Rosenlewin kynttilänjalka

Kun Suomen valimomuseo avattiin vuonna 1989 oli museossa esineitä yli 30 valimosta. Ylpeästi jo silloin profiloiduttiin koko Suomen yhteiseksi alan museoksi Suomen tärkeimmällä valimopaikkakunnalla. Museon paikallinen näkökulma liittyen Högfors-esineistöön tuli mukaan kaksi vuotta myöhemmin, kun Galleria Bremeriin eli museon vaihtuvien näyttelyiden tilaan rakennuksen yläkertaan asetettiin esille Högforsin valmistamia rautaesineitä. Nämä esineet olivat peruja vuonna 1960 avatusta Högforsin tehdasmuseosta. Näyttely valtasi pysyvästi osan Galleria Bremeristä.

Sittemmin sekä valtakunnallista että paikallista näkökulmaa on vaalittu ja kehitetty vakiintuneilla paikoillaan museorakennuksessa. Osakokonaisuudet, unohtamatta Ilmari Huitin taidehuonetta ja alati vaihtuvia muita näyttelyitä tukevat toisiaan ja muodostavat mielestämme toimivan kokonaisuuden. Silti tänäkin kesänä saimme kuulla erään ulkopaikkakuntalaisten suusta, että museomme on vain Karkkilan valimomuseo, ei Suomen valimomuseo. Osittain tästä syystä kuukauden museoesineeksi on valikoitunut porilaisen Rosenlewin valmistama vuokakynttilänjalka.

Kynttilänjalka on museon uusimpia hankintoja, ja se on esineen pohjassa olevasta leimasta päätellen valmistettu vuosina 1971–72. Esineen on suunnitellut todennäköisesti jo 1960-luvun puolella Erkki Linnala, joka tunnetaan etenkin Rosenlewin Sampo-puimurien, kuten myös useiden talousvalujen, muotoilijana. Kynttilänjalkaan on voinut asettaa kuusi pientä kynttilää ja yhden isomman. Kynttilänjalan valmistus loppui vuonna 1972 yhdessä talousvalujen kanssa Rosenlewin valimon konekannan muutoksen myötä.

Högforsin leijonanpääkolkutin

Yksi vähiten tunnetuista Högforsin taidevaluista on leijonanpääkolkutin. Kuitenkin sellaisen voi nähdä yhdessä Suomen suosituimmassa turistikohteessa – Helsingin Senaatintorilla tuomiokirkkoa vastapäätä oleva Aleksanteri II:n patsaan aidassa. Siinä aidassa näitä kolkuttimia on useita, ja perimätiedon mukaan ne olivat nimenomaan Högforsin valamia. Samoja leijonanpäitä on myös Kauppatorilla sijaitsevan Keisarinnankiven aidassa.

Kolkuttimen historiasta Högforsin tehtaalla ei ole tarkkaa tietoa, mutta valumalli lienee ollut tehtaalla jo 1800-luvun puolella, sillä Johannes Takasen ja Walter Runebergin suunnittelema Aleksanteri II:n patsas paljastettiin yleisölle vuonna 1894. Valumallin suunnittelijasta ei ole tietoa.

Carl Ludvig Engelin suunnittelema Keisarinnankivi on vielä vanhempi, sillä se valmistui jo vuonna 1835. Högforsin valimo oli jo tuolloin toiminnassa, mutta taidevaluista ensimmäinen maininta tehtaan asiakirjoissa on vasta vuodelta 1850. Hyvin mahdollista on, että alkuperäinen kolkutin on valmistunut esimerkiksi Venäjällä Keisarinnankiveä varten, ja siinä olleiden kappaleiden pohjalta Högfors olisi valmistanut vuosikymmeniä myöhemmin uuden valumallin Nikolai II:n aitaa varten.

Kummankin muistomerkin kolkuttimet on uusittu ilmeisesti useampaankin otteeseen. Molemman muistomerkin kohdalla viimeisimmissä restauroinnissa on osallisena ollut Karkkilan Malliapu, joka nykyään valmistaa Högforsin taidevaluja.

Kolkuttimia ei ole koskaan valmistettu Karkkilassa suuria määriä eikä sitä ole koskaan mainittu Högforsin hinnastoissa ja kuvastoissa. Firaabelina ja ehkä myös liikelahjoiksi sitä on jonkun verran valmistettu. Kolkuttimen valamista lienee hillinnyt valumuotin haastava valmistaminen. Nimittäin valumallin irrottaminen valumuotista täytyy suorittaa juuri oikeassa kulmassa, jotta muotti pysyy ehjänä. Karkkilan malliapu valmistaa edelleen leijonanpääkolkuttimia tilauksesta.

Högforsin hevosenpää

Kuukauden museoesineenä on Högforsin valama Hevosen pää -tallikoriste. Koriste on voitu kiinnittää pilttuun päätyyn naulan tai ruuvin avulla. Esineen valmistusajasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta se esiteltiin jo Högforsin ensimmäisessä kuvastossa vuonna 1886. Kukaties se oli valmistuksessa jo aiemminkin. Tehtaan hinnastoista tämä tallikoriste katosi 1920-luvun loputtua. Kaikissa hinnastoista esinettä markkinoitiin ilman pinnoitetta, mutta tämä esine on aikoinaan pinnoitettu ilmeisesti pronssittamalla. Kylmissä käyttö- ja säilytystiloissa pinnoite on osittain lohkeillut pois ja alta paljastunut rautapinta on vahvasti ruosteen syövyttämä.

Tämä kohtalaisen harvinainen koristevalu on kuulunut vuonna 1960 avatun Högforsin tehdasmuseon perusnäyttelyyn. Tuolloin ei esineiden käyttöhistoriaa kirjattu ylös, mutta koriste on saattanut olla hyvinkin ruukin omassa käytössä; olihan Högforsin Tehtaanpuistossa museon sijaintipaikan vieressä ollut talli ja aikaisemmin myös maneesi. Hevosia oli myös läheisellä, Högforsille kuuluneella Karkin tilalla omassa, isossa tallissaan, joka purettiin 1950-luvulla – ehkä tallikoriste on juuri sieltä peräisin? Hevosia oli myös muilla ruukin tiloilla, kuten Vanjärvellä, jossa harrastettiin myös hevosjalostusta.

Hevoset olivat varsin yleisiä työkäytössä ja liikenteessä vielä 1950-luvulla – näin myös Karkkilassa, jossa kauppojen edustoilla oli vielä tuolloin hevospuomit. Toki autoja jo oli, mutta etenkin talvella hevoset olivat paljon käytännöllisempiä. Kun tiet ja teiden talvikunnassapito paranivat, hevosten käyttö romahti ja autot valtasivat katukuvan. Tämä pilttuun koriste kertoo hevosten aikaisemmasta merkittävästä asemasta ja niiden tärkeydestä ihmisten arjessa.

Cornucopia -taidevalu

Runsaudensarvi liittyy vahvasti antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Runsaudensarvi on saanut mytologiassa alkunsa Amaltheia-vuohesta, joka ruokki ja hoivasi vastasyntynyttä Zeusta. Amaltheian sarvi katkesi, jonka jälkeen sen kerrottiin tarjoavan loputtoman määrän ravintoa. Antiikin mytologiassa Runsaudensarvi symboloi siis mm. vaurautta ja kylläisyyttä. Runsaudensarvi yhdistetään moneen antiikin mytologian jumalaan, erityisesti niihin, jotka liittyivät tavalla tai toisella satoon, vaurauteen tai rikkauksiin. Runsaudensarvi esiintyy tavallisesti sarven muotoisena astiana, joka on yltäkyllin täytetty esimerkiksi hedelmillä, kukilla ja pähkinöillä. Runsaudensarvi, englanniksi Cornucopia, on kautta aikojen esiintynyt lukemattomissa eri taideteoksissa. Nykyään runsaudensarven voi bongata monenkin eri valtion vaakunoista. Sarvi on myös muodostunut Kiitospäivän juhlinnan symboliksi. Runsaudensarvi löytyy myöskin Högforsin tehtaalla valmistetussa upeasta taidevalusta. 

Högforsin tehdas on aloittanut Runsaudensarvi-taidevalun valmistamisen vuonna 1975. Tämän taidevalun voidaan sanoa edustavan tehtaan uudempaa tuotantoa, sillä Högforsin tehtaalla taidevaluja on valmistettu jo 1880-luvulla ulkomailta tuotujen valumallien avulla. Myös Runsaudensarven alkuperäinen malli on peräisin ulkomailta, todennäköisesti Saksasta. Runsaudensarven taidevalun varsinainen valumalli on saatu Högforsin kylpyhuonekamiinan nro 3:n sivupaneelista. Kamiina on ollut tuotannossa 1906-1908. Kamiinasta saatuun malliin on lisätty hevosenkenkä lopullista taidevalumallia varten. Vuodesta 2010 lähtien Runsaudensarvea on valmistanut Karkkilan Malliapu. 

Mytologia, eikä pelkästään antiikin, onkin toiminut merkittävänä inspiraation lähteenä monelle eri taiteen muodolle. Seuraavalla museokäynnillä voitkin yrittää laskea, kuinka monta mytologiaan, kansanrunouteen tai kansanuskoon liittyvää valutaulua museosta löytyy!

Lukeva munkki

Högforsin yksi tunnetuimmista taidevaluista lienee Lukeva munkki. Muistitiedon mukaan Högfors on valmistanut reliefiä ”aina”. Ihan näin ei kuitenkaan ole, sillä Högforsin taidevaluja esiteltiin tehtaan virallisessa tuoteluettelossa viimeisen kerran vuonna 1908, ja siinä ei Lukevaa munkkia vielä näy. Tämän jälkeen Högforsin taidevaluista tuli lähinnä tehtaan liikelahjoja, joita tutkijoiden mieliharmiksi ei listattu juuri mihinkään. Lukevan munkin historia on siis pitkälti perimätiedon ja päätelmien varassa. Perimätieto kertookin meille, että tehtaan pitkäaikaisella pääkirjanpitäjällä Stig Calamniuksella oli hallussaan hyvin vanha Lukeva munkki, jonka mukana oli teksti ”valettu vuonna 1932 venäläiseen öljyhiekkaan”. Kyseinen vuosi saattaa siis hyvinkin olla Lukevan munkin aloitushetki Högforsin tehtaalla. Ainakaan varhaisempaa dokumenttia aiheesta ei löydy.

Kuukauden museoesineeksi valikoitunut kappale on hyvin erikoinen, koska se on taidokkaasti maalattu eri väreillä. Yleensähän taulua on saanut vain mustana. Ei ole tiedossa, onko reliefi maalattu lahjoittajan toimesta vaiko jo aikaisemmin tehtaalla firaabelityönä. Esine päätyi Työläismuseon kokoelmiin vuonna 1988 Hellä Vendelinin lahjoittaman ison erän yhteydessä. 

Reliefin on vuosina 1817-18 suunnitellut saksalainen Leonhard Posch. Taulun nimi oli alkujaan Der Gelehrte eli suomeksi ”Oppinut”. Miksi teoksen nimi on siis suomeksi Lukeva munkki? On esitetty teoria, jonka mukaan taidevalun nimeäminen olisi ollut kunnianosoitus Högforsin ruukin entiselle patruunalle Hjalmar Linderille, joka myi Högforsin pois vuonna 1918. Linder muistetaan avokätisistä lahjoituksistaan, ja vuonna 1920 yksi hänen Suomen taideyhdistykselle luovuttamistaan taideteoksista oli Rembrandtin arvokas maalaus nimeltään Lukeva munkki, jossa munkki todellakin lukee paperikääröä hivenen samaan tapaan kuin Högforsin taidevalussa. Todennäköisesti tieto tästäkin lahjoituksesta oli kiirinyt Högforsin perukoille, jossa Linderiä muisteltiin hyvällä.

Entä mitä mahtaa tarkoittaa latinankielinen teksti, jota munkki on lukemassa? Sekin on kyllä selvitetty: ”Hallitsijat olkaa taiteilijoille suosiolliset, sillä he tekevät elämästä elämisen arvoisen.”

Högforsin tuhkakuppi nro 3

Kun keräilyhuuma iskee, keräilijä voi kerätä lähes mitä tahansa. Rajoittavat tekijät ovat lähinnä varallisuus ja tila. Esimerkiksi postimerkkien keräily on hyvä harrastus, sillä siinä keräyskohteet vievät vain vähän tilaa ja varsin maltillisilla rahasummilla pääsee hyvään alkuun. Toinen ääripää ovat autot tai jopa lentokoneet.

Hyvä, ja myös yllättävän suosittu, keräilykohde on valurauta. Tuskin kovinkaan monella, ei edes kaikilla museoilla, on mahdollisuutta keräillä esimerkiksi valtavia dieselmoottoreiden runkoja. Vähempikin riittää. Esimerkiksi talous-, koriste- ja taidevalut ovat mitä mainioimpia keräilykohteita. Niinpä kuukauden museoesineenämme on Högforsin tuhkakuppi nro 3, jollainen puuttui Suomen valimomuseon kokoelmista aina viime vuoteen saakka. Viimein sellainen löytyi karkkilalaisesta osto- ja myyntiliikkeestä.

Esine on tullut tuotantoon vuosien 1887–1898 välillä tehtaan hintaluettelojen mukaan. Samaan aikaan tulivat tuotantoon myös muut, hiukan samantyyliset tuhkakupit, joita oli kahdeksan erilaista. Valumallit hankittiin todennäköisesti Saksasta. Valumalleja ei ole tämän jälkeen muutettu, joten varsinaista valmistusaikaa on vaikea arvioida. Joitakin tuhkakuppeja, kuten numeroa 1 (Koiranpää) ja numeroa 5 (Haikara) on mahdollista edelleen valmistaa, sillä valumallit ovat säilyneet. Kuuden muun, siis myös tämän leijonanpäätä esittävän kupin, valumallit ovat vuosikymmenten saatossa hävinneet. On lähes mahdotonta sanoa koska, mutta tuskin tätä numeroa 3 on enää 1960-luvun jälkeen valmistettu.

Karkkilan museo kannustaa maltilliseen keräilyharrastukseen, ja muistuttaa samalla, että tuhkakuppeja voi käyttää muuhunkin kuin niiden alkuperäiseen tarkoitukseen. Taidokkaat valurautaesineet toimivat jo ihan sellaisenaan ihan koriste-esineinä.

Högforsin Topelius

Högforsin tehtaan taidevalimosta on toimitettu toinen toistaan komeampia taidevaluja kotiemme seinille vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Suurin osa näistä tauluista on melkein kaikille karkkilaisille tuttuja. Etenkin silloin, jos suvussa on joku pitkän linjan tehtaalainen, ovat Ukkosenjumala, Neljä vuodenaikaa tai Kolme apinaa takuulla tuttuja. Mutta sitten on sellaisiakin valutöitä, joita on tehty vain muutama kappale tiettyä päivää tai tapahtumaa varten. Välimuoto näiden kahden ääripään välillä on taidevalut, joiden valmistamiseen ei ole ollut mitään rajoitteita, mutta joita silti näkee vain harvoin. Yksi sellaisista on suurmiesreliefi Z. Topelius.

On hivenen epäselvää, miten valumalli on päätynyt Högforsin tehtaalle. Se tuli vuonna 1955 yhdessä J. L. Runebergia esittävän reliefin kanssa. Kummankin taulun alalaidasta löytyy signeeraus ”F. Götz 55”. Itse muotoilijasta tiedetään hyvin vähän. Saman henkilön signeeraus esiintyy muutamassa Fiskarsin 1930-luvun vastaavassa, pyöreässä taidevalussa. Loppu onkin sitten arvailua: Götz etsi mahdollisesti Högforsista uuden leipäpuun, kun Fiskarsin valimo lakkautettiin vuonna 1954. Todennäköisesti Götz on alkuperältään saksalainen, mihin viittaa hänen nimensä lisäksi hänen töidensä tyyli. Saksassa nimittäin valmistettiin valuraudasta todella paljon samanlaisia, pyöreitä suurmiesten kohokuvia.

Högforsin tehtaalla kyseistä taidevalua on valmistettu siis harvakseltaan. Tehtaan tuoteluetteloihin tai kuvastoihin taulu ei päätynyt, kuten eivät muutkaan tuon ajan taidevalut. Kyseessä oli lähinnä liikelahja, jonka suosiota söivät perinteisemmät taidevalut. Todennäköisesti Topeliuksen valmistus Högforsin taidevalimossa on päättynyt viimeistään 1990-luvun alussa. Tuolloin valimon ilmeisesti ainut Topeliuksen valumalli lahjoitettiin Suomen valimomuseon kokoelmiin.

Ekholmin sikarikuppi

Högforsin tehtaan erilaisten taide- ja koristevalujen määrä on valtava. Useimmat näistä ovat tunnettuja töitä, sellaisia, joita löytyy edelleen monesta tuvasta Karkkilassa ja sen lähiympäristössä. Asia erikseen ovat uniikkituotteet, joiden olemassaolosta ei välttämättä kukaan tiedä mitään, ennen kuin sellainen sattuu jossain tulemaan vastaan. Yksi tällainen esine on Kymin Oy:n toimitusjohtaja K.E. Ekholmille 50-vuotislahjaksi 10.8.1946 ojennettu valurautainen sikarikuppi. Kuukauden museoesineemme ei ole itse kuppi, vaan kipsinen valumalli, jonka avulla itse lahjaesine on valmistettu. Museon kokoelmissa ei valurautaversiota ole.

Kupin kuva-aiheet ovat hyvin högforsilaiset; toiselle puolelle on kuvattu Högforsin masuunin jäänteet ja toiselle puolelle viisi valuria. Kupin toisessa päädyssä on nimikirjaimet, jotka näyttäisivät olevan ”E. Ce”. Nimikirjaimista ja esineen tyylistä päätellen valumallin on muotoillut taiteilija Emil Cedercreutz, joka oli 1920-luvulla Högforsin toimitusjohtajana toimineen Edward Cedercreutzin veli. Valumallia on ollut tarkoitus käyttää vain yhden kerran, mutta koska sitä on säilytetty vuosikymmenien ajan Högforsin taidevalimon mallivarastossa, on sen avulla melko varmasti tehty myös firaabelikappaleita. Ehkä niitä löytyy siis karkkilalaistenkin kotien hyllyistä.

Emil Cedercreutz oli arvostettu taiteilija ja kuvanveistäjä, jonka hevosaiheisia veistoksia on lukuisia eri puolilla Suomea. Harjavallassa on hänen nimeään kantava museo. Högforsille Cedercreutz toteutti 1920-luvulla yleisimmän reliefinsä ”Tukinvetäjät” sekä vähän isokokoisemman ”Kylväjät” ja todella harvinaisen ”Äidinrakkauden”, jonka aihe toistuu lähes identtisenä patsaassa Helsingissä Kaisaniemenkadulla. Kaikki mainitut työt ovat hevosaiheisia. Cedercreutz muotoili Högforsille myös valurin uurnan, jossa aiheena tämän sikarikupin tapaan on valimotyö.

Högforsin taskukelloteline

Yksi Högforsin ihailluimmista ja taidokkaimmista, samalla harvinaisimmista, koristevaluista on taskukelloteline, joka on ollut ilmeisesti virallisessa tuotannossa vain 1800-luvun loppupuolella. Esinettä ei ole mainittu missään Högforsin kuvastossa tai hinnastossa. Myöhemminkin telinettä on toki valmistettu, mutta lähinnä yksittäisiä kappaleita silloin tällöin. Valmistus on ollut erittäin haastavaa. Haastetta on aiheuttanut etenkin telineen takana oleva kellouloke, jonka kohdalla varsinkin valumallin irrotuksen aikana moni asia on voinut mennä pieleen. Perimätieto kertookin, että taskukelloteline on ollut eräänlainen näytetyö Högforsin valureille.

Telineen koristekuviot ovat varsin mielenkiintoisia ja tarkoitusperältään ehkä tietoisen hämäriä. Esimerkiksi jalustan joka kulmassa on vuohen pää, joka symboloi muun muassa viinin, kasvillisuuden ja hedelmällisyyden jumalaa Dionysosta. Vuohi voisi olla myös hiukan synkempi viittaus Babhometiin eli pakanalliseen jumaluuteen, jota muun muassa temppeliritareiden tiedetään palvoneen ja josta myöhemmin muodostui satanistien tunnus. Telineen yläosassa puolestaan on antiikin aikaisia sotilaan kypäriä, minkä lisäksi kellotaulun yläpuolella on keskiaikaan viittaava, kotkakoristeinen ritarin kypärä. Näyttää siis siltä, että koristuksissa ei ole yhteistä teemaa, vaan alkuperäisen valumallin tekijä, tai tässä tapauksessa ’tekijät’, ovat poimineet työhönsä hienoja aineksia pelkän visuaalisuuden pohjalta.

Valumalli ei ole Högforsilaista alkuperää. Alkuperämaa lienee Ranska, jossa on samanlaista telinettä valmistettu pronssista jo ainakin 1800-luvun puolivälissä, Napoleon III:n aikana – tosin kyseessä ei ollut taskukelloteline, vaan armeijan mitaliteline, jossa ’kellotaulun’ kohdalla oli irrotettava laatta, ja jonka kohdalle oli voitu asettaa mitali. Jalustakin oli tuolloin erilainen. Nykyisen Tsekin alueella jalustaa on valmistettu löysästi ajoitettuna 1800-luvun aikana nimenomaan taskukellomuodossa ja samalla jalustalla kuin Ranskassa. Vanhin tarkalleen ajoitettu tieto löytyy kuitenkin Saksassa, jossa taskukellotelinettä on valmistettu Berliner Eisenin toimesta jo 1840-luvulla eli alustalla kuin Ranskassa ja Tsekissä – ja Högforsissa. Högforsin taskukellotelineessä jalusta onkin siis todennäköisesti lainattu jostain muusta esineestä, mikä osaltaan selittää kokonaisuuden ristiriitaiset symbolit.

Karkkilan museolla on hallussaan kaksi samanlaista telinettä. Toista näistä voi säännöllisesti ihailla kesällä avatussa Högfors-museossa, ja toista työläismuseon Caveniuksen talossa, josta kuukauden museoesineemme on lainattu. Telineessä oleva taskukello on muuten sveitsiläinen Zenith Grand Prix Paris 1900, joka on valmistettu vuonna 1924.

Sabiinitarten ryöstö

Kuukauden museoesine on eräs Högforsin lukuisista koristevaluista, ja sen aihe juontaa juurensa antiikin Roomaan. Sisustusesineeksi valmistetun seinäreliefin esikuvana on toiminut samaista aihetta kuvannut visiittikorttikulho, joka esiintyy esimerkiksi Högforsin tehtaan vuoden 1902 tuotekuvastossa. Kulhosta irrotettua seinäreliefiä on valmistettu Högforsin tehtaalla ainakin 1960–2010-luvuilla. Alkuperäinen visiittikorttikulho jalkoineen lienee jäänyt historian hämäriin viimeistään 1960-luvulla.

Reliefillä ei ole aiemmin ollut kunnon nimeä. Karkkilan museon jokunen vuosi sitten julkaisemassa taidevalukirjassa sille annettiin taustalla näkyvän rakennelman mukaisesti nimeksi ”Taistelu riemukaarella”. Todellisuudessa reliefissä kuvataan erästä antiikin Rooman varhaisaikojen myyteistä, sabiinitarten ryöstöksi kutsuttua tapahtumaa. Rooman perustaja ja ensimmäinen hallitsija, Romulus, oli koonnut väestöä kaupunkiinsa muiden kaupunkien ja kuningaskuntien vieroksumista ihmisistä (ryöstelijöistä, raiskaajista, petkuttajista yms. rikollisista), joista valtaosa oli nuoria miehiä. Kertoman mukaan Romulus oli yrittänyt rakentaa liittolaissuhteita Roomaa ympäröivien heimojen kanssa, jotta kaupungin nuorukaiset saataisiin naitettua naapuriheimojen nuorille naisille, ja siten varmistettua Rooman ja sen kansalaisten tulevaisuus. Neuvotteluyritykset olivat päättyneet tuloksettomina, eikä avioliittoja saatu solmittua. Lopulta Romulus miehineen päätti turvautua neuvotteluiden sijasta toisenlaiseen strategiaan; vaimojen ryöstämiseen.

Niinpä Roomassa järjestettiin suuret juhlat merenjumala Neptunuksen kunniaksi, ja juhlallisuudet houkuttelivat kaupunkiin runsaasti väkeä naapuriheimojen keskuudesta ja muista kaupungeista. Sabiini-heimo oli roomalaisten naapureista se, jonka naisjäseniin ryöstely lopulta kohdistettiin: juhlallisuuksien aikana, Romuluksen käskystä, roomalaiset hyökkäsivät sabiinien kimppuun, ryöväten suuren joukon nuoria naisia mukaansa.

Sabiinitarten ryöstön seurauksena useat Rooman ympärysheimot julistivat kaupunkivaltiolle sodan. Viimeinen taistelu käytiin roomalaisten ja sabiinien välillä, mutta taistelun kulkua eivät ratkaisseet roomalaisten tai sabiinien sotataidot, vaan roomalaisten vaimoiksi ryöstetyt sabiinittaret. Tarina kertoo sabiinitarten heittäytyneen keskelle sotivien osapuolten mittelöä, vedoten paitsi roomalaisiin aviomiehiinsä, myös sabiinilaisiin isiinsä ja veljiinsä sotimisen lopettamiseksi. Ja niin taistelut taukosivat neuvotteluiden ajaksi, ja lopulta rauha solmittiin. Sabiineille myönnettiin rauhansopimuksen myötä roomalaisten kansalaisoikeudet, ja heimo asettui asumaan Capitolium-kukkulalle, joka on yksi Rooman kaupungin seitsemästä kukkulasta.

Högforsin kaulahaarniska n:o 2

Högforsin ruukin maineikas taidevalutuotanto lähti käyntiin jo 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin kyseessä olivat lähinnä koristevalut eli koristeelliset käyttöesineet kuten kynttilänjalat. Tilanne muuttui tyystin vuonna 1885 Volter Ramsayn ostettua Högforsin ruukin. Hän hankki tehtaalle runsaasti uusia valumalleja, joista suuri osa tuli Ruotsista Husqvarnan tehtaalta tai ainakin sen kautta. On myös mahdollista, että Ramsay hankkiessaan valumalleja toimi samalla Husqvarnan asiamiehenä, sillä aika moni Husqvarnan ja Högforsin identtinen esine on tullut tuotantoon suunnilleen samaan aikaan. Näin myös taidevalut, siis pelkästään taide-esineeksi tarkoitettu teos, joista varsin monen alkuperä on jäljitettävissä Keski-Eurooppaan.

Yksi tällainen taidevalu on kuukauden museoesineemme, Högforsin Kaulahaarniska N:o 2. Kaulahaarniskan aihe on varsin sotainen, sillä siinä kaksi haarniskoitua sotajoukkoa ottaa yhteen. Esine lienee ollut alkujaan osa isompaa kokonaisuutta. Ehkäpä se on kuulunut niin ikään Högforsin tuotantoon kuuluneeseen Henrik II:n paraatikilpeen, jossa esiintyy samanlaisella töyhtökypärällä varustettuja taistelijoita kuin tässä kaulahaarniskassa. Jos näin on, niin kaulahaarniskan kulku Ranskasta Suomeen on ollut samanlainen kuin monella muulla taidevalulla. Saksassa nimittäin alettiin kopioida keskiaikaisia ja antiikkisia taideteoksia, haarniskoja ja kilpiä valurautaisiksi taide-esineiksi. Niitä ei siis tarkoitettu sotilaskäyttöön, vaan kotien sisustukseen. Saksasta ne sitten levisivät myös muihin maihin aina Suomea myöten. Högforsin ruukin kuvastossa kyseinen kaulahaarniska esiintyi ainakin 1887, ehkä jo vuotta aiemmin.

Jos lukijoilla on tarkempaa tietoa kaulahaarniskan aiheesta tai kuvan haarniskoista, niin toivomme ottamaan yhteyttä Karkkilan museon henkilökuntaan!

Näsinneula -kynttilälyhty

Kuukauden museoesineeksi on valikoitunut yhden Suomen tunnetuimman nähtävyyden pienoismalli kesän viimeisen lomakuukauden kunniaksi. Kyseessä on Tampereella sijaitsevan Näsinneulan pohjalta tehty kynttilälyhty, joka on istutettu Suomen kartan muotoiselle alustalle. Esineen ovat suunnitelleet 2000-luvun alussa Tampereella sijaitsevan Valimoinstituutin ammattikoulun opettajat Kari Pohjalainen ja Esa Saarela, jotka halusivat koulun tuotantoon Tampere-aiheisen tuotteen. Kynttilälyhty kohosi nopeasti koulun suosituksi lahjaesineeksi.

Valimoinstituutti on Tampereella sijaitseva valimoalan valtakunnallinen koulutus-, tutkimus-, tuotekehitys- ja palveluyksikkö. Vuonna 1995 perustetun instituutin tehtävänä on edistää valun käyttöä Suomessa.  Valimoinstituutti siirtyi vuonna 2009 Tampereen teknillisestä yliopistosta osaksi Tampereen kaupungin ammattiopiston toimintaa.

Ammattikoulun valulinjan oppilaat tekivät Näsinneulasta ja Suomen kartasta ensin valumallit, minkä jälkeen valimopuolen oppilaat aloittivat valamisen. Esine soveltui hyvin oppilastyöksi, sillä sitä oli alan aloittelijankin helppo valmistaa. Esinettä onkin valmistettu tähän mennessä suunnilleen 150 kappaletta erilaisin variaatioin.

Näsinneula on vuonna 1971 valmistunut 168 metriä korkea näköalatorni. Itse torniosa on 134,5 metriä korkea. Näköalatasanteella ja pyörivällä ravintolaosalla varustettu torni kuuluu Särkänniemen huvipuistoalueeseen. Näsinneula on Suomen korkein rakennus sekä Pohjoismaiden toiseksi korkein näköalatorni Tukholman Kaknästornetin jälkeen.

Valurautainen lyttyhattu

Kuukauden museoesineenä on valurautainen lyttyhattu-tuhkakuppi. Kyseinen esine saattaa vaikuttaa tutulta, jos on tutustunut Componentan koristevalutuotantoon. Tuhkakuppi ei ole kuitenkaan Componentan, vaan Lapuan konepajan vuonna 1959 valmistama esine. Samalla se myös niin alkuperäinen tuote, kuin se vaan voi olla. Ainakin suomalaisessa mittakaavassa.

Lyttyhatun tunnettu historia alkaa Tanskasta. Lapuan konepajan johtohenkilöitä oli 1950-luvun puolivälissä käymässä kyseisessä maassa. Siellä he törmäsivät hatun alkuperäiseen, alumiinista valettuun versioon. He ostivat lyttyhattua kaksi kappaletta tarkoituksenaan kokeilla sen valamista raudasta. Hanke realisoitui vuonna 1959, jolloin yritys täytti 50 vuotta. Lyttyhattua valettiin tuolloin 50 kappaletta, jotka jaettiin asiakkaille. Kuukauden museoesineemme on tätä erää, sillä sen lierin sisäreunaa koristaa teksti ”LAPUAN KONEPAJA 1909-1959”.

Juhlavuoden jälkeen lyttyhattu alkoi elää omaa elämäänsä. Yritys vaihtoi nimekseen Lapuan valimo vuonna 1969, minkä jälkeen lyttyhatustakin tehtiin konekaavaukseen soveltuva valumalli. Uuden valumallin myötä lyttyhattu alkoi levitä myös muihin valimoihin, myös Iisalmella sijaitsevaan Suomivalimoon, joka oli myöhemmin rakentuneen Componenta-konsernin ns. perustajavalimo. Iisalmesta esineen valmistus levisi myös Karkkilaan 2000-luvun alussa. Lyttyhattua valmistettiin muutaman vuoden ajan, kunnes uusi tuotantolinja vuonna 2003 ei enää mahdollistanut tämän kokoluokan esineiden valmistusta. Componenta Karkkilan viimeiset lyttyhatut päätyivät Suomen valimomuseon museokauppaan, josta viimeinen kappale siirrettiin museon kokoelmiin vuonna 2007.

Högforsin miniammeen mallipöytä

Elokuun museoesineenä on vuonna 1946 Högforsin Tehtaan Konepajakoulussa näytetyönä valmistettu miniammeen mallipöytä, jonka avulla on siis voitu valmistaa tuhkakupeiksi, leikkikaluiksi, mainosmateriaaliksi ja koriste-esineiksi tarkoitettuja kylpyammeiden pienoismalleja. Mallipöydän valmistaja oli karkkilalainen Tauno Hasselman, joka vuonna 1946 valmistui ammattiinsa yhdessä muiden 4-vuotisen koulun ensimmäisten oppilaiden kanssa.

Högforsin emalilaitos perustettiin vuonna 1926 tarkoituksena emaloida valurautaisia kylpyammeita. Ensimmäiset ammeet valmistuivat vuotta myöhemmin eli tasan 90 vuotta sitten. Kyseisen mallipöydän valmistaminen sijoittuu ammetuotannon kannalta mielenkiintoiseen vaiheeseen. Sota-aikana materiaalipulan vuoksi ammeiden valmistus oli jäissä lähes kokonaan: vuonna 1943 valmistui 15 ja 1944 hieman paremmin 47 ammetta. Sodan jälkeen valmistus alkoi uudestaan kovalla voimalla ja 1945 valettiin 812 ammetta. Heti 1950-luvun alussa ammetuotanto paisui todella massiivisiin mittoihin ja pysyi sellaisena aina 1970-luvun alun energiakriisiin asti.

Viimeiset Högforsin kylpyammeet valmistuivat vuonna 1977 – tasan 40 vuotta sitten! Ammeet ehtivät muodostua 50 vuoden aikana Högforsin tehtaan todellisiksi hittituotteiksi, joiden ansiosta valmistajan nimi painui pysyvästi sen ikäluokan ihmisten mieliin. Parhaimmillaan ammeita toimitettiin käytännössä jokaiseen Suomessa rakennettuun asuntoon.

Högforsin Tehtaan Konepajakoulu jakoi kylpyammetuotannon kanssa suunnilleen samanlaisen kehityskaaren. Koulu eli kukoistuskauttaan 1950- ja 60 -luvuilla. Kun koulu 1960-luvun lopulla päätettiin vaiheittain muuttaa 2-vuotiseksi, alkoi alamäki, joka vauhdittui myös ammetuotannon kohtaloksi koituneen energiakriisin myötä. Koulun viimeiset oppilaat valmistuivat vuonna 1977 –
tasan 40 vuotta sitten! Högforsin Tehtaan Konepajakoulusta on tänä kesänä julkaistu muhkea historiikki, jota voi ostaa mm. Suomen valimomuseon museokaupasta.

Schilkinin Kolme apinaa

Suomen valimomuseo sai syksyllä lahjoituksena kokoelmiinsa esineen, joka oli jo ennestään tuttu niin museolle kuin monille muillekin paikkakunnan asukkaille. Kyseessä oli Michael Schilkinin vuonna 1961 suunnittelema Kolme apinaa -valureliefi, jollaisia museon kokoelmista jo löytyi entuudestaan, minkä lisäksi sellaisia on ollut jo usean vuoden ajan museokaupassamme myynnissä. Erikoisen tästä kuukauden museoesineeksi valitusta apinataulusta tekee sen pinnoitteena käytetty majolika-emali. Kyseinen, aavistuksen läpikuultava emali kehitettiin Högforsin tehtaalla ilmeisesti 1950-luvun alussa markkinoille tulleisiin Marathon- ja Olympia -kamiinoihin. Kamiinoiden lisäksi sitä on jonkin verran käytetty Högforsin valmistamissa taidevaluissa. Kun Marathon 10:n tuotanto, viimeisenä tehtaan valmistamana kamiinana, loppui 1960-luvun lopussa, lienee myös majolika-emalin valmistus supistunut minimiin.

Kolme apinaa on tauluna kiinnostanut museon vieraita aivan erityisesti. Se on myös ollut museokaupan yksi myydyimmistä tuotteista. Högforsin tehtaalta on joskus kerrottu, että lahjana se on aikoinaan ollut erityisesti liikemiesten suosiossa. Hyväntuulisen ja hauskan reliefien aihe ei ole kuitenkaan syntynyt muotoilija Schilkinin päässä. Aihe nimittäin liittyy japanilaiseen Koshin-uskontoon, jossa apinat ovat viestinviejiä. Aiheena ovat kolme apinahahmoa, joista ensimmäinen peittää silmänsä, toinen korvansa ja kolmas suunsa. Viesti on, että he eivät näe, kuule eivätkä puhu pahaa. Koshin uskonnon alkuperä on kiinalaisessa taolaisuudessa ja siinä on myös vaikutteita shintolaisuudesta ja buddhismista. Uskonto on saanut alkunsa n. 1000-luvulla ja on edelleen voimissaan. Japanissa on useita aiheeseen liittyvä patsaita ja reliefejä jo 1500-luvulta lähtien, mutta niitä ei ole pystytty tarkasti ajoittamaan. Vanhin ajoitettu aihetta käsittelevä puuveistos on osa shintolaisen Nikko Toshugu -temppelin pyhää tallia Japanissa. Kyseinen temppeli on Japanin toiseksi suosituin nähtävyys ja rakennettu vuonna 1636. Apinoilla on myös nimet: Mizaru (ei näe), Kikazaru (ei kuule) ja Iwazaru (ei puhu). Japanista aihe on levinnyt laajasti ympäri maailmaa, ja on hyvin tunnettu esim. populaarikulttuurin parissa.

Högforsin tehtaalla on valmistettu firaabelityönä taulusta myös versiota, jossa apinat ovat hevosenkengän sisällä. Valimomuseo on erittäin kiinnostunut ottamaan sellaisen lahjoituksena vastaan jälkipolville säilytettäväksi.

Karkkilan museon ja kirjaston väki toivottaa hyväntuulisten apinoiden myötä kaikille iloista joulumieltä!

Högforsin Narri-naulakko

Kuukauden museoesineeksi on valikoitunut Högforsin tehtaan valmistama, niklattu Narri-vaateripustin -tai naulakko. Esine on päätynyt tehtaan tuotantoon 1880-luvun puolivälissä. Tuolloin Högforsin johtaja Wolter Ramsay aktiivisesti etsi Keski-Euroopasta ja Ruotsista valumalleja hyödynnettäväksi omassa tehtaassa. Tuotantoon päätyi suuri määrä erilaisia taide- ja koristevaluja sekä myös kokotuotteita (mm. puuliedet ja kaminat), joista osaa vieläkin valmistetaan. Narri-naulakko sen sijaan poistui tehtaan valikoimasta 1920-luvun loppupuolella. Viimeisen kerran se löytyy tehtaan hinnastosta 1925. Kerrottakoon, että Suomessa samaa naulakkoa on valmistanut myös Fiskarsin ruukki.

Vaateripustimen virallinen nimi ei suinkaan ole Narri. Högforsin tehtaan hinnastossa se esiintyy yleensä nimellä ”vaateripustin n:o 1”. Poikkeuksen tekee eriskummallinen, melko vapaasti ilmeisesti ruotsinkielisestä tehtaan hinnastosta käännetty, ”Korkeakosken pajaston” hinnasto vuodelta 1887. Siinä naulakolle on annettu myös nimi: ”Pajas”. Nykykielelle käännettynä sana tarkoittaa ilveilijää tai narria. Myös legendaarisen rahapelin pajatson, alkujaan bajazzon, nimi on samaa alkuperää.

Museon kokoelmiin Narri-naulakko päätyi jo vuonna 1960, jolloin perustettiin Högforsin tehdasmuseo. Tuolloin museon kokoelmiin haalittujen esineiden alkuperää ei yleensä tiedetä, mutta tämän tiedetään. Naulakko on alkujaan kuulunut eräälle Vattolassa asuneelle Högforsin tehtaan muurarimestarille. Vuonna 1987 tehdasmuseon esineet periytyivät perusteilla olevalle Suomen valimomuseolle, minkä jälkeen naulakko on ollut nähtävissä Suomen valimomuseon perusnäyttelyssä.

Suunnistuskilpailun muistoesine

Karkkilalaiset urheiluseurat Karkkilan Sisu ja Karkkilan Pojat järjestivät yhdessä suunnistuskilpailun syyskuussa 1949. Högforsin tehdas valmisti jokaista osanottajaa varten muistopalkinnon, joka on nyt valittu kuukauden museoesineeksi. Esineessä näkyy Högforsin tehtaan H-logo, urheiluseurojen nimikirjaimet sekä tapahtuman päivämäärä 11.9.1949. Esineen on suunnitellut teknikko Olavi Haanpää, joka on tunnettu muistakin koriste-esineistä, kuten Lumitähti-kynttilänjalasta.

Esineen on lainannut näyttelyä varten Karkkilan museolle Hans Melander ja se on periytynyt hänelle talokaupan yhteydessä. Talo on kuulunut aiemmin Aino ja Markku Laitiselle, joista jälkimmäinen toimi paroni C.J. Cedercreutzin, Högforsin tehtaanjohtajan, autonkuljettajana vuosikaudet. Kun Cedercreutz siirtyi 1960-luvun lopussa muihin tehtäviin, hän laski, että miehille oli kertynyt yhteisiä ajokilometrejä 400 000, mikä vastaa menomatkaa kuuhun.

Suunnistuskisan muistomitali sopii mainiosti todellisen urheilukesän yhdeksi museoesineeksi. Jääkiekon MM-kotikisoja seurasivat jalkapallon EM-kisat, yleisurheilun EM-kisat ja kaiken huipentaa Lontoon olympialaiset. Olympiakisoja edelsi suunnistuksen MM-kisat, joissa Minna Kauppi voitti maailmanmestaruuden.

Lypsy-reliefi

Muotoilija Lauri Saarinen suunnitteli ja toteutti vuonna 1983 Lypsy-nimisen reliefin. Sen materiaali on ilmeisesti lyijy tai kirjasinmetalli, ja kyseessä saattaa olla ainutkertainen kappale. Esineen valmistuspaikasta ei ole tietoa, mutta mahdollisesti se on Karkkila, ehkäpä Högforsin tehdas, sillä siellä on valmistettu muitakin Saarisen muotoilemia töitä, kuuluisimpana ehkä 1982 valmistunut Karkkilan kauppalan 150-vuotista taivalta juhlistanut juhlavalu.

Taulun aihe sopii mainiosti alkaneen kesän alkumetreille, varsinkin tänä vuonna, kun sanomalehdistä on saanut lukea, että lypsykarjaa on päästetty laitumille vapaammin kuin mihin ne viime vuosina on totutettu.

Karkkilan ruukkimuseo Senkka juhlistaa Helsingin designvuotta tällä kuukauden museoesineellä sekä kahdella näyttelyllä. Suomen Valimomuseossa on avattu suomalaisista talousvaluista kertova näyttely nimeltä Enkeleitä, jättiläisiä ja kruunupäitä. Toisena näyttelynä Valimomuseossa on Elämä pronssiin, jossa esitellään uusia, lähinnä pronssista valettuja, uniikkeja taideteoksia. Molemmat näyttelyt ovat syksyyn saakka auki. Lisätietoja näyttelyistä on museon sivuilla.

Tinasotilaat: isien ja poikien harrastus

Kuukauden museoesineenä on vanha tinasotilasmuotti, joka on löytynyt haukkamäkeläisen talon rakenteista. Talo, joka on kuulunut eräälle Högforsin tehtaan työnjohtajalle, on rakennettu 1900-luvun alkupuolella, ja samaa ikäluokkaa lienee myös kyseinen muotti, joka on museolla lainassa. Muotin tinasotilas on 1800-luvun lopulle tyypillinen, univormuasuinen ratsumies, jossa on havaittavissa vaikutteita uusromantiikasta. Kyseinen aihe alkoi pikkuhiljaa syrjäytyä ensimmäisen maailmasodan aikana, jolloin alettiin valmistaa mainittuun sotaan liittyviä sotureita.

Ensimmäiset säilyneet tinasotilaat ovat valmistuneet suunnilleen vuonna 200. Tätä ennenkin niitä on todennäköisesti valmistettu. Suomessa ensimmäiset tinasotilaat on valettu 1760-luvulla, ja niistä tuli nopeasti poikien suosittu harrastus. Valmistetut muotit heijastelivat yleensä omaa aikaansa ja etenkin käynnissä olevia sotia. Nykyäänkin harrastus on voimissaan, tosin lähinnä keräilijöiden, siis aikuisten miesten, voimin. Tinasotilaiden muottien valmistus hiipui Suomessa 1950-luvulla.

Karkkilan museo valaa yhteistyössä Työpaja Apajan kanssa nyt löydetyllä muotilla erän tinasotilaita ja ne tulevat museokauppaan myyntiin.

Högforsin merimies

"Merimies" lienee yksi Högforsin vähiten tunnetuista taidevaluista. Hieman kuvaavampi nimi on alkuperäinen ruotsalainen nimi "Sjömannen med pipan". Aihe on otettu tunnetusta, samannimisestä tuntemattoman tekijän öljyvärimaalauksesta, josta on olemassa monta eri versiota ja jota on käytetty erilaisissa tupakka-, elintarvike- yms. mainoksissa ainakin Ruotsissa ja Norjassa. Ruotsissa öljyvärityön kopio on ollut 1950-70 -luvuilla tuhansien kotitalouksien seinillä.

Valurautainen versio on siis on tuotu Suomeen Ruotsista, jossa reliefiä on valmistettu ainakin jo 1900-luvun puolivälissä. Malli ei ole ollut Högforsin mallistossa ainakaan vielä 1960-luvun alussa, mutta jo 1970-80-lukujen taitteessa se muistetaan tehtaalla nähdyn. Esineen valmistus on alkanut firaabelityönä, mutta mallin jäätyä tehtaalle siitä on tullut vähitellen tehtaan virallinen tuote. Karkkilan Malliapu Oy on valmistanut esineen museolle.

Högforsin merimies on alkujaan ruotsalaista perua.

Karkkilan museo valmistelee kirjaa suomalaisista taidevaluista. Jos sinulla on lisätietoa tästä tai muista Högforsin taidevaluista, ota yhteyttä museon henkilökuntaan!