Rosenlewin kynttilänjalka

Kun Suomen valimomuseo avattiin vuonna 1989 oli museossa esineitä yli 30 valimosta. Ylpeästi jo silloin profiloiduttiin koko Suomen yhteiseksi alan museoksi Suomen tärkeimmällä valimopaikkakunnalla. Museon paikallinen näkökulma liittyen Högfors-esineistöön tuli mukaan kaksi vuotta myöhemmin, kun Galleria Bremeriin eli museon vaihtuvien näyttelyiden tilaan rakennuksen yläkertaan asetettiin esille Högforsin valmistamia rautaesineitä. Nämä esineet olivat peruja vuonna 1960 avatusta Högforsin tehdasmuseosta. Näyttely valtasi pysyvästi osan Galleria Bremeristä.

Sittemmin sekä valtakunnallista että paikallista näkökulmaa on vaalittu ja kehitetty vakiintuneilla paikoillaan museorakennuksessa. Osakokonaisuudet, unohtamatta Ilmari Huitin taidehuonetta ja alati vaihtuvia muita näyttelyitä tukevat toisiaan ja muodostavat mielestämme toimivan kokonaisuuden. Silti tänäkin kesänä saimme kuulla erään ulkopaikkakuntalaisten suusta, että museomme on vain Karkkilan valimomuseo, ei Suomen valimomuseo. Osittain tästä syystä kuukauden museoesineeksi on valikoitunut porilaisen Rosenlewin valmistama vuokakynttilänjalka.

Kynttilänjalka on museon uusimpia hankintoja, ja se on esineen pohjassa olevasta leimasta päätellen valmistettu vuosina 1971–72. Esineen on suunnitellut todennäköisesti jo 1960-luvun puolella Erkki Linnala, joka tunnetaan etenkin Rosenlewin Sampo-puimurien, kuten myös useiden talousvalujen, muotoilijana. Kynttilänjalkaan on voinut asettaa kuusi pientä kynttilää ja yhden isomman. Kynttilänjalan valmistus loppui vuonna 1972 yhdessä talousvalujen kanssa Rosenlewin valimon konekannan muutoksen myötä.

Högforsin leijonanpääkolkutin

Yksi vähiten tunnetuista Högforsin taidevaluista on leijonanpääkolkutin. Kuitenkin sellaisen voi nähdä yhdessä Suomen suosituimmassa turistikohteessa – Helsingin Senaatintorilla tuomiokirkkoa vastapäätä oleva Aleksanteri II:n patsaan aidassa. Siinä aidassa näitä kolkuttimia on useita, ja perimätiedon mukaan ne olivat nimenomaan Högforsin valamia. Samoja leijonanpäitä on myös Kauppatorilla sijaitsevan Keisarinnankiven aidassa.

Kolkuttimen historiasta Högforsin tehtaalla ei ole tarkkaa tietoa, mutta valumalli lienee ollut tehtaalla jo 1800-luvun puolella, sillä Johannes Takasen ja Walter Runebergin suunnittelema Aleksanteri II:n patsas paljastettiin yleisölle vuonna 1894. Valumallin suunnittelijasta ei ole tietoa.

Carl Ludvig Engelin suunnittelema Keisarinnankivi on vielä vanhempi, sillä se valmistui jo vuonna 1835. Högforsin valimo oli jo tuolloin toiminnassa, mutta taidevaluista ensimmäinen maininta tehtaan asiakirjoissa on vasta vuodelta 1850. Hyvin mahdollista on, että alkuperäinen kolkutin on valmistunut esimerkiksi Venäjällä Keisarinnankiveä varten, ja siinä olleiden kappaleiden pohjalta Högfors olisi valmistanut vuosikymmeniä myöhemmin uuden valumallin Nikolai II:n aitaa varten.

Kummankin muistomerkin kolkuttimet on uusittu ilmeisesti useampaankin otteeseen. Molemman muistomerkin kohdalla viimeisimmissä restauroinnissa on osallisena ollut Karkkilan Malliapu, joka nykyään valmistaa Högforsin taidevaluja.

Kolkuttimia ei ole koskaan valmistettu Karkkilassa suuria määriä eikä sitä ole koskaan mainittu Högforsin hinnastoissa ja kuvastoissa. Firaabelina ja ehkä myös liikelahjoiksi sitä on jonkun verran valmistettu. Kolkuttimen valamista lienee hillinnyt valumuotin haastava valmistaminen. Nimittäin valumallin irrottaminen valumuotista täytyy suorittaa juuri oikeassa kulmassa, jotta muotti pysyy ehjänä. Karkkilan malliapu valmistaa edelleen leijonanpääkolkuttimia tilauksesta.

Nukke Fagerkullasta

Maailma muuttuu ja monimuotoistuu, minkä voi havaita esimerkiksi pääkaupunkiseudulla: samoilla kaduilla, joissa ei 20–30 vuotta sitten ollut ainuttakaan mustaihoista ihmistä, saattaa heitä olla nyt jo joissakin tapauksissa enemmistö. Helsingin olympialaisten aikaan vuonna 1952 moni pääsi mustaihoista ihmistä ensimmäisen kerran Suomessa ihmettelemään ja ihastelemaan, mutta muulla tällainen kulttuurien välinen kohtaaminen oli vielä erittäin harvinaista. Saman vuosikymmen aikana Ilkka-lehden etusivulla oli aikaansa hyvin kuvaava otsikko: ”Seinäjoella on nähty neekeri”. 

Fagerkullassa oltiin ajastaan edellä jo 1940-luvun lopulla, kun Hilkka Koijärvi valmisti ystävättärensä lapselle mustaihoisen nuken, joka on nyt kuukauden museoesineemme. Nukke muistuttaa enemmän matkamuistoa kuin realistista ihmiskuvaa, sillä siinä ylikorostuvat rodulliset erityispiirteet. Ehkäpä mallia nukelle on haettu jostain lehdessä julkaistusta kuvasta. Kaikesta huolimatta kyseessä on ennakkoluuloton puhdetyö siihen maailman aikaan. Nukke jäi lopulta melko vähäiselle käytölle ja on nyt todella hyväkuntoisena saanut sijansa Karkkila-Högforsin työläismuseon esinekokoelmista. 

Työläismuseo aukeaa jälleen Rautapäivien aikaan, ja on auki elokuun alkuun saakka. Ehkä tulevina vuosina tämä harvinainen nukke on siellä esillä muistuttamassa fagerkullalaisten silloisesta ennakkoluulottomuudesta. 

 

Ramsayn valokuva-albumi

Kuukauden museoesineenä on tällä kertaa kenties Högforsin tehtaan historian tärkein valokuvakooste. Kyseisen valokuva-albumin sai läksiäislahjaksi vuonna 1905 tehtaan toimitusjohtajan työt jättänyt Wolter Ramsay. Siinä on 51 kuvaa, jotka kuuluvat vanhimpiin Högforsin tehtaasta otettuihin valokuviin.

Karkkilan museo on saanut albumin lahjoituksena vastaan ihan hiljakkoin Valkeakoskelta UPM:n keskusarkistosta, jota ollaan juuri lakkauttamassa. Albumin kuvat on reprottu museon kokoelmiin jo 1980-luvulla ja näitä kuvia on ahkerasti käytetty museon näyttelyissä ja julkaisuissa. Originaali on kuitenkin aina originaali, ja nyt kuvista on mahdollista saada huomattavasti laadukkaammat käyttökuvat kuin aiemmin. Lisäksi albumi on harvinaisen näyttävä teos kirjailluin kansineen. Albumi on myös verrattain kulunut, mikä kertoo siitä, että se on ollut ahkerasti muidenkin kuin Karkkilan museon käytössä.

Wolter Ramsay osti Högforsin ruukin vuonna 1885, ja hänen aikanaan tulivat tuotantoon Högforsin maineikkaat kokotuotteet kuten puuliedet, kamiinat ja lämmityskattilat. Hän myös perusti Wattolan puuhiomon. Ramsay oli ruukinpatruuna, sillä hän johti omistamaansa tehdasta. Hän myös asui ruukkialueella rakennuttamassaan kartanossa, joka nykyään tunnetaan Tehtaan hotellin päärakennuksena. Wolter Ramsay myi tehtaan pois vuonna 1894, jolloin siitä muodostettiin osakeyhtiö. Hän jäi toimitusjohtajaksi aina vuoteen 1905 saakka, jolloin siirtyi Tampereelle Tampellan toimitusjohtajaksi. Ramsay kuitenkin jatkoi Högforsin hallituksen jäsenenä.

Wolter Ramsay kuoli vuonna 1926. Ei ole tiedossa, koska ja miksi hänen valokuva-albuminsa päätyi Kymin keskusarkiston kokoelmiin. Todennäköisintä on, että hänen perikuntansa on lahjoittanut albumin Högforsin tehtaalle, mistä se on sitten päätynyt konsernin pääarkistoon yhdessä kaiken muun vanhan arkistomateriaalin mukana. UPM on Kymin Oy:n perillinen, ja Högforsin tehdas oli osa Kymin Oy:tä suunnilleen 50 vuotta aina 1980-luvun puoliväliin asti. UPM:n Högforsiin liittyvä arkisto on kokonaisuudessaan juuri siirretty Karkkilaan.

Högforsin hevosenpää

Kuukauden museoesineenä on Högforsin valama Hevosen pää -tallikoriste. Koriste on voitu kiinnittää pilttuun päätyyn naulan tai ruuvin avulla. Esineen valmistusajasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta se esiteltiin jo Högforsin ensimmäisessä kuvastossa vuonna 1886. Kukaties se oli valmistuksessa jo aiemminkin. Tehtaan hinnastoista tämä tallikoriste katosi 1920-luvun loputtua. Kaikissa hinnastoista esinettä markkinoitiin ilman pinnoitetta, mutta tämä esine on aikoinaan pinnoitettu ilmeisesti pronssittamalla. Kylmissä käyttö- ja säilytystiloissa pinnoite on osittain lohkeillut pois ja alta paljastunut rautapinta on vahvasti ruosteen syövyttämä.

Tämä kohtalaisen harvinainen koristevalu on kuulunut vuonna 1960 avatun Högforsin tehdasmuseon perusnäyttelyyn. Tuolloin ei esineiden käyttöhistoriaa kirjattu ylös, mutta koriste on saattanut olla hyvinkin ruukin omassa käytössä; olihan Högforsin Tehtaanpuistossa museon sijaintipaikan vieressä ollut talli ja aikaisemmin myös maneesi. Hevosia oli myös läheisellä, Högforsille kuuluneella Karkin tilalla omassa, isossa tallissaan, joka purettiin 1950-luvulla – ehkä tallikoriste on juuri sieltä peräisin? Hevosia oli myös muilla ruukin tiloilla, kuten Vanjärvellä, jossa harrastettiin myös hevosjalostusta.

Hevoset olivat varsin yleisiä työkäytössä ja liikenteessä vielä 1950-luvulla – näin myös Karkkilassa, jossa kauppojen edustoilla oli vielä tuolloin hevospuomit. Toki autoja jo oli, mutta etenkin talvella hevoset olivat paljon käytännöllisempiä. Kun tiet ja teiden talvikunnassapito paranivat, hevosten käyttö romahti ja autot valtasivat katukuvan. Tämä pilttuun koriste kertoo hevosten aikaisemmasta merkittävästä asemasta ja niiden tärkeydestä ihmisten arjessa.

Höyrykoneen sylinteriryhmän valumalli

 James Watt patentoi vuonna 1784 höyrykoneen. Tämä oli yksi teollistumisen merkittävimmistä virstanpylväistä, sillä se mullisti sekä rautatie- että vesiliikenteen. Myöskään tehtaita ei ollut enää pakko sijoittaa virtaavien koskien partaalle. Suomessa ensimmäinen höyrykone otettiin käyttöön Littoisten verkatehtaalla 1800-luvun alussa.

Suomessa konepajat valmistivat tarvittavia höyrykoneita ja yksi tärkeimmistä tilaajista olivat varustamot. Suomen ensimmäinen höyrylaiva oli S/S Ilmarinen, joka valmistui vuonna 1833. Vielä 1900-luvun alussa Suomessa sekä merillä että sisävesillä liikennöi satoja höyrylaivoja, mutta pikkuhiljaa moottorialukset syrjäyttivät ne. Vuosisadan lopulla oli kauppalaivaston käytössä enää parikymmentä alusta. Enemmän näitä laivoja liikennöi tässä vaiheessa sisävesillä matkustajalaivoina, ja osa näistä laivoista on edelleenkin käytössä toimien samalla turistinähtävyyksinä.

Uusia höyrylaivoja valmistuu edelleen, mutta lähinnä harrastajavoimin. Yksi sellainen on Eemeli Parviaisen suunnittelema ja vuonna 2014 valmistunut S/S Suntti, joka liikennöi Näsijärvellä. Koska varsinaiset teollisuuslaitokset eivät enää höyrykoneita valmista, oli Parviainen yhteydessä valimoalan koulutusta tarjonneeseen Valimoinstituuttiin, jossa höyrykoneen osat valettiin. Koneen sylinteriryhmä tarvitsi oman valumallinsa. Tästä kehkeytyi ammattikoulun vaikein opiskelijatyö, jonka pystyi vuodessa tekemään ainoastaan 1-2 oppilasta. Valumalli muistuttaa meitä Suomen höyrylaivaliikenteen kunniakkaasta historiasta. 

Valurautainen vatupassi

Taannoisessa Karkkilan museon varastomuutossa paljastui varastojen kätköistä kaikenlaista, mitä emme olleet tienneet tai muistaneet olevankaan. Lähes 40 vuoden aikana henkilökunta on välillä vaihtunut ja kaikenlaista on ehtinyt kertyä. Yksi unohtunut esine kiinnitti erikoisuudellaan huomion: valurautainen vatupassi. Siinä ei ollut museon diarionumeroa, joten esineen alkuperä vaati pientä selvittelyä.

Itse esineessä on johtolankoja sen alkuperästä. Siinä nimittäin lukee ”LR Oy”. Tuon nimistä yritystä Suomessa ei enää toimi. Kurkistus museon tietokantaan valimoiden L-kirjaimen kohdalle antoi oikean vastauksen. Kyseessä on vuonna 1908 perustettu Lahden Rautateollisuus. Vatupassi on valmistunut ennen vuotta 1983, koska tuolloin yritys vaihtoi nimekseen Raute Oy. Vuonna 1987 Raute Oy lahjoitti valimomuseolle pitkälti yli sata esinettä, ja siitä erästä löytyi kirjattuna myös tämä passi nimellä ”vesivaaka”.

Esine sinällään on varsin erikoinen, ja se sopii saumattomasti Suomen valimomuseon kokoelmiin. Passin putki eli libelli on upotettu valurautaiseen runkoon messinkireunuksen alle. Työkaluna tämä on varsin epäkäytännöllinen, koska se painaa paljon ja on hyödyllinen vain vaakatasossa. Tuskin sitä on siis oikeasti työkäyttöön tarkoitettu. Pikemminkin kyseessä lienee ollut Lahden Rautateollisuus Oy:n liikelahja.