Puuhiomon hiomakivet

Moni on ihmetellyt Högforsin tehtaanpuistossa punaisen viljamakasiinin vieressä nököttäviä pyöreitä kiviä? Ne ovat Wattolan puuhiomon hiomakivet, jotka tuotiin paikoilleen vuonna 1960, kun viljamakasiinissa avattiin Högforsin tehdasmuseo.

Wattolan puuhiomo oli osa Högforsin tehdasta. Puuhiomo avattiin vuonna 1893 ruukinpatruuna Wolter Ramsayn toimesta. Uutta tehtaan osaa ei voitu nimetä Högforsin puuhiomoksi, koska Kymijoen vesistön varrella oli jo sen niminen, vastaava laitos. Uuden puuhiomon oli tarkoitus toimia aluksi erillisenä yrityksenä, mutta se yhdistettiin jo vuonna 1894 Högforsin tehtaaseen. Uusi tehdaskokonaisuus sai riesakseen todellisen nimihirviön – Högforsin tehdas ja Wattolan puuhiomo. Nykyinen Massakosken seutu todellakin oli aiemmin kuulunut Vattolan kylän maihin, joten siitä siis tehtaan nimi.

Ramsayn tavoitteena oli suunnata ruukin tuotanto enemmän puuteollisuuden pariin. Puuhioketta käytettiin paperin ja pahvin valmistukseen, joten kysyntää oli olemassa. Tehtaalla työskenteli 30-40 henkilöä, joista kolmannes oli naisia, joita ei konepajaan tai valimoon pestattu vielä pitkään aikaan.

Varsin pian uuden tehtaan ongelmaksi havaittiin veden pinnan korkeuden vaihtelut. Tehtaan koneet toimivat vesivoimalla, joten kuivina kausina koneiden teho oli huono. Parhaimpina vuosina puuhioketta valmistui 1900 tonnia, mutta kuivina vuosina tuotanto saattoi jäädä 270 tonniin. Lopulta puuhiomon toiminta lakkautettiin vuonna 1922. Tehtaan rakennukset purettiin lukuun ottamatta sen yhteyteen vuonna 1915 rakennettua sähkövoimalaitosta. Voimalaa ryhdyttiin laajentamaan vuonna 1923, ja se on edelleen toiminnassa.

Tehtaassa oli kuusi hiomakonetta, joissa kussakin oli hiomakivipari. Kuorittu ja sopivan kokoiseksi pätkitty puupölli painettiin pyöriviä kiviä vasten, jolloin puusta irtosi kuituja. Saatu puuhioke seulottiin ja koottiin arkeiksi, jotka työnnettiin puristimeen, jossa arkeista poistetiin liika vesi. Hiontatarkoitukseen eivät kelvanneet ihan mitkä tahansa kivet, sillä ne hankittiin tukholmalaisesta G. Hartmannin Koneliikkeestä.

Hammaspyörän segmentit

Maaliskuun museoesineenä on Karkkilan kaupungintalon veturiaulassa vuodesta 2013 lähtien seissyt Santasalon hammaspyörän segmentti. Tarkemmin katsottuna kuitenkin selviää, että kyseessä on kaksi segmentin osaa, jotka on pultattu toisiinsa kiinni. Kokonaisessa hammaspyörässä olisi ollut 10 osaa ja sen halkaisijaksi muodostuisi 5,8 metriä.

Segmentit esittelevät karkkilalaista ja suomalaista valimo- ja konepajateollisuutta harvinaisen monipuolisesti. Kymin Metalli, käytännössä siis Högfors, osti helsinkiläisen teollisuuden vaihteita valmistavan Santasalon omistukseensa vuonna 1971. Vähitellen tehtaan toiminnat siirtyivät Karkkilaan, ja Santasalo valtasi perinteikkään Högforsin konepajan tilat lähes kokonaan.

Hammaspyörät ovat teollisuusvaihteiden oleellisin osa, ja niitä oli Högforsin valimossa valettu jo ennen yrityskauppoja. Högfors oli maamme johtava valuraudan valmista, joka vuonna 1961 aloitti Suomessa ensimmäisenä aiempaa paljon kestävämmän valuraudanraudan, eli pallografiittiraudan, valmistuksen. Juuri tästä raudasta voitiin valmistaa parhaat hammaspyörät. Högforsin tehtaalla kehiteltiin 1970-luvun alussa pallografiittiraudan pohjalta vieläkin kestävämpi valurauta, joka nimettiin Kymeniteksi ja joka nykyään tunnetaan ympäri maailmaa ADI-rautana. Tämän myötä Santasalon hammaspyöristä tuli entistäkin kestävämpiä ja suositumpia.

Erityisen isokokoisten hammaspyörien valaminen oli kuitenkin hankalaa, kunnes vuonna 1978 Högforsin tehtaalla saatiin ajatus valaa hammaspyörät segmenteistä, jotka voitiin myöhemmin konepajassa pultata toisiinsa kiinni. Idea oli vallankumouksellinen ja myynti sen mukaista. Juuri näitä isokokoisia hammaspyöriä museoesineemme edustaa.

Hammaspyöriä valettiin itseoikeutetusti Högforsin valimon maakaavaamossa vuoteen 1991 saakka. Tämän jälkeen Componenta-konsernin sisäisten järjestelyiden myötä maakaavaamo siirrettiin Iisalmen valimoon eli nykyiseen Suomivalimoon, jossa nämäkin segmentit on valettu – tietenkin ADI-raudasta – vuonna 2007. Nämä segmentit eivät koskaan päätyneet teolliseen tuotantoon, vaan Santasalo otti ne yrityksensä mannekiiniksi; ne ovat olleet messukäytössä muun muassa Kiinassa. Santasalo oli jo vuonna 1999 myyty Metsolle, ja konepaja vaihtoi nimekseen aluksi Santasalo Gears. Vuonna 2012 konepajan, tuolloin nimeltään Moventas, toiminta suurimmilta osiltaan Karkkilassa lopetettiin, ja segmentit lahjoitettiin Valimomuseon kokoelmiin.

Högforsin virkailijoiden pöytäkirja

Kuukauden museoesineenä on viime vuonna lahjotuksena museon kokoelmiin saatu Högforsin piirin teollisuusvirkailiain yhdistyksen pöytäkirjat vuosilta 1917–1919. Oleellisinta tässä on mainitut vuosiluvut. Kyseessä todellakin on Högforsin virkailijoiden ensimmäisen ammattiyhdistyksen pöytäkirjat. Aiemmin on ollut tiedossa, että Karkkilan Teollisuusteknikot ry perustettiin 13.8.1945. Virkamiesten ammattiyhdistyksen perustaminen oli vuonna 1945 iso kivi kengässä tehtaan johdolle, varsinkin kun heti syyskyyn alussa virkamiehet menivät lakkoon. Aiemmin tehtaan johto oli pitänyt virkamiehiä niin sanotusti omana väkenään. Tai ainakin tällainen mielikuva on haluttu antaa.

Tehtaan johdon suhtautumisesta Högforsin virkailijoiden (virkamiehistä puhuminen olisi ehkä väärin, sillä yhdistykseen kuului myös yksi nainen) ensimmäiseen ammattiyhdistykseen ei ole kirjoitettua tietoa. Siitä on vaiettu täysin muiden muassa Högforsin virallisessa, 1950-luvulla kirjoitetussa historiassa ”Masuuni, josta tuli suurvalimo” sekä vuonna 1992 julkaistussa Karkkilan historiassa. Kummassakaan ei mainita myöskään vuonna 1945 perustettua yhdistystä, jota ensimmäisen kerran käsitellään kattavasti Karkkilan Teknisten 50-vuotishistoriikissa. Todennäköisesti vaikeneminen on ollut ainakin aluksi tietoista ja lopulta virkailijoitten ensimmäinen ammattiyhdistys on kokonaan unohtunut, koska nämä pöytäkirjat ovat olleet yksityisomistuksessa näihin päiviin saakka.

Pöytäkirjan sisältö paljastaa paljon yhdistyksen asenteesta tehtaan johtoa kohtaan. Vuoden 1917 aikana, jolloin etenkin työväki liittyi valtaosiltaan omiin ammattiyhdistyksiinsä, katsoivat myös virkailijat tarpeelliseksi perustaa yhdistyksen, joka liittyi osaksi Suomen teollisuusvirkailiain liittoa. Yksiselitteisesti mainitaan, että yhdistys perustettiin puolustamaan virkailijoitten etua. Tämä jo sinällään kertoo, että tehtaan johtoon ei oltu tyytyväisiä.

Pöytäkirjoista myös selviää, että tammikuussa 1918, joitakin viikkoja ennen sisällissodan syttymistä, valaja Kalle Iltanen pahoinpiteli valumestari Svante Hartmanin. Iltanen selvisi teostaan seuraamuksitta. Johtoportaan pehmeä suhtautuminen pahoinpitelyyn antoi virkamiehille aiheen moittia vuoden 1918 toimintakertomuksessa tehtaan silloista hallintoa ”selkärankattomuudesta”. Syyttävä sormi osoitti siis käytännössä ruukinpatruuna Hjalmar Linderiin. Mainittakoon, että siinä vaiheessa, kun toimintakertomus kirjoitettiin, sota oli ohi ja Linder oli poistunut maasta, joten oli helppoa käyttää kärjekkäitä äänenpainoja.

Kitkaa siis selvästi oli tehtaan hallinnon ja virkailijoitten välillä kiivaina vuosina 1917–1918. Mistään vakavista asioista tuskin silti oli kyse, koska yhdistykseen kuuluivat myös kamreeri Vilho Hedlund ja jo mainittu Svante Hartman, jotka tuohon aikaan perinteisesti nimettiin lähes jokaiseen uuteen yhdistykseen ja järjestöön varmistamaan, että mitään tehtaan edun vastaisia päätöksiä ei tultaisi tekemään. Yhdistyksen toiminta nähtävästi loppui vuonna 1919, sillä yhdistyksen pöytäkirjoja ei jatkettu tämän pidemmälle, ja Suomen teollisuusvirkailiain liiton vuosikertomuksessa 1920–1921 Högfors mainitaan liitosta eronneiden, hajonneiden tai jäsenmaksunsa laiminlyöneiden joukossa. Innostus ja tarve selvästi hiipuivat, sillä jo vuonna 1918 yhdistyksen jäsenmäärä oli laskenut edellisvuoden 16:sta 11:een.

Högforsin paloauto

Kuukauden museoesineenä on Högforsin tehdaspalokunnan vuonna 1938 itselleen hankkima Ford-merkkinen paloauto, joka on sijainnut vuodesta 1993 lähtien Karkkilan kaupungintalon aulassa. Palokunnalla oli ollut jo 1920-luvulla Ford-merkkinen paloauto, mutta pienempi ja huonommin varusteltu. Molemmat paloautot edustivat mallikelpoisesti Högforsin tehtaan autoistumista, sillä tehtaan 1920-luvulla hankkimat autot olivat kaikki Fordeja – lukuun ottamatta tehtaan ensimmäistä, 1920-luvun alussa hankittua autoa, joka oli Fiat.

Högforsin tehdaspalokunta laajennettiin vuonna 1935 Karkkilan kauppalan palokunnaksi. Ehkäpä uusi auto päätettiin hankkia tuolloin palokunnan laajentuneen vastuualueen myötä. Saattaa myös olla, että kauppala oli mukana hankinnasta. Palokunnan pöytäkirjat juuri tuolta ajalta ovat kadoksissa, joten hankinnat motiivit jäävät arvailujen asteelle.

Paloauto oli aktiivikäytössä varsin pitkään. Vasta vuonna 1961 palokunnalle hankittiin nykyaikaisempi paloauto. Vanha Ford pidettiin silti edelleen toimintavalmiudessa. Vuonna 1969 Karkkilan kauppalan ja tehdaspalokunnan välinen sammutussopimus irtisanottiin ja perustettiin Karkkilan kaupungin vakinainen palokunta, joka vuokrasi vanhan tehdaspalokunnan tilat itselleen. Samalla myös Ford siirtyi kauppalan omistukseen.

Paloauto lahjoitettiin vuonna 1987 vastaperustetulle Suomen valimomuseosäätiölle sen peruspääomaksi. Autoa säilytettiin kuitenkin vielä monen vuoden ajan vanhalla paloasemalla, Högforsin tehtaan tiloissa ja ennen siirtoa nykyiselle paikalleen Asemansuon hallissa. Kerran vuodessa vanha paloauto vielä huollettiin ja valjastettiin kaupungin joulukauden avajaisiin. Kun vuonna 1995 Högforsin konepajahallissa pidettiin suosittu Ihme ja kumma -näyttely, oli esillä myös Högforsin vanha paloauto. Näyttelyvieraat valitsivat paloauton näyttelyn yhdeksi kiinnostavimmaksi kohteeksi.

Heureka VI -lämmityskattila

Högforsin lämpötekninen osasto aloitti toimintansa vuonna 1897. Tarkoitus oli tuolloin suunnitella, asentaa ja valmistaa lämmityslaitteita. Hyvällä alulla sillä saralla jo oltiinkin, sillä valikoimassa oli runsaasti erilaisia kaminoita. Pian asennustoiminta jäi ohjelmasta pois, ja tilalle alkoi tulla uusia omia tuotteita, näistä ensimmäisenä radiaattorit vuonna 1903. Seuraavana vuonna Högfors aloitti ensimmäisenä maassamme lämmityskattiloiden valmistuksen. Ensimmäiset koekattilat eivät menneet vielä myyntiin eikä tuotteella ollut aluksi nimeäkään, kunnes vuonna 1911 nimi keksittiin – Heureka!

Kuukauden museoesineemme on Heureka VI-lämmityskattila, jossa polttoaineena on voitu käyttää koksia, antrasiittihiiltä tai puuta. Kattila on esillä kirjaston läheisyydessä Karkkilan kaupungintalon veturiaulassa. Tämän kyseisen lämmityskattilan tarkkaa valmistusvuotta ei tiedetä, mutta todennäköisesti se sijoittuu 1920-30 -lukujen vaihteeseen, jolloin lämmityskattiloiden valmistus oli siirtynyt jo Högforsin uuteen konepajahalliin. Tämän lämmityskattilan alkuperäinen väri on ollut punainen, mutta kun Högfors Lämpö Oy (joka oli erkautettu vuonna 1989 emotehtaasta itsenäiseksi yritykseksi) hankki kattilan messuesineekseen, se maalattiin mustaksi. Kattila päätyi museon kokoelmiin vuonna 1995 Konepajahallissa olleen Ihme ja kumma -näyttelyn jälkeen, mutta sitä on senkin jälkeen lainattu eri tapahtumiin.

Högforsin erimerkkisiä lämmityskattiloita tuli markkinoille pilvin pimein, mutta Heureka pysyi suosittuna merkkinä läpi vuosikymmenten. Heurekoista nro VI oli kaikkein kysytyin, ja se oli tehtaan suosituin malli muutamaa pientä hetkeä lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti vuoteen 1957 saakka. Lopulta öljykäyttöiset lämmityskattilat pyyhkäisivät suosiossa Heurekan ohi. Heurekan, jonka eri versioita myytiin yli 100 000 kappaletta, tuotannon lakkauttaminen hoidettiin poikkeuksellisen tyylikkäästi: viimeinen Heureka VI toimitettiin helmikuussa 1974 Tekniikan museon kokoelmiin Helsinkiin.

Högforsin SG-valusenkka

Högforsin valimo on ollut yli 200 vuotisen historiansa aikana aina suunnannäyttäjä Suomen valimoteollisuuden kehityksessä. Yksi merkittävimmistä virstanpylväistä koettiin vuonna 1961, kun valimossa aloitettiin pallografiitti- eli SG-raudan teollinen valmistus ensimmäisenä Suomessa. SG-raudassa hiili on pallomaisessa muodossa, eikä kuten aiemmin juomumaisena, joten se on huomattavasti lujempaa kuin perinteinen suomugrafiittirauta. Sitä voitiin käyttää kappaleisiin, jotka joutuivat erityisen suuren rasituksen kohteeksi. Tällaisia esineitä olivat muun muassa hammaspyörät. SG-raudan myötä Högforsin valimosta muotoutui pikkuhiljaa tilausvalimo, ja lopulta tehtaan omien tuotteiden, kuten patojen, liesien ja kaminoiden valmistuksesta luovuttiin kokonaan.

Pallografiittirauta oli keksitty Yhdysvalloissa jo 1943 Mond Nickel Co Ltd:n laboratoriossa. Samoihin aikoihin vastaaviin tuloksiin päästiin Englannissa. Tuolloin ei vielä ollut mahdollista hyödyntää uutta innovaatiota teollisesti. Högforsissa uutta menetelmää alettiin tutkia ja kehittää päämetallurgi Yrjö Ingmanin ja valimon johtajan Eugen Autereen toimesta heti sodan jälkeen. Valmistus edellytti lisenssisopimuksen solmimista Mond Nickel Co Ltd:n kanssa sekä sähkösulatusuunien hankkimista.

Sekä Eugen Autere että Yrjö Ingman tulivat Högforsin palvelukseen sodan jälkeen Petsamon Nikkeli Oy:stä, joka oli samaisen Mond Nickel Co Ltd:n tytäryhtiö. Pallografiittivalurauta uutena innovaationa oli heille siis jo takuulla entuudestaan tuttu, ja kuka-ties he olivat olleet sitä jo Petsamon Nikkelissä kehittelemässä. Joka tapauksessa Högfors tarjosi erinomaisen mahdollisuuden kyseisen rautalaadun jatkojalostukseen. Pallografiittirautaa Högforsin tehtaalla valmistui koemielessä viimeistään vuonna 1955, ehkä jo aiemminkin.

Kuukauden museoesineemme on valimon varhainen, vuonna 1969 valmistunut SG-valusenkka, joka tällä kertaa ei ole esillä kirjastossa, vaan kirjaston läheisyydessä niin sanotussa veturiaulassa, jonne senkka jää pysyvästi esille.

SG-senkka oli aina omatekoinen, ja niitä tekivät yleensä valimon korjaamon hitsarit. Tämän senkan on kuitenkin valmistanut Jari Aho ammattinäytetyönään Kymin Oy:n metalliteollisuuden ammattikoulussa eli tutummin Högforsin konepajakoulussa. Tässä kyseisessä senkassa valmistettiin 1000 kg pallografiittirautaa. Aluksi senkan pohjalle asetettiin ferropiimagnesiumia, minkä jälkeen päälle kaadettiin 300–400 kg sulaa rautaa. Magnesium alkoi leiskua ja raudan grafiitti muuttui suomumaisesta pallomaiseksi. Seuraavaksi senkkaan kaadettiin loput, eli 600–700 kg, raudasta. Tästä senkasta pallografiittirauta vietiin valulinjan omaan senkkaan eli tästä ei suoraan valettu valumuotteihin.

Suihkuammeen pienoismalli

Kuukauden museoesineen paikan sai tällä kerralla yksi Valimomuseon kokoelmien uusimmista tulokkaista. Ruskea Högforsin suihkuammeen pienoismalli kannettiin lahjoituksena ovesta sisään maaliskuussa.

Lokakuussa 1973 Lähi-idässä oltiin sotajalalla kuten niin monta kertaa aiemmin ja myöhemmin. Niin sanottua Jom Kippur-sotaa Israelia vastaan käyneiden arabimaiden öljynvientijärjestö OAPEC yritti painostaa Israelia tukevat ulkovallat, ennen kaikkea Yhdysvallat, lakkauttamaan tukensa lopettamalla öljyn viennin niihin. Samalla tuotantoa leikattiin ja hintaa nostettiin. Öljyn hinta maailmalla hyppäsi keskimäärin lähes nelinkertaiseksi, aiheuttaen globaalin energiakriisin, joka pakotti monet maat mm. rajoittamaan polttoaineen jakelua ja sähkön käyttöä. Sähkönsä suurelta osin öljyllä tuottaneessa Suomessakin sisäasianministeriö antoi energian säästämisestä määräyksiä, joiden rikkomisesta ei kuitenkaan lopulta tuomittu ketään. Vientikielto jatkui kostomielessä vielä sodan jälkeenkin, viimeisenä se kumottiin Hollannin osalta heinäkuussa 1974.

Uudessa tilanteessa perinteiset ammekylvyt alettiin nähdä energian tuhlauksena, ja valtion Arava-järjestelmän kautta rakennettuihin uusiin asuntoihin suositeltiin asennettavaksi mieluummin suihku kuin kylpyamme. Myöhemmin suositus muuttui vaatimukseksi. Kylpyammeita vuodesta 1927 valmistanut Högfors pyrki uusilla, aiempaa matalammilla, leveämmillä ja energiatehokkaammilla suihkuammeilla turvaamaan tuottoisan liiketoimintansa. Käyttömukavuus yritettiin saada kohdalleen valmistamalla ensin styroksista ammeen malli, jonka muotoilua tehtaan työntekijöitä vuorotellen laitettiin kokeilemaan. Lopullinen tuote paljastui kuitenkin aiottua vähemmän mukavaksi. Suihkuamme lähti markkinoille koettamaan onneaan 1974, siis 50 vuotta sitten.

TV-mainonnan antamasta markkinointiavusta huolimatta suihkuamme ei pelastanut Högforsin vannabisnestä. Viimeiset ammeet valettiin Högforsissa uudenvuodenaattona 1976 ja emaloitiin 27.5.1977. Ironisesti Högfors oli tehnyt ammeiden vuosituotantoennätyksen, reilut 49 000 kappaletta, juuri energiakriisiä edeltävänä vuotena 1972.

Tämän museoesineen tapaisia emaloituja pienoisammeita annettiin alun perin täysikokoisten ammeiden myyjille esittelytarkoituksiin. Koteihin kulkeuduttuaan niitä käytettiin myös tuhkakuppeina, joskin siihen käyttöön niillä oli tarpeettoman paljon kokoa ja näköäkin.

Teksti: Sami Hämäläinen

(Esine ei poikkeuksellisesti ole esillä Karkkilan kirjastossa, koska kirjaston tilat ovat toistaiseksi poissa käytöstä tulipalosta aiheutuneiden savuvahinkojen takia.)