Ramsayn valokuva-albumi

Kuukauden museoesineenä on tällä kertaa kenties Högforsin tehtaan historian tärkein valokuvakooste. Kyseisen valokuva-albumin sai läksiäislahjaksi vuonna 1905 tehtaan toimitusjohtajan työt jättänyt Wolter Ramsay. Siinä on 51 kuvaa, jotka kuuluvat vanhimpiin Högforsin tehtaasta otettuihin valokuviin.

Karkkilan museo on saanut albumin lahjoituksena vastaan ihan hiljakkoin Valkeakoskelta UPM:n keskusarkistosta, jota ollaan juuri lakkauttamassa. Albumin kuvat on reprottu museon kokoelmiin jo 1980-luvulla ja näitä kuvia on ahkerasti käytetty museon näyttelyissä ja julkaisuissa. Originaali on kuitenkin aina originaali, ja nyt kuvista on mahdollista saada huomattavasti laadukkaammat käyttökuvat kuin aiemmin. Lisäksi albumi on harvinaisen näyttävä teos kirjailluin kansineen. Albumi on myös verrattain kulunut, mikä kertoo siitä, että se on ollut ahkerasti muidenkin kuin Karkkilan museon käytössä.

Wolter Ramsay osti Högforsin ruukin vuonna 1885, ja hänen aikanaan tulivat tuotantoon Högforsin maineikkaat kokotuotteet kuten puuliedet, kamiinat ja lämmityskattilat. Hän myös perusti Wattolan puuhiomon. Ramsay oli ruukinpatruuna, sillä hän johti omistamaansa tehdasta. Hän myös asui ruukkialueella rakennuttamassaan kartanossa, joka nykyään tunnetaan Tehtaan hotellin päärakennuksena. Wolter Ramsay myi tehtaan pois vuonna 1894, jolloin siitä muodostettiin osakeyhtiö. Hän jäi toimitusjohtajaksi aina vuoteen 1905 saakka, jolloin siirtyi Tampereelle Tampellan toimitusjohtajaksi. Ramsay kuitenkin jatkoi Högforsin hallituksen jäsenenä.

Wolter Ramsay kuoli vuonna 1926. Ei ole tiedossa, koska ja miksi hänen valokuva-albuminsa päätyi Kymin keskusarkiston kokoelmiin. Todennäköisintä on, että hänen perikuntansa on lahjoittanut albumin Högforsin tehtaalle, mistä se on sitten päätynyt konsernin pääarkistoon yhdessä kaiken muun vanhan arkistomateriaalin mukana. UPM on Kymin Oy:n perillinen, ja Högforsin tehdas oli osa Kymin Oy:tä suunnilleen 50 vuotta aina 1980-luvun puoliväliin asti. UPM:n Högforsiin liittyvä arkisto on kokonaisuudessaan juuri siirretty Karkkilaan.

Högforsin hevosenpää

Kuukauden museoesineenä on Högforsin valama Hevosen pää -tallikoriste. Koriste on voitu kiinnittää pilttuun päätyyn naulan tai ruuvin avulla. Esineen valmistusajasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta se esiteltiin jo Högforsin ensimmäisessä kuvastossa vuonna 1886. Kukaties se oli valmistuksessa jo aiemminkin. Tehtaan hinnastoista tämä tallikoriste katosi 1920-luvun loputtua. Kaikissa hinnastoista esinettä markkinoitiin ilman pinnoitetta, mutta tämä esine on aikoinaan pinnoitettu ilmeisesti pronssittamalla. Kylmissä käyttö- ja säilytystiloissa pinnoite on osittain lohkeillut pois ja alta paljastunut rautapinta on vahvasti ruosteen syövyttämä.

Tämä kohtalaisen harvinainen koristevalu on kuulunut vuonna 1960 avatun Högforsin tehdasmuseon perusnäyttelyyn. Tuolloin ei esineiden käyttöhistoriaa kirjattu ylös, mutta koriste on saattanut olla hyvinkin ruukin omassa käytössä; olihan Högforsin Tehtaanpuistossa museon sijaintipaikan vieressä ollut talli ja aikaisemmin myös maneesi. Hevosia oli myös läheisellä, Högforsille kuuluneella Karkin tilalla omassa, isossa tallissaan, joka purettiin 1950-luvulla – ehkä tallikoriste on juuri sieltä peräisin? Hevosia oli myös muilla ruukin tiloilla, kuten Vanjärvellä, jossa harrastettiin myös hevosjalostusta.

Hevoset olivat varsin yleisiä työkäytössä ja liikenteessä vielä 1950-luvulla – näin myös Karkkilassa, jossa kauppojen edustoilla oli vielä tuolloin hevospuomit. Toki autoja jo oli, mutta etenkin talvella hevoset olivat paljon käytännöllisempiä. Kun tiet ja teiden talvikunnassapito paranivat, hevosten käyttö romahti ja autot valtasivat katukuvan. Tämä pilttuun koriste kertoo hevosten aikaisemmasta merkittävästä asemasta ja niiden tärkeydestä ihmisten arjessa.

Höyrykoneen sylinteriryhmän valumalli

 James Watt patentoi vuonna 1784 höyrykoneen. Tämä oli yksi teollistumisen merkittävimmistä virstanpylväistä, sillä se mullisti sekä rautatie- että vesiliikenteen. Myöskään tehtaita ei ollut enää pakko sijoittaa virtaavien koskien partaalle. Suomessa ensimmäinen höyrykone otettiin käyttöön Littoisten verkatehtaalla 1800-luvun alussa.

Suomessa konepajat valmistivat tarvittavia höyrykoneita ja yksi tärkeimmistä tilaajista olivat varustamot. Suomen ensimmäinen höyrylaiva oli S/S Ilmarinen, joka valmistui vuonna 1833. Vielä 1900-luvun alussa Suomessa sekä merillä että sisävesillä liikennöi satoja höyrylaivoja, mutta pikkuhiljaa moottorialukset syrjäyttivät ne. Vuosisadan lopulla oli kauppalaivaston käytössä enää parikymmentä alusta. Enemmän näitä laivoja liikennöi tässä vaiheessa sisävesillä matkustajalaivoina, ja osa näistä laivoista on edelleenkin käytössä toimien samalla turistinähtävyyksinä.

Uusia höyrylaivoja valmistuu edelleen, mutta lähinnä harrastajavoimin. Yksi sellainen on Eemeli Parviaisen suunnittelema ja vuonna 2014 valmistunut S/S Suntti, joka liikennöi Näsijärvellä. Koska varsinaiset teollisuuslaitokset eivät enää höyrykoneita valmista, oli Parviainen yhteydessä valimoalan koulutusta tarjonneeseen Valimoinstituuttiin, jossa höyrykoneen osat valettiin. Koneen sylinteriryhmä tarvitsi oman valumallinsa. Tästä kehkeytyi ammattikoulun vaikein opiskelijatyö, jonka pystyi vuodessa tekemään ainoastaan 1-2 oppilasta. Valumalli muistuttaa meitä Suomen höyrylaivaliikenteen kunniakkaasta historiasta. 

Valurautainen vatupassi

Taannoisessa Karkkilan museon varastomuutossa paljastui varastojen kätköistä kaikenlaista, mitä emme olleet tienneet tai muistaneet olevankaan. Lähes 40 vuoden aikana henkilökunta on välillä vaihtunut ja kaikenlaista on ehtinyt kertyä. Yksi unohtunut esine kiinnitti erikoisuudellaan huomion: valurautainen vatupassi. Siinä ei ollut museon diarionumeroa, joten esineen alkuperä vaati pientä selvittelyä.

Itse esineessä on johtolankoja sen alkuperästä. Siinä nimittäin lukee ”LR Oy”. Tuon nimistä yritystä Suomessa ei enää toimi. Kurkistus museon tietokantaan valimoiden L-kirjaimen kohdalle antoi oikean vastauksen. Kyseessä on vuonna 1908 perustettu Lahden Rautateollisuus. Vatupassi on valmistunut ennen vuotta 1983, koska tuolloin yritys vaihtoi nimekseen Raute Oy. Vuonna 1987 Raute Oy lahjoitti valimomuseolle pitkälti yli sata esinettä, ja siitä erästä löytyi kirjattuna myös tämä passi nimellä ”vesivaaka”.

Esine sinällään on varsin erikoinen, ja se sopii saumattomasti Suomen valimomuseon kokoelmiin. Passin putki eli libelli on upotettu valurautaiseen runkoon messinkireunuksen alle. Työkaluna tämä on varsin epäkäytännöllinen, koska se painaa paljon ja on hyödyllinen vain vaakatasossa. Tuskin sitä on siis oikeasti työkäyttöön tarkoitettu. Pikemminkin kyseessä lienee ollut Lahden Rautateollisuus Oy:n liikelahja.

Valurin tähkä

 

Kun Suomen valimomuseo aikoinaan avattiin, hätkähdytti sen museokauppa monia alan ammattilaisia. Kovin monessa museossa ei museokauppaa vielä tuolloin ollut, ja varojen keräämistä kaupan avulla pidettiin joidenkin mielestä arveluttavana touhuna. Museossamme ei kritiikistä säikähdetty, vaan jatkettiin eteenpäin kehitellen koko ajan uusia tuotteita. Nykyään on vaikeaa löytää museota ilman jonkinlaista puotia.

Yksi museokauppamme legendaarisimmista tuotteista on vuonna 1996 myyntiin tullut Valurin tähkä, joka koostuu valurautaisesta kannusta, pronssisesta alustasta ja kuudesta teräspikarista. Alustan valmisti Pronssivalu Oy Turengista, ja sen valumalli valmistui Karkkilan malliavun, Hervannan ammattioppilaitoksen ja Karkkilassa toimineen Karin Valupajan yhteistyönä. Sorsalamppu-kaadin on Högforsilainen perinnemalli (kaadin oli ennen vanhaan valurin ensityön, öljylampun runko). Tälläkin kertaa kaatimet valettiin Högforsin tehtaalla, ja emaloitiin Asko Oy Upon valimossa Lahdessa. Ensimmäiset teräspikarit valmistettiin Teknillisessä korkeakoulussa Espoossa, mutta myöhemmin valmistus siirrettiin Riihimäelle Sacotecin valimoon. Idea Valurin tähkään saatiin Högforsin 170-vuotisjuhlalahjasta, jossa oli samanlainen kannu ja kaksi pikaria.

Ensimmäiset viisi settiä olivat numeroituja ja ne myytiin suolaiseen hintaan Suomen isoimmille valimoille. Saaduilla varoilla oli museon toiminnalle suuri merkitys, sillä toiminnan jatkaminen oli ollut vaakalaudalla 1990-luvun vaikeina lamavuosina. Tämän jälkeen Valurin tähkä otettiin kauppaan normaaliin myyntiin, mutta edelleen todella korkeaan hintaan, aluksi 5000 mk, mikä pian laski 3000 markkaan. Vastaavat hinnat euroissa olivat 841 ja 505. Uusia tuotteita ei ole valmistettu enää 2000-luvun puolella, mutta tuotteita on riittänyt myytäväksi näihin päiviin saakka. Viimeisten kappaleiden hinta laski 170 euroon.

Nyt Valurin tähkän myynti on päättynyt ja ihan vihoviimeinen kappale siirrettiin museokaupasta museon kokoelmiin ja samalla kuukauden museoesineeksi.

Oxelösundin matkamuisto

Kuukauden museoesineenä on pieni lasipokaali, jollaisen saivat lahjaksi kaikki Karkkilan joukkueen jäsenet, jotka vuonna 1958 matkustivat Ruotsiin kohtaamaan kummikaupunkinsa Oxelösundin yleisurheiluottelun merkeissä. Urheilukisalla oli tuossa vaiheessa jo kymmenen vuoden perinteet ja se järjestettiin vuorotellen Karkkilassa ja Oxelösundissa. Viimeisen kerran näissä merkeissä oteltiin vuonna 1962. Ensimmäisissä kisoissa Oxelösund oli voitokas, mutta pian asetelma kääntyi päälaelleen, ja lopulta Karkkila dominoi kisoja.

Lasipokaalin kyljessä on kuva Oxelösundin kirkosta, ja esine on siis sikäläistä tuotantoa. Oxelösundiin perustettiin vuonna 1913 Oxelösund Järnverk AB, josta toimitetuista rautaharkoista on Högforsinkin tehtaassa valettu esineitä. Metalliteollisuuden rinnalla aloitti vuonna 1927 Oxelösunds glasverk lähinnä strategisista syistä, sillä lasitehtaassa voitin hyödyntää koksiverkossa syntynyttä kaasua ja muita hukka-aineita samalla vähentäen syntynyttä jätettä. Lasitehdas oli paikkakunnan ensimmäisiä työpaikkoja, jossa myös naisten oli mahdollista työllistyä. Lasitehdas lakkautettiin vuonna 1970, mutta rautatehdas toimii edelleen.

Noin 100 kilometriä Tukholmasta etelään sijaitseva Oxelösund on Karkkilaa hiukan isompi paikkakunta ja siellä on suunnilleen 12 000 asukasta. Se perustettiin vuonna 1899 taajaväkiseksi yhdyskunnaksi ja vuonna 1950 siitä tuli kaupunki. Vuonna 1971 Oxelösund muuttui kunnaksi silloisen kuntauudistuksen myötä. Kummitoiminta alkoi sota-aikana, jolloin Karkkilasta siirtyi Oxelösundiin runsaasti sotalapsia. Osa lapsista jäi Ruotsiin pysyvästi. Vuonna 1960 uutisoitiin, että Oxelösundissa oli useita Karkkilasta tulleita ”siirtolaisia”. Kaksi heistä osallistui tuolloin yleisurheilukisaan Karkkilaa vastaan. Mahdollisesti nämä urheilijat olivat aikuiseksi kasvaneita sotalapsia.

Joulukuun 18. päivä Suomen valimomuseossa järjestettävässä Historian yö -tapahtumassa kerrotaan lisää Karkkilan ja Oxelösundin välisestä toiminnasta.

Högforsin tulppaventtiili

Kuukauden museoesineenä on valuraudasta Högforsin valmistama tulppaventtiili, josta on lohkottu yksi kulma pois. Esineen mutterit ovat osittain ruostuneet ja käyttöhistoriakin oli pitkälti kadonnut. Tiedettiin ainoastaan, että se on Högforsin valmistama venttiili ja se on kuulunut vuonna 1960 avatun Högforsin tehdasmuseon kokoelmiin. Yleistä tietoa oli myös, että näissä valurautaventtiileissä oli ollut aikoinaan työnjako, jonka mukaan valuosat valmisti Högfors Karkkila mutta ne koneistettiin Högfors Salon tehtaalla.

Pienellä tutkimustyöllä tämäkin esine alkoi heräillä eloon. Suurin johtolanka oli esineessä olevat merkinnät. Ensinnäkin selvisi, että venttiili on pallografiittirautaa, jonka teollisen valmistuksen Högfors aloitti vuonna 1961 ensimmäisenä maassamme. Uuden raudan myötä tuotteen vetolujuus, kovuus ja kestävyys kasvoivat kymmeniä prosentteja. Samalla selvisi, että venttiili ei ole voinut olla museon kokoelmissa vielä museon avattua ovensa.

Esineestä löytyi merkintä, jonka perusteella venttiili on todennäköisesti valmistettu vuonna 1966. Vanhat tuoteluettelot vahvistivat tätä otaksumaa, sillä vuonna 1963 sitä ei tehtaan kuvastossa ole mutta kaksi vuotta myöhemmin jo on. Myös venttiiliin tarkka tyyppi selvisi: Tulppaventtiili No. 54236, jolla on säädetty veden, öljyn, bensiinin tai matalapainehöyryn virtaamista putkistossa. Tehtaan kuvastoissa sitä ei enää 1970-luvulta löydy. Kyseessä on siis vanha ja melko harvinainen pallografiittinen venttiili, sillä vielä 1960-luvun puolella melko kallista pallografiittirautaa käytettiin vain harvoin venttiileissä.

Venttiilistä irti lohkottu kulma kertoo, että esine ei ole koskaan päätynyt siihen käyttöön kuin on tarkoitettu. Melko suurella todennäköisyydellä venttiili on ollut messukäytössä, ja sen avulla on esitelty uuden ja ihmeellisen rautalaadun ominaisuuksia. Messukäyttö on loppunut viimeistään 1970-luvulle tultaessa, jolloin se lienee päätynyt osaksi tehdasmuseon kokoelmia. On mahdollista, että senkin jälkeen venttiiliä on käytetty esimerkiksi Kymin metalliteollisuuden ammattikoulun eli konepajakoulun oppitunneilla havainne-esineenä.