maanantai 2. joulukuuta 2019

Aaltosen ompelukone

Kuukauden museoesineenä on ompelukone, joka kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan. Aaltonen oli räätäli, joten voisi kuvitella, että ompelukone oli hänen omassa käytössään. Ehkäpä se olikin, mutta koneen Aaltoselle on lahjoittanut Armas Heino Vihdistä. Todennäköistä on, että ompelukone on ollut jonkun muun käytössä jo ennen Heinoa.

Aaltosen ompelukone on tuontitavaraa rapakon takaa, mutta ei kuitenkaan Singerin tehtailta, kuten yleensä. Tämän koneen on valmistanut Kanadan Hamiltonissa toiminut Weezer Sewing Machine Co., joka aloitti toimintansa 1861. Yrityksen ensimmäiset valmistamat ompelukoneet olivat Singerin koneita, mutta jo vuonna 1862 alkoi omien koneiden valmistus omalla patentilla. Weezerin erikoisuuksia olivat käsin maalatut kukkakuviot ja koristeissa käytetty kultaväri. Tämä kappale on niin kulunut, että koristeista ei ole enää jälkeäkään. Toinen erikoisuus oli koristeellinen, valurautainen alusta, ja tässäkin kappaleessa se on näkyvästi tallella.



Weezer valmisti kuutta erimallista ompelukonetta. Kullekin mallille annettiin oma kirjain väliltä A-F, joka merkittiin valmistajan stanssattuun logoon yhdessä Model-sanaa merkitsevän M-kirjaimen kanssa. Aaltosen ompelukone on mallia F, joka oli yrityksen kaikkein suosituin malli 1870-luvulla. Se sai useita palkintoja Euroopassakin. Mallin erikoisominaisuuksia olivat säädettävä ompelunopeus sekä se, että sillä pystyi ompelemaan eteen ja taakse ilman, että kone olisi pitänyt pysäyttää välillä. F-mallin kerrotaan olleen jalkakäyttöinen. Tämä kappale sitä ei ole, joten kyseessä lienee valmistajan erikoismalli. Valmistajan logoon onkin poikkeuksellisesti stanssattu kolmikirjaiminen mallimerkintä MFY.

Weezer ajautui vaikeuksiin 1880-luvulla ompelukoneiden ylituotannon vuoksi. Rimpuilu isompien toimijoiden puristuksessa päättyi vuonna 1891, jolloin yritys myytiin. Yrityksen melko lyhyt toimintahistoria ja sen tunnetut vaiheet antavat apua sen valmistamien tuotteiden ajoittamiseen. Niinpä voidaan huoleti sanoa, että Aaltosen ompelukone on valmistettu 1870- ja 80-lukujen tienoilla.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Rautatien muistoesine


Vanhaan hyvään aikaan Karkkilaankin pääsi junalla. Kapearaiteinen rautatie kulki Hyvinkään ja Karkkilan välillä vuosina 1911–1967 kuljettaen sekä tavaraa että ihmisiä. Höyryvetureita oli kaikkina aikoina yhteensä seitsemän, joista viisi hankittiin uutena Tampellasta. Nämä veturit ansaitsivat lempinimen ”Pikkupässi”. Kun rautatie vuonna 1967 lakkautettiin, oli käytössä vielä kolme Pikkupässiä, joista kaksi museoitiin ja yksi romutettiin. Toinen säilyneistä vetureista on käytössä Jokioisten museorautatiellä ja toinen on esillä Karkkilan kaupungintalon aulassa.

Vuosi 1961 oli merkittävä vuosi rautatien historiassa. Useimmat muistavat sen siitä, että tuolloin loppui matkustajaliikenne rataosuudella. Samana vuonna vietettiin kuitenkin myös radan 50-vuotisjuhlaa. Juhla huipentui rautatieasemalla, jossa esitettiin Juhani Ahon romaaniin pohjautuva näytelmä ”Rautatie” koristellun juhlajunan saavuttua Hyvinkäältä Karkkilaan. Tapahtumaa juhlistettiin muutenkin: Högforsin tehtaalla valmistettiin kaksi tai kolme erilaista muistoreliefejä, jotka ilmeisesti kaikki suunnitteli taiteilija Eino Ruutsalo. Hän suunnitteli myös erikoisen rataosuuden muistoesineen, joka on nyt kuukauden museoesineemme.



Valurautaisen muistoesineen symboliikka ei avaudu museon väelle. Esineen koristellussa etuosassa lukee ”Hyvinkään – Karkkilan rautatie 1911–1961”, mikä ei sinällään jätä mitään tulkintojen varaan. Rautakapistus muistuttaa hieman nuijaa, toisaalta leimasinta ja osin myös pientä tuhkakuppia. Todennäköisemmin siinä on kuitenkin jokin arvoituksellinen viittaus itse rautatiehen, jota emme vain ole oivaltaneet. Museo ottaa mielellään vastaan muistoja ja tietoja esineeseen liittyen!

tiistai 1. lokakuuta 2019

Muistoesine vuodelta 1919

Kuukauden museoesineenä on tällä kertaa kaunis, puusta taidokkaasti veistetty rasia. Soikea rasia on yhdestä puusta veistetty lukuun ottamatta kantta ja pohjaa. Rasian toiselle puolelle on kuvattu kirkko ja kappeli, tähdenlento sekä kohokirjaimin kirjoitettu sana ”MUISTO”. Kirkko on todennäköisesti Karkkilan kirkko, vaikka siitä aivan varma ei voi olla. Rasian toisella puolella on kuva juhlasta, jossa tarjoilija tuo pöydän ääreen ilmeisesti viinikarahvin outoon sulin koristeltuun päähineeseen pukeutuneelle henkilölle. Huoneessa on myös ruukkukasvi, joka muistuttaa palmua. Lisäksi kuvan vieressä on vuosiluku 1919, joten rasia lienee nyt tasan sadan vuoden ikäinen.




Täynnä erikoisia merkintöjä oleva rasia on täysi mysteeri museolle. Se ainoastaan tiedetään, että se kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmiin. Aaltonen ei ole kuitenkaan kirjannut omiin tiedostoihinsa mitään esineen käyttöhistoriaan liittyvää, ei edes lahjoittajan nimeä. Esine on varmasti ollut Juho Aaltoselle tärkeä, sillä hän oli hyvin uskonnollinen. Juho Aaltonen kuoli vuonna 1976, ja testamenttasi omaisuutensa Karkkilan seurakunnalle. Tarkoitus oli, että seurakunta hoitaisi kokoelmaa Liimamäen lähellä olevalla Mäkelän tilalla. Testamentin mukaan kokoelmaa sai myös kartuttaa. Seurakunnalla ei kuitenkaan ollut tarvetta museoesineille, joten lahjoitus siirrettiin Karkkilan kotiseutuyhdistykselle.

Karkkilan museo, jonka hoidossa museokokoelma nykyään on, toivoo saavansa esineeseen liittyvää muistitietoa talteen. Rasia on uniikki, mutta ehkä samaa symboliikkaa on käytetty muissakin esineissä. On myös mahdollista, että samanlaisia rasioita on valmistettu useita.

maanantai 2. syyskuuta 2019

Högforsin keernalaatikko

Valimotyöhön perehtymättömälle sana ”keerna” tai ”keernalaatikko” kuulostaa takuulla omituiselta. Mikä se on? Sanan alkuperä juontuu Suomen rajojen ulkopuolelle, todennäköisesti Saksaan. Siellä sanan yksi merkitys on ”sydän”. Voidaan huoleti sanoa, että valimomaailmassa keerna on myös sydän. Se on valukappaleen sydän.

Helpommin ehkä ymmärtää, jos puhutaan valukappaleen tyhjästä sisuksesta. Hiekasta valmistettu keerna jää valuvaiheessa valumuotin sisälle, eikä keernan kohdalle juokse sulaa rautaa. Raudan jähmetyttyä valumuotti ja samalla keerna hajotetaan valumuotin sisältä, jolloin valukappaleeseen jää halutun muotoinen tyhjä tila. Keernalaatikko puolestaan on laatikko, jolla itse keerna valmistetaan. Menetelmä on kaikille periaatteessa tuttu lasten hiekkalaatikoilta: laatikko täytetään hiekalla, minkä jälkeen keerna otetaan laatikosta ulos kuin paraskin hiekkakakku. Hiekassa on sidosaineita, joten keerna pysyy kasassa.

Kuukauden museoesineemme on Högforsin valimossa ilmeisesti 1970-80 -luvuilla käytössä ollut metallinen keernalaatikko. Se on ollut Suomen valimomuseon perusnäyttelyssä museon avaamisesta 18.5.1989 lähtien. Emme kuitenkaan museossa tiedä, minkä valukappaleen valmistamiseen kyseistä keernalaatikkoa on käytetty. Otamme enemmän kuin mielellämme kaiken esineeseen liittyvän muistitiedon vastaan!



tiistai 2. heinäkuuta 2019

King Cola -limonadipullo

Tiesittekö, että Karkkilassa on toiminut limonaditehdas? Juuri näin on ollut asia. Siksipä kuukauden museoesineenä on kesähelteiden kunniaksi kyseisen tehtaan tuote nimeltä King Cola.



Tuen ensimmäinen oma tuotantolaitos oli vuonna 1916 perustettu vesitehdas, jossa valmistettiin limonadia. Vesitehdas perustettiin Närön tilalle. Tehdas sijaitsi pienessä rakennuksessa Närön tilalta luoteeseen Karjaanjoen rannassa. Osuusliike Tuki harjoitti myös hotelli- ja ravintolatoimintaa. Vuonna 1942 valmistui Rautaruukin talo. Rakennuksen kellaritiloihin sijoitettiin Tuen virvoitusjuomatehdas, jonka nimeksi tuli vuonna 1947 Karkkilan Juoma Oy. Tehdas jatkoi toimintaansa 1960-luvun alkuun saakka.

Suomessa Cola-juomia valmistettiin jo ennen sotia. Ensimmäisen kerran Cola-juomaa huulilleen sai Stockmannin soodabaarissa 1930-luvulla. Tätä tuotetta ei silloin vielä Suomessa valmistettu, vaan kyseessä oli tuontijuoma. Tuolloin tarjolla ollut juoma oli itse Cola-juomien kuningas Coca Cola, jota seuraavan kerran saatiin maistaa vasta Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Sodan jälkeisiä, Suomessa valmistettuja Cola-juomia King Colan ohella olivat Sinebrychoffin Siff-Cola sekä Elannon valmistama Cola-Elo.

King Cola muistetaan siitä, että se oli erityisen kuohuva juoma. Mikäli pullon patenttikorkkia ei avannut varovasti, oli vaara, että pullosta kuohui yli puolet rinnuksille. Suuressa maailmassa King Cola tunnetaan lahtelaisen Mallasjuoman tuotteena. Onkin mahdollista, että Karkkilan Juoma Oy on valmistanut kyseistä limonadia lisenssillä. Siihen viittaa myös se, että pullon etikettiin valmistajan nimi on selvästi leimalla painettu.

Marli valmisti 1970- ja 80 –luvuilla myös King Cola -merkkistä juomaa, jota myytiin pienissä pillimehupurkeissa. Kyseessä oli tuolloin kansainvälinen tuote, jota Marli valmisti lisenssillä. Vielä nykyäänkin King Cola -limonadia valmistetaan ja myydään Etelä-Afrikassa, mutta sillä juomalla, kuten ei Marlin mehullakaan, ole mitään tekemistä Karkkilan Juoma Oy:n limonadin kanssa.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Saksalainen viinapullo

Kuukauden museoesineenä on saksalaisen Anton Riemerscmidin valmistama viinapullo noin sadan vuoden takaa. Riemerschmid perusti yrityksensä vuonna 1835 Müncheniin, ja vuonna 1852 yritys nimettiin uudelleen perustajansa mukaan. Yritys tuli erityisen kuuluisaksi pulloistaan, jotka nykyään ovat keräilyharvinaisuuksia. Riemerschmid oli ammatiltaan värjääjä, ja myös hänen pullonsa olivat usein hyvin värikkäitä. Arvokkaimpiin pulloihin maalattiin käsin kuva, ja joidenkin pullojen massaan oli jopa upotettu pieniä kultalastuja. Riemerschmidin perustama yritys toimii edelleen, mutta valmistettavaksi tuotteeksi on vaihtunut siirappi.

Museoesineemme on yrityksen historian ja maineen tietäen suorastaan vaatimattoman näköinen. Se on väritön, siinä ei ole maalattua kuvaa saatikka kultalastuja rungossaan. Kaiken lisäksi pullo lienee halpaa puristelasia. Jotain majesteetillista siinä silti on. Pullo on ylväs ja jopa röyhkeä, ja kantaa rintamuksessaan ylpeästi valmistajansa nimeä. Todellinen katseenvangitsija siis.



Esine kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan, jonka Aaltonen testamenttasi 1977 Karkkilan seurakunnalle, ja joka myöhemmin siirtyi Karkkilan kotiseutuyhdistyksen omistukseen. Aaltonen on vain harvoin kirjannut esineen käyttöhistorian ylös, eikä tämä pullo tee myönteistä poikkeusta. Emme siis tiedä siitä käytännössä mitään. Arvailujen varaan jää, kuinka kyseinen viinapullo on kulkeutunut vaatimattoman ja uskonnollisen räätälin kokoelmaan. Onko hän kenties ostanut pullot uutena? Vai lieneekö tyhjä pullo vanginnut räätälin katseen jonkun tuttavan pöydällä samaan tapaan kuin tämän tekstin kirjoittaneen museoamanuenssin katseen?

torstai 2. toukokuuta 2019

KALE-koululaukku

Kuukauden museoesineenä on vuodelta 1944, siis sota-ajalta, peräisin oleva pahvinen KALE-koululaukku. Laukussa on paperinarusta valmistettu kantohihna. Lisäksi laukun sisällä on oleellisia koululaisen tarvikkeita: puinen penaali, pahvinen kellotaulu, kangaspallo sekä kankainen perhoskoriste, joka on ilmeisesti hoitanut kirjanmerkin virkaa. Materiaalit eivät siis ole niitä, muovia ja metallia, joihin nykyajan koululaiset ovat tottuneet. Sen sijaan käytetyt materiaalit olivat pula-ajalle hyvin tyypillisiä.


Laukku on ollut ensimmäisen luokan oppilaan käytössä Nyhkälän kansakoulussa vuodesta 1944 lähtien. Tämän jälkeen laukkua on käytetty usean vuoden ajan päätellen sen kuluneisuudesta. Tuohon aikaan ihan joka vuosi ei hankittu uutta, vaan hyödykkeet käytettiin ns. loppuun ja mahdollisuuksien mukaan kierrätettiin nuoremmilla sukupolvilla paljon innokkaammin kuin nykyään. Matkan varrella laukun sisältö on saattanut hiukan muuttua, ja esimerkiksi puinen penaali herättää muistikuvia myös 1970-luvulla syntyneen allekirjoittaneen mielessä.

KALE-koululaukut olivat pula-ajan muotituote. Ainakin Kotiliedessä oli vahva ja värikylläinen mainoskampanja, jolla markkinoitiin Helsingissä vuonna 1942 perustetun Kaleva Salminen Oy:n valmistamaa Kale-laukkua. Kaleva Salminen valmisti myös pula-ajan materiaaleista valmistettuja matkalaukkuja, salkkuja ja kenkiä. Paperin ja pahvin lisäksi käytettyjä materiaaleja olivat mm. puu ja kalannahka. Museoesineemme on olkalaukku, mutta myös KALE-selkälaukkuja eli tornistereita myytiin. Olkalaukut oli tarkoitettu lähinnä tytöille ja selkälaukut pojille, mutta ajalleen ennakkoluulotonta avarakatseisuutta osoittaen tämä olkalaukku on ollut pojan laukku.