torstai 1. joulukuuta 2022

Erik Bruunin luettelo

Högfors-design on aina elänyt ajassa ja ollut modernia. Ensimmäiset Högfors-muotoilijat pestattiin taidevalujen pariin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Tällä saralla jatkettiin yli 1900-luvun puolivälin, minkä jälkeen nimensä olivat tiettäviksi tehneet muun muassa Gunnar Elfgren, Michael Schilkin, Helvi Hyvärinen ja Kalervo Kallio. Ainut tehtaan lähtökohdista taidevalutuotantoa rikastuttanut henkilö oli Eino Ruutsalo, joka muotoili Hyvinkään-Karkkilan -rataan liittyviä reliefejä. Lisää tehdasta kuvaavaa taidetta oli nähtävissä joissakin uuniluukuissa, joiden muotoilijat ovat jääneet tuntemattomiksi.

Käyttöesineiden puolella Högforsiin voimakkaimmin liittyvä hahmo oli Antti Nurmesniemi, joka aloitti Högforsin talousvalujen parissa vuonna 1959, ja jatkoi seuraavan vuosikymmenen loppupuolelle. Samalla hän antoi kädenjälkensä näkyä myös puuliesissä, lämmityskattiloissa ja kylpyammeiden värimaailmassa. Hieman pienemmässä mittakaavassa Högforsin tuotteille muotoa loivat Henry Tornia, Jukka Pellinen sekä arkkitehtipariskunta Heikki ja Kaija Siren.

Ehkä vähimmälle huomiolle designista puhuttaessa on jäänyt Högforsin valtava mainos- ja esitetuotanto. Högforsilla oli oma mainostoimisto aina 1990-luvun alkuun saakka. Esitteitä, mainoksia ja kuvastoja on julkaistu kuitenkin jo 1880-luvulta lähtien. Usein näiden varsin innovatiivisten tuotosten suunnittelijat ovat jääneet tuntemattomiksi.

Taiteilija Jaakko Ahopalo sai 1950-luvulla vastuun Högforsin julkaisujen visuaalisesta ilmeestä. Ahopalo vastasi itsekin useista taiteellisista ratkaisuista, sillä hän uudisti Högfors-logon ja antoi muodon legendaariselle Högforsin 10-kirveelle. Suunnittelutyössä turvauduttiin usein myös ulkopuoliseen apuun ja esimerkiksi 1960-luvulla Henrik Tikkanen antoi näyttävän panoksensa kuvastojen visuaaliseen ilmeeseen.

Tällä hetkellä Högfors-muotoilijoista ajankohtaisin nimi on graafikko Erik Bruun, joka uudisti Tuoteluettelojen ilmettä 1970-80 -luvuilla. Kuukauden museoesineenä onkin Högforsin LVI-tuoteluettelo vuodelta 1971, jonka suunnittelutyössä Bruunilla oli vahva panos; luettelon selkämyksessä on Bruunin tunnusmerkiksi noussut liekkikuvio. Juuri kyseinen kuvio vahvoine väreineen edustaa parhaiten 1970-luvun designia, vaikka luettelon yleisilme muuten on varsin harmaa ja käytännöllinen. Lahden taidemuseo Malvassa on meneillään suosituksi osoittautunut Erik Bruunin tuotannosta kertova näyttely.



keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Holmbergin öljykannu

Koneiden liukupinnat liikkuvat edestakaisin, metallilastut sinkoilevat ja noki pölyää. Rauta hehkuu ja hiki virtaa. Työstökoneen sisäosat kaipaavat säännöllistä voitelua, joten rautakoura tarttuu öljykannuun ja kaataa liukupinnoille tarvittavan määrän öljyä. Vuosien ja vuosikymmenien saatossa operaatio toistuu rutiininomaisesti tuhansia kertoja. Työtehtävät, työpiste ja työntekijä saattavat vaihtua, mutta öljykannu, kuukauden museoesineemme, toistaa uskollisesti samaa tehtävää.


Mitä tarinoita Holmbergin konepajalla Helsingissä valmistettu öljykannu voisi kertoa, jos osaisi puhua? Jotain se puhuu, mutta suurin osa jää mielikuvituksemme varaan. Aloitetaan esineen leimasta: Holmbergin konepaja aloitti toimintansa jo 1890-luvulla, mutta leimassa lukeva teksti ”VWH Oy V W Holmbergin jälk. Pakila” paljastaa, että esine on valmistunut joskus vuosien 1941–1969 välillä. Esine lahjoitettiin museolle Högforsin valimosta vuonna 1988 täysin palvelleena mutta edelleen käyttökuntoisena.

Kannu oli lahjoitushetkellä, ja vielä 34 vuotta sen jälkeenkin, täysin noen peitossa. Nokikerros oli niin täydellinen, että kannun messinkipinta erottui vaivoin vain sen ulkopohjasta. Autenttista nokikerrosta oli suorastaan sääli putsata pois, mutta niin vain museoissa on tapana tehdä. Noen alta paljastui ties kuinka monta vuosikymmentä piilossa ollut, kiiltävä messinkipinta. Samalla esineen pinnasta erottui iso painauma ja sen yläpuolelta naarmuja; kannun saama isku on ollut kova, sillä messinki on vahvaa ainetta. Ehkäpä kannu on joskus tipahtanut lattialle, minkä jälkeen siihen on saattanut osua esimerkiksi trukin piikki.

Entä mitä nokikerros meille kertoo? Se paljastaa ainakin entisaikojen valimotyön likaisuuden ajalta, jolloin tehtaan ilmanvaihto ja työntekijöiden suojavarusteet eivät vielä olleet sillä tasolla, kuin olisi kuulunut olla. Todennäköisesti kannun kanssa samaan aikaan tehdasta palvelleiden työntekijöiden keuhkoja on kuorruttanut samantyylinen nokikerros.

Kannun sisältä löytyi hyppysellinen pieniä metallilastuja. Ehkä öljykannu ei olekaan ollut valimossa käytössä. Metallilastut viittaisivat pikemminkin konepajan työstökoneisiin. Ehkäpä rasvari on kulkenut kannu kädessään osastolta toiselle. Suurinta osaa historiastaan kannu ei siis osaa meille kertoa. Vuosikymmenten työn tuoman lian pois pyyhkimisen jälkeen jäljelle jää kiiltävä, joskin hieman kolhuinen öljykannu, Täyttökannu N:o 33, joka parhaiten kertoo Holmbergin konepajan osaamisesta ja sen ajan käyttöesineiden tyylikkyydestä.

perjantai 7. lokakuuta 2022

Högforsin tulisijanluukku n:o 8

Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Hugo Simberg ja Helene Schjerfbeck. Montako heidän tauluaan on sinulla kotonasi? Aivan! Vielä sata vuotta sitten taiteesta nauttiminen oli paljon hankalampaa kuin nykyään, sillä museot olivat harvassa, välimatkat pitkiä ja vaivalloisia eikä lehdissä ja kirjoissa ollut paljoa kuvia. Siis mikäli kirjoihin ja lehtiin pääsi käsiksi.

Onneksi oli olemassa arjen taide, jota myös Högforsin tehdas oli tukemassa. Kun Högfors aloitti omien liesin valmistuksen 1880-luvulla, olivat varsinkin eri luukkumallit kovin kiemuraisia ja taiteellisia. Sama päti muihin Suomen valimoihin. Koristekuviot, ja ylipäätänsä koko tuotteet olivat tuontitavaraa lähinnä Ruotsista, Englannista ja Saksasta. Näillä koristeellisilla arjen esineillä ihmiset saivat sammutettua taidenälkäänsä ainakin osittain.

Högforsin tehtaan tuotteista alettiin siivota koristekuvioita pois 1920- ja 30-lukujen aikana funktionalismin nimessä. Sitä ennen oli kuitenkin välivaihe, kun tehtaan tuotanto kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti: uusia liesimalleja, uuniluukkuja ynnä muuta tuli jatkuvasti. Ja vain ani harvoin tiedetään, mistä valumallit olivat peräisin.

Kuukauden museoesineenä on Högforsin tulisijaluukku n:o 8. Se esiintyy tehtaan hinnastossa ensimmäisen kerran vuonna 1906 ja viimeisen kerran vuonna 1936. Luukun koristekuvio on jo selvästi hillitympi kuin 1800-luvun yltäkylläisesti koristelluissa luukuissa. Kiemuroita tässäkin silti riittää, sillä luukkuun on selvästi kuvattu mustekala lonkeroineen päivineen.


Tuohon aikaan ilmestyi monia muitakin uusia luukkuja, ja niiden aiheista voidaan päätellä, että ainakin osa niistä on muotoiltu varta vasten Högforsin tehtaalle. Professori Onni Tarjanne suunnitteli tehtaalle 1900-luvun alussa uuniluukku- ja peltijärjestelmän, mutta tyyli siinä oli jo lähellä funktionalismia. Taiteilijat Eric O. W. Ehrström, Emil Cedercreutz ja Gunnar Elfgren suunnittelevat Högforsille taide- ja koristevaluja vähän myöhemmin, mutta mustekala-luukku ei välttämättä heidänkään tyyliin sovi.

Ehkä Högforsin tehtaalle pestattiin 1900-luvun alussa taiteilija, jonka nimi on jäänyt pimentoon. Ei tehdas yllä mainittujen taitelijoidenkaan nimiä missään maininnut. Kaikkien muotoilijoiden nimet tuolta ajalta ovat selvinneet pikkuhiljaa lähinnä sattuman kautta. Sekin on mahdollista, että Högforsin mallipuuseppien ja malliviilareiden joukossa oli joku taiteellisesti erittäin lahjakas tekijä, jonka käsialaa nämä hienot, monesti arvoituksellisia symboleja sisältävät luukut ovat.

perjantai 2. syyskuuta 2022

Arabian Fasaani -kastikekulho

Karkkilan museon hallussa oleva ja Karkkilan kotiseutuyhdistyksen omistama Juho Aaltosen museokokoelma on keräilijän aarrearkku. Samalla, kun esineistö hivelee keräilijän herkkää sielua, on se kyynisen museoamanuenssin pahin painajainen: esineitä ei ole juurikaan luetteloitu, enimmäkseen sentään numeroitu ja vihkoon on joskus merkitty esinenumeron perään esineen nimi ja joskus harvoin jokin muukin kontekstitieto. Ongelmia aiheuttaa, että joskus numeroita esineessä on peräti kaksi, sillä Juho Aaltonen päätti vanhoilla päivillään muuttaa numerointisysteemiään. Ja sitten on rutkasti esineitä, pitkälti huonokuntoisinta ainesta, joissa ei ole edes numeroa. Tiedämme vain, että Juho Aaltonen on joskus katsonut tarpeelliseksi ottaa esineen talteen.

Länsi-Uudenmaan museoissa on esineille ja kuville neljä arvoluokkaa, joista 1 ja 2 muodostavat museoiden kokoelmien pääsisällön. Tuolloin tallella on esineen lisäksi sen käyttöhistoria – eli tarina – osittain tai kokonaan. Kolmannen arvoluokan esineistä emme tiedä juuri mitään, mutta esine on kuitenkin sen verran edustava yksilö, että se kelpaa rekvisiitaksi. Neljäs luokka on esineiden hautausmaa, jonne ujutetaan kokoelmista poistettavat esineet, joista emme tiedä mitään, ovat rikkinäisiä tai parhaassa tapauksessa sopivat jonkun muun museon kokoelmiin paremmin.

Kuukauden museoesineenä on Arabian monesta kohtaa halkeillut ja tummunut kastikekulho. Se kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan, eikä siinä ole numeroa. Onko kulho siis kaatopaikkakamaa? Ei sentään ihan – onneksi esineessä on leima ja tutkijalla pääsy internettiin. Valmistajahan selvisi jo ensivilkaisulla, mutta pienellä googlettamisella selviää muutakin: Kulhon nimi on Fasaani, ja siinä on lasitteen alainen kuparipainokoriste. Lisäksi selviää, että kulhon koristeaihio otettiin Englannissa käyttöön 1700-luvulla kiinalaisen tuontiposliinin innoittamana. Englannista kuvio levisi muun muassa Suomeen, ja Arabian tehtaalla Fasaani-tuotteet olivat tuotannossa 1876-1951. Leiman pohjalta valmistusajaksi tarkentuu kymmenvuotisjakso 1917-1927. 


Esineen huono kunto vaikuttaa objektin museaaliseen arvoon yllättävän vähän. Toki toivoisimme esineiden olevan mahdollisimman hyvässä kunnossa, mutta museot eivät ole antiikkikauppoja, joissa arvostetaan pääsääntöisesti objektin rahallista arvoa. Museolle tarkeintä on tarina, ja se ikävä kyllä tältä kulholta puuttuu. Pitää vain tyytyä kuvittelemaan, kuinka sisäkkö kenties satakunta vuotta sitten jossain lähialueen porvarisperheessä on kaatanut uutuuttaan hohtavaan kulhoon kastiketta emännän tai isännän ryystettäväksi. Samalla voimme antaa rintamme hitusen pullistua siitä tiedosta, että näin elegantteja esineitä on maassamme aikoinaan haluttu ja osattu valmistaa.


tiistai 2. elokuuta 2022

Teho-silitysrauta

Teho-silitysrauta on monella tapaa mielenkiintoinen Högforsin valmistama käyttöesine. Ensinnäkin se on viimeinen silitysrautamalli, jonka Högfors laski markkinoille. Tämä tapahtui vuonna 1938. Högforsin silitysrautojen valmistus jatkui tämän mallin hiipumisen jälkeen vielä vuosikymmenen ajan, mutta vanhemmilla malleilla. 

Teho-rauta kertoo myös mielenkiintoisella tavalla yritysten välisestä kilpailusta ja yhteistyöstä. Porin konepaja nimittäin laski jo vuonna 1928 markkinoille uutta muotoilua edustaneen Mainos-sarjasilitysraudan, joka oli varsinainen myyntimenestys. Se oli lähes identtinen vuosikymmentä myöhemmin ilmestyneen Högforsin Tehon kanssa.

Asiakirjat eivät valitettavasti kerro, minkälainen sopimus yritysten välille silitysrautojen valmistuksesta solmittiin. Yleensä kyse vastaavissa tapauksissa on härskistä kopioinnista ja kilpailusta. Näin oli tuskin tällä kertaa, sillä Högforsin ja Rosenlewin (joka osti Porin Konepajan) välillä oli jo pitkään ollut molempia hyödyttävä, tiivis yhteistyö.

Porin konepaja lanseerasi vuonna 1930 Mainos-raudan sähköversion. Sähkösilitysrautojen valmistukseen Högfors ei sentään lähtenyt, mutta muutamaa vuotta myöhemmin katsottiin olevan sopiva hetki täydentää markkinoita Högforsin Mainos-kopiolla. Ehkäpä Rosenlew oli vähentämässä Mainos-raudan sähköttömän version valmistusta. Hetki osoittautui lopulta haastavaksi, sillä Tehojen valmistus loppui jo vuonna 1946, kun taas Mainos-raudat olivat tuotannossa 1950-luvun loppuun saakka.

Tämä kyseinen silitysrauta on otettu käyttöön Karkkilassa erään Högforsin työntekijän kodissa vasta vuonna 1952 eli vuosia myöhemmin kuin esineen valmistus oli lopetettu. Todennäköisesti rauta on ostettu Asemansuolla olleesta tehtaan lähettämöstä, jossa myytiin Högforsin omille työntekijöille tuotteita todella huokeaan hintaan. Tarjolla oli usein sellaisiakin tuotteita, joiden valmistus oli loppunut vuosia aiemmin.

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Högforsin Topelius

Högforsin tehtaan taidevalimosta on toimitettu toinen toistaan komeampia taidevaluja kotiemme seinille vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Suurin osa näistä tauluista on melkein kaikille karkkilaisille tuttuja. Etenkin silloin, jos suvussa on joku pitkän linjan tehtaalainen, ovat Ukkosenjumala, Neljä vuodenaikaa tai Kolme apinaa takuulla tuttuja. Mutta sitten on sellaisiakin valutöitä, joita on tehty vain muutama kappale tiettyä päivää tai tapahtumaa varten. Välimuoto näiden kahden ääripään välillä on taidevalut, joiden valmistamiseen ei ole ollut mitään rajoitteita, mutta joita silti näkee vain harvoin. Yksi sellaisista on suurmiesreliefi Z. Topelius.


On hivenen epäselvää, miten valumalli on päätynyt Högforsin tehtaalle. Se tuli vuonna 1955 yhdessä J. L. Runebergia esittävän reliefin kanssa. Kummankin taulun alalaidasta löytyy signeeraus ”F. Götz 55”. Itse muotoilijasta tiedetään hyvin vähän. Saman henkilön signeeraus esiintyy muutamassa Fiskarsin 1930-luvun vastaavassa, pyöreässä taidevalussa. Loppu onkin sitten arvailua: Götz etsi mahdollisesti Högforsista uuden leipäpuun, kun Fiskarsin valimo lakkautettiin vuonna 1954. Todennäköisesti Götz on alkuperältään saksalainen, mihin viittaa hänen nimensä lisäksi hänen töidensä tyyli. Saksassa nimittäin valmistettiin valuraudasta todella paljon samanlaisia, pyöreitä suurmiesten kohokuvia.

Högforsin tehtaalla kyseistä taidevalua on valmistettu siis harvakseltaan. Tehtaan tuoteluetteloihin tai kuvastoihin taulu ei päätynyt, kuten eivät muutkaan tuon ajan taidevalut. Kyseessä oli lähinnä liikelahja, jonka suosiota söivät perinteisemmät taidevalut. Todennäköisesti Topeliuksen valmistus Högforsin taidevalimossa on päättynyt viimeistään 1990-luvun alussa. Tuolloin valimon ilmeisesti ainut Topeliuksen valumalli lahjoitettiin Suomen valimomuseon kokoelmiin.


torstai 2. kesäkuuta 2022

Högforsin sorsalamppu

Sorsalamppu eli sauhusorsa oli öljylamppu, jonka nimi tulee siitä, että Högforsin valajien mukaan lamppu muistutti sorsanpäätä ja valon ohella lampusta tuprutti sankkaa savua. Valaja käytti sorsalamppua työvalaisimena valimossa ennen sähkövalon aikakautta. Sähköt tehtaalle saapuivat vuonna 1897, mutta sorsalamput ovat olleet käytössä vielä senkin jälkeen, sillä sähkövalo oli aluksi kohtalaisen heikkotehoista eikä valaisimia riittänyt joka työpisteeseen. Ainakin vielä 1910-luvulla sorsalamput kuuluivat valajien vakiovarustukseen. Sorsalamppujen valmistuksen aloittamisajasta ei ole varmaa tietoa, mutta todennäköisesti niitä on alettu valmistaa heti valimon perustamisesta lähtien, sillä valajat joutuivat useimmiten itse valmistamaan työvälineensä.


Sorsalampulla on iso merkitys Högforsin historiassa. Valaja joutui ensimmäisenä työnään valmistamaan sorsalampun. Sen onnistumisen perusteella valumestari arvioi valajan ammattitaidon. Valu oli vaativa ja sen tekeminen edellytti myös hiekkakeernan, jonka avulla tehtiin tyhjä tila lampun sisälle, valmistamista. Valajan taidot eivät syntyneet hetkessä, vaan edellyttivät monen vuoden harjoittelua kokeneempien työntekijöiden alaisuudessa. Perimätiedon, joka usein on puutteellista ja epätarkkaa, mutta tällä kertaa todennäköisesti ainakin osittain oikeaan osuvaa, mukaan Högforsin valajan viimeinen työ puolestaan oli valurautainen hautaristi. Tällaista tarinaa sekä sorsalampusta että hautaristeistä kertoilivat vakavalla naamalla Högforsin eläkkeellä olleet valajat Frans Backman ja Vihtori Friman vuonna 1963 YLE:n radiohaastattelussa.

Tämä kyseinen öljylamppu on kuulunut vuonna 1920 syntyneelle henkilölle, joka työskenteli koko työikänsä tehtaalla. Ikävä kyllä ei ole tiedossa, onko hän itse käyttänyt lamppua tai jopa itse sen valmistanut. Ajallisesti se on mahdollista, sillä tehtaan konepajakoulu perustettiin vasta sota-aikana, jolloin käytössä olivat jo ihan erilaiset opinnäytetyöt. Joka tapauksessa lampun olemassaolo osittain kertoo siitä, että sorsalamppuja käytettiin vielä pitkään sähkövalon saapumisen jälkeen.