Högforsin mortteli nro 2

Mortteli (tai huhmare) on maljamainen astia, jota käytetään aineksen, yleisimmin mausteen, hienontamiseen ja sekoittamiseen. Hienontaminen tapahtuu survimella (hiertimellä) painellen ja hiertäen. Morttelia käytetään myös apteekeissa lääkeaineiden tai kuvataiteessa väriaineiden hienontamisessa. Kuukauden museoesineenä on alkuperäisen nimityksen mukaan Högforsin Huhmar n:o 2.

Högforsin tuotannossa morttelit ovat olleet jo ainakin 1880-luvulla. Ensimmäisissä tehtaan kuvastoissa mainittiin kaksi erikokoista huhmarta, ja samat mallit jatkoivat aina vuoteen 1946 saakka, jolloin ne esiintyivät viimeisen kerran kuvastossa.

Tämä mortteli kuului Högforsin tehtaan oman, vuonna 1960 perustetun museon kokoelmiin. Se tarkoittaa myös sitä, että esineen käyttöhistoria ennen vuotta 1960 on kadonnut. Ainut, millä esinettä voi hieman tarkemmin ajoittaa, on sen pistereunainen leima. Nimittäin vuonna 1935 kyseinen leima korvattiin yksinkertaisemmalla H-leimalla.

Kyseessä on tyypillinen Högforsin sarjatuote. Merkittäväksi sen tekee, että se kertoo kansallisesti tärkeän yrityksen arkipäivän työstä ja tuotannosta.

Högforsin tuhkakuppi nro 3

Kun keräilyhuuma iskee, keräilijä voi kerätä lähes mitä tahansa. Rajoittavat tekijät ovat lähinnä varallisuus ja tila. Esimerkiksi postimerkkien keräily on hyvä harrastus, sillä siinä keräyskohteet vievät vain vähän tilaa ja varsin maltillisilla rahasummilla pääsee hyvään alkuun. Toinen ääripää ovat autot tai jopa lentokoneet.

Hyvä, ja myös yllättävän suosittu, keräilykohde on valurauta. Tuskin kovinkaan monella, ei edes kaikilla museoilla, on mahdollisuutta keräillä esimerkiksi valtavia dieselmoottoreiden runkoja. Vähempikin riittää. Esimerkiksi talous-, koriste- ja taidevalut ovat mitä mainioimpia keräilykohteita. Niinpä kuukauden museoesineenämme on Högforsin tuhkakuppi nro 3, jollainen puuttui Suomen valimomuseon kokoelmista aina viime vuoteen saakka. Viimein sellainen löytyi karkkilalaisesta osto- ja myyntiliikkeestä.

Esine on tullut tuotantoon vuosien 1887–1898 välillä tehtaan hintaluettelojen mukaan. Samaan aikaan tulivat tuotantoon myös muut, hiukan samantyyliset tuhkakupit, joita oli kahdeksan erilaista. Valumallit hankittiin todennäköisesti Saksasta. Valumalleja ei ole tämän jälkeen muutettu, joten varsinaista valmistusaikaa on vaikea arvioida. Joitakin tuhkakuppeja, kuten numeroa 1 (Koiranpää) ja numeroa 5 (Haikara) on mahdollista edelleen valmistaa, sillä valumallit ovat säilyneet. Kuuden muun, siis myös tämän leijonanpäätä esittävän kupin, valumallit ovat vuosikymmenten saatossa hävinneet. On lähes mahdotonta sanoa koska, mutta tuskin tätä numeroa 3 on enää 1960-luvun jälkeen valmistettu.

Karkkilan museo kannustaa maltilliseen keräilyharrastukseen, ja muistuttaa samalla, että tuhkakuppeja voi käyttää muuhunkin kuin niiden alkuperäiseen tarkoitukseen. Taidokkaat valurautaesineet toimivat jo ihan sellaisenaan ihan koriste-esineinä.

Kosthollin vaaka

Kuukauden museoesineenä on historiaa nähnyt ja kolhuja kokenut pöytävaaka. Sen on valmistanut Lahden rautateollisuus Oy, ja se on ollut käytössä Karkkilassa Tehtaanhotellissa eli Kosthollissa. Tarkemmin sanottuna tätä kymmenen kilon vaakaa on käytetty Kosthollin keittiössä, joten sen avulla on valmistettu ties millaisia herkkuja tehtaan arkeen ja juhlaan. Vuosien saatossa vaa’an kuppi on hävinnyt, kuten myös sen viisari, mutta onneksi esineen ylväs ryhti ja siro kauneus ovat säilyneet. Vaaka lahjoitettiin enemmän kuin täysin palvelleena Suomen valimomuseon kokoelmiin vuonna 1997, jolloin Tehtaanhotellia remontoitiin.

Lahden rauta- ja Metalliteollisuustehdas Oy perustettiin vuonna 1908. Kyseessä oli konepaja, jossa ilmeisesti heti alusta lähtien oli myös valimo. Aluksi siellä lähinnä korjattiin koneita ja valmistettiin rautasänkyjä. Yrityksen nimi lyheni vuonna 1912 muotoon Lahden Rautateollisuus Oy, ja kaksi vuotta myöhemmin valmistuivat ensimmäiset vaa’at, joista tuli yrityksen hittituote. Pöytävaakojen ohella valmistettiin kymmenysvaakoja, joissa oli puinen alusta. Vuonna 1917 tehtaalle valmistui uusi valimo, minkä jälkeen tuotanto vauhdittui entisestään. Yrityksen vaakaosasto eriytettiin vuonna 1943 omaksi tytäryhtiöksi, ja sen nimeksi tuli Lahden vaaka Oy. Kuukauden museoesineemme on siis valmistunut ennen kyseistä vuotta.

Miksi vaaka on kelpuutettu Suomen valimomuseon kokoelmiin? Syy on selvä, sillä sen runko on valurautaa. Lahden Rautateollisuus Oy:stä kehkeytyi sodan jälkeen merkittävä vientiyritys, jonka pääartikkeli oli puunjalostusteollisuuden koneet. Vuonna 1983 yritys vaihtoi nimekseen Raute Oy, ja seuraavalla vuosikymmenellä tehtaan koko tuotanto siirrettiin Nastolaan. Tuolloin lakkautettiin myös Raute Oy:n oma valimo. Yritys toimii edelleen, ja on Lahden seudulla tärkeä työllistäjä.

Erik Bruunin luettelo

Högfors-design on aina elänyt ajassa ja ollut modernia. Ensimmäiset Högfors-muotoilijat pestattiin taidevalujen pariin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Tällä saralla jatkettiin yli 1900-luvun puolivälin, minkä jälkeen nimensä olivat tiettäviksi tehneet muun muassa Gunnar Elfgren, Michael Schilkin, Helvi Hyvärinen ja Kalervo Kallio. Ainut tehtaan lähtökohdista taidevalutuotantoa rikastuttanut henkilö oli Eino Ruutsalo, joka muotoili Hyvinkään-Karkkilan -rataan liittyviä reliefejä. Lisää tehdasta kuvaavaa taidetta oli nähtävissä joissakin uuniluukuissa, joiden muotoilijat ovat jääneet tuntemattomiksi.

Käyttöesineiden puolella Högforsiin voimakkaimmin liittyvä hahmo oli Antti Nurmesniemi, joka aloitti Högforsin talousvalujen parissa vuonna 1959, ja jatkoi seuraavan vuosikymmenen loppupuolelle. Samalla hän antoi kädenjälkensä näkyä myös puuliesissä, lämmityskattiloissa ja kylpyammeiden värimaailmassa. Hieman pienemmässä mittakaavassa Högforsin tuotteille muotoa loivat Henry Tornia, Jukka Pellinen sekä arkkitehtipariskunta Heikki ja Kaija Siren.

Ehkä vähimmälle huomiolle designista puhuttaessa on jäänyt Högforsin valtava mainos- ja esitetuotanto. Högforsilla oli oma mainostoimisto aina 1990-luvun alkuun saakka. Esitteitä, mainoksia ja kuvastoja on julkaistu kuitenkin jo 1880-luvulta lähtien. Usein näiden varsin innovatiivisten tuotosten suunnittelijat ovat jääneet tuntemattomiksi.

Taiteilija Jaakko Ahopalo sai 1950-luvulla vastuun Högforsin julkaisujen visuaalisesta ilmeestä. Ahopalo vastasi itsekin useista taiteellisista ratkaisuista, sillä hän uudisti Högfors-logon ja antoi muodon legendaariselle Högforsin 10-kirveelle. Suunnittelutyössä turvauduttiin usein myös ulkopuoliseen apuun ja esimerkiksi 1960-luvulla Henrik Tikkanen antoi näyttävän panoksensa kuvastojen visuaaliseen ilmeeseen.

Tällä hetkellä Högfors-muotoilijoista ajankohtaisin nimi on graafikko Erik Bruun, joka uudisti Tuoteluettelojen ilmettä 1970-80 -luvuilla. Kuukauden museoesineenä onkin Högforsin LVI-tuoteluettelo vuodelta 1971, jonka suunnittelutyössä Bruunilla oli vahva panos; luettelon selkämyksessä on Bruunin tunnusmerkiksi noussut liekkikuvio. Juuri kyseinen kuvio vahvoine väreineen edustaa parhaiten 1970-luvun designia, vaikka luettelon yleisilme muuten on varsin harmaa ja käytännöllinen. Lahden taidemuseo Malvassa on meneillään suosituksi osoittautunut Erik Bruunin tuotannosta kertova näyttely.

Holmbergin öljykannu

Koneiden liukupinnat liikkuvat edestakaisin, metallilastut sinkoilevat ja noki pölyää. Rauta hehkuu ja hiki virtaa. Työstökoneen sisäosat kaipaavat säännöllistä voitelua, joten rautakoura tarttuu öljykannuun ja kaataa liukupinnoille tarvittavan määrän öljyä. Vuosien ja vuosikymmenien saatossa operaatio toistuu rutiininomaisesti tuhansia kertoja. Työtehtävät, työpiste ja työntekijä saattavat vaihtua, mutta öljykannu, kuukauden museoesineemme, toistaa uskollisesti samaa tehtävää.

Mitä tarinoita Holmbergin konepajalla Helsingissä valmistettu öljykannu voisi kertoa, jos osaisi puhua? Jotain se puhuu, mutta suurin osa jää mielikuvituksemme varaan. Aloitetaan esineen leimasta: Holmbergin konepaja aloitti toimintansa jo 1890-luvulla, mutta leimassa lukeva teksti ”VWH Oy V W Holmbergin jälk. Pakila” paljastaa, että esine on valmistunut joskus vuosien 1941–1969 välillä. Esine lahjoitettiin museolle Högforsin valimosta vuonna 1988 täysin palvelleena mutta edelleen käyttökuntoisena.

Kannu oli lahjoitushetkellä, ja vielä 34 vuotta sen jälkeenkin, täysin noen peitossa. Nokikerros oli niin täydellinen, että kannun messinkipinta erottui vaivoin vain sen ulkopohjasta. Autenttista nokikerrosta oli suorastaan sääli putsata pois, mutta niin vain museoissa on tapana tehdä. Noen alta paljastui ties kuinka monta vuosikymmentä piilossa ollut, kiiltävä messinkipinta. Samalla esineen pinnasta erottui iso painauma ja sen yläpuolelta naarmuja; kannun saama isku on ollut kova, sillä messinki on vahvaa ainetta. Ehkäpä kannu on joskus tipahtanut lattialle, minkä jälkeen siihen on saattanut osua esimerkiksi trukin piikki.

Entä mitä nokikerros meille kertoo? Se paljastaa ainakin entisaikojen valimotyön likaisuuden ajalta, jolloin tehtaan ilmanvaihto ja työntekijöiden suojavarusteet eivät vielä olleet sillä tasolla, kuin olisi kuulunut olla. Todennäköisesti kannun kanssa samaan aikaan tehdasta palvelleiden työntekijöiden keuhkoja on kuorruttanut samantyylinen nokikerros.

Kannun sisältä löytyi hyppysellinen pieniä metallilastuja. Ehkä öljykannu ei olekaan ollut valimossa käytössä. Metallilastut viittaisivat pikemminkin konepajan työstökoneisiin. Ehkäpä rasvari on kulkenut kannu kädessään osastolta toiselle. Suurinta osaa historiastaan kannu ei siis osaa meille kertoa. Vuosikymmenten työn tuoman lian pois pyyhkimisen jälkeen jäljelle jää kiiltävä, joskin hieman kolhuinen öljykannu, Täyttökannu N:o 33, joka parhaiten kertoo Holmbergin konepajan osaamisesta ja sen ajan käyttöesineiden tyylikkyydestä.

Högforsin tulisijanluukku n:o 8

Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Hugo Simberg ja Helene Schjerfbeck. Montako heidän tauluaan on sinulla kotonasi? Aivan! Vielä sata vuotta sitten taiteesta nauttiminen oli paljon hankalampaa kuin nykyään, sillä museot olivat harvassa, välimatkat pitkiä ja vaivalloisia eikä lehdissä ja kirjoissa ollut paljoa kuvia. Siis mikäli kirjoihin ja lehtiin pääsi käsiksi.

Onneksi oli olemassa arjen taide, jota myös Högforsin tehdas oli tukemassa. Kun Högfors aloitti omien liesin valmistuksen 1880-luvulla, olivat varsinkin eri luukkumallit kovin kiemuraisia ja taiteellisia. Sama päti muihin Suomen valimoihin. Koristekuviot, ja ylipäätänsä koko tuotteet olivat tuontitavaraa lähinnä Ruotsista, Englannista ja Saksasta. Näillä koristeellisilla arjen esineillä ihmiset saivat sammutettua taidenälkäänsä ainakin osittain.

Högforsin tehtaan tuotteista alettiin siivota koristekuvioita pois 1920- ja 30-lukujen aikana funktionalismin nimessä. Sitä ennen oli kuitenkin välivaihe, kun tehtaan tuotanto kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti: uusia liesimalleja, uuniluukkuja ynnä muuta tuli jatkuvasti. Ja vain ani harvoin tiedetään, mistä valumallit olivat peräisin.

Kuukauden museoesineenä on Högforsin tulisijaluukku n:o 8. Se esiintyy tehtaan hinnastossa ensimmäisen kerran vuonna 1906 ja viimeisen kerran vuonna 1936. Luukun koristekuvio on jo selvästi hillitympi kuin 1800-luvun yltäkylläisesti koristelluissa luukuissa. Kiemuroita tässäkin silti riittää, sillä luukkuun on selvästi kuvattu mustekala lonkeroineen päivineen.

Tuohon aikaan ilmestyi monia muitakin uusia luukkuja, ja niiden aiheista voidaan päätellä, että ainakin osa niistä on muotoiltu varta vasten Högforsin tehtaalle. Professori Onni Tarjanne suunnitteli tehtaalle 1900-luvun alussa uuniluukku- ja peltijärjestelmän, mutta tyyli siinä oli jo lähellä funktionalismia. Taiteilijat Eric O. W. Ehrström, Emil Cedercreutz ja Gunnar Elfgren suunnittelevat Högforsille taide- ja koristevaluja vähän myöhemmin, mutta mustekala-luukku ei välttämättä heidänkään tyyliin sovi.

Ehkä Högforsin tehtaalle pestattiin 1900-luvun alussa taiteilija, jonka nimi on jäänyt pimentoon. Ei tehdas yllä mainittujen taitelijoidenkaan nimiä missään maininnut. Kaikkien muotoilijoiden nimet tuolta ajalta ovat selvinneet pikkuhiljaa lähinnä sattuman kautta. Sekin on mahdollista, että Högforsin mallipuuseppien ja malliviilareiden joukossa oli joku taiteellisesti erittäin lahjakas tekijä, jonka käsialaa nämä hienot, monesti arvoituksellisia symboleja sisältävät luukut ovat.

Arabian Fasaani -kastikekulho

Karkkilan museon hallussa oleva ja Karkkilan kotiseutuyhdistyksen omistama Juho Aaltosen museokokoelma on keräilijän aarrearkku. Samalla, kun esineistö hivelee keräilijän herkkää sielua, on se kyynisen museoamanuenssin pahin painajainen: esineitä ei ole juurikaan luetteloitu, enimmäkseen sentään numeroitu ja vihkoon on joskus merkitty esinenumeron perään esineen nimi ja joskus harvoin jokin muukin kontekstitieto. Ongelmia aiheuttaa, että joskus numeroita esineessä on peräti kaksi, sillä Juho Aaltonen päätti vanhoilla päivillään muuttaa numerointisysteemiään. Ja sitten on rutkasti esineitä, pitkälti huonokuntoisinta ainesta, joissa ei ole edes numeroa. Tiedämme vain, että Juho Aaltonen on joskus katsonut tarpeelliseksi ottaa esineen talteen.

Länsi-Uudenmaan museoissa on esineille ja kuville neljä arvoluokkaa, joista 1 ja 2 muodostavat museoiden kokoelmien pääsisällön. Tuolloin tallella on esineen lisäksi sen käyttöhistoria – eli tarina – osittain tai kokonaan. Kolmannen arvoluokan esineistä emme tiedä juuri mitään, mutta esine on kuitenkin sen verran edustava yksilö, että se kelpaa rekvisiitaksi. Neljäs luokka on esineiden hautausmaa, jonne ujutetaan kokoelmista poistettavat esineet, joista emme tiedä mitään, ovat rikkinäisiä tai parhaassa tapauksessa sopivat jonkun muun museon kokoelmiin paremmin.

Kuukauden museoesineenä on Arabian monesta kohtaa halkeillut ja tummunut kastikekulho. Se kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan, eikä siinä ole numeroa. Onko kulho siis kaatopaikkakamaa? Ei sentään ihan – onneksi esineessä on leima ja tutkijalla pääsy internettiin. Valmistajahan selvisi jo ensivilkaisulla, mutta pienellä googlettamisella selviää muutakin: Kulhon nimi on Fasaani, ja siinä on lasitteen alainen kuparipainokoriste. Lisäksi selviää, että kulhon koristeaihio otettiin Englannissa käyttöön 1700-luvulla kiinalaisen tuontiposliinin innoittamana. Englannista kuvio levisi muun muassa Suomeen, ja Arabian tehtaalla Fasaani-tuotteet olivat tuotannossa 1876-1951. Leiman pohjalta valmistusajaksi tarkentuu kymmenvuotisjakso 1917-1927. 

Esineen huono kunto vaikuttaa objektin museaaliseen arvoon yllättävän vähän. Toki toivoisimme esineiden olevan mahdollisimman hyvässä kunnossa, mutta museot eivät ole antiikkikauppoja, joissa arvostetaan pääsääntöisesti objektin rahallista arvoa. Museolle tarkeintä on tarina, ja se ikävä kyllä tältä kulholta puuttuu. Pitää vain tyytyä kuvittelemaan, kuinka sisäkkö kenties satakunta vuotta sitten jossain lähialueen porvarisperheessä on kaatanut uutuuttaan hohtavaan kulhoon kastiketta emännän tai isännän ryystettäväksi. Samalla voimme antaa rintamme hitusen pullistua siitä tiedosta, että näin elegantteja esineitä on maassamme aikoinaan haluttu ja osattu valmistaa.