torstai 1. helmikuuta 2024

Huitin koristelautanen

Taidemaalari Ilmari Huitin (1897–1960) tietävät monet. Vähemmälle huomiolle on jäänyt keräilijä Ilmari Huitti. Itse asiassa Huitti oli niin kova keräilijä, että perusti lopulta oman kotimuseon, joka käsitti yli 300 numeroitua esinettä ja satakunta numeroimatonta esinettä. Näistä valtaosa on päätynyt Karkkilan museon kokoelmiin, mutta osa on Ilmari Huitin säätiön omistuksessa. Esineet on kerätty pääsääntöisesti Pyhäjärvi Ul:n eli nykyisen Karkkilan Vaskijärven alueelta 1940–50 -luvuilla, ja se onkin lähes ainoa kontekstitieto, mikä Huitin keräämiin museoesineisiin liittyy.

Tämä tiedon vähyys pätee myös tämänkertaiseen kuukauden museoesineeseen, Arabian Strå -keittolautasesta tehtyyn seinäkoristeeseen. Esineen aiemmasta omistajasta ei siis ole tietoa, mutta itse lautasesta sen sijaan tiedetään aika paljonkin. Se on valmistettu Arabian tehtaalla Helsingissä, ja sen pohjassa on kaksi leimaa, joiden pohjalta lautasen ajoitus osuu vuosiin 1897–1907. Lautasen vilja-aiheisen kuvion suunnittelijasta ei ole tietoa. Lautasen malli lienee kuitenkin tullut Suomeen Ruotsista, sillä Ruotsin Rörstrandissa samalla kuviolla varustettuja posliinilautasia valmistettiin jo 1880-luvulla. 


Aikanaan lautanen on siis päätynyt Pyhäjärvi Ul:n Vaskijärvelle ja todennäköisesti alkuperäiseen tarkoitukseensa eli ruokailuvälineeksi. Lautasen kaunis kuvio on miellyttänyt taiteilijan herkkää silmää, joten lautanen on tavalla tai toisella ajautunut Huitin kokoelmiin ja siihen on lisätty ripustin. Voidaan olettaa, että ajalleen tyypillinen ripustin, joka helposti vaurioittaa lautasen reunoja, on ollut itsensä Ilmari Huitin lisäämä, sillä hän on pitänyt lautasta nimenomaan museoesineenä, ei ruokailuvälineenä.


torstai 4. tammikuuta 2024

Museon tukivasara

Vuoden ensimmäinen kuukauden museoesine on valurautainen ja puuvartinen vasara, joita valmistettiin vuonna 1982 Karkkilan museotoiminnan edistämiseksi. Vasaran toisella puolella lukee ”Fagerkulla” ja toisella puolella ”Karkkila 1982”.


Jo ennen vasaroiden valmistamista Karkkilan museokattila oli porissut reippaasti. Karkkilassa toimi 1950-luvulta lähtien kauppalan ylläpitämä kotiseutumuseo. Seuraavaksi Högforsin tehdas perusti oman museonsa vuonna 1960. Tämän jälkeen seuraava vaihe koettiin 1970-luvun alussa, kun Fagerkullan talot suunniteltiin purettaviksi ja niiden tilalle oli tarkoitus rakentaa kerrostaloja. Kun ensimmäiset talot Fagerkullassa vuonna 1973 purettiin, heräsi Karkkilan kotiseutuyhdistyksen sisällä ajatus suojella joitakin rakennuksia museoimalla ne. Neuvottelut Kymin Oy:n, joka tuolloin omisti Högforsin tehtaan, kanssa aloitettiin välittömästi. Talojen purkaminen loppui laman alettua ja uusien asuntojen tarpeen laskettua.

Ensimmäinen julkisuudessa esitetty ajatus oli valurin asunnon perustaminen näyttelykohteeksi Fagerkullaan. Kotiseutuyhdistyksestä asiaa ajoivat Soili Tuovinen, Tuure Hasselman ja Juhani Silván – kaikki oleellisia toimijoita tulevaisuuden tapahtumissa. Tehtaan puolelta neuvottelut käynnisti isännöitsijä Reino Sandelin. Seuraavaksi esitettiin jo ajatus kokonaisen talorykelmän säilyttämisestä, mutta hanke ei edennyt kovin nopeasti. Mielenkiinto Fagerkullaa kohtaan heräsi muutenkin, sillä tehdas saneerasi taloja ja 1980-luvun alussa myi valtaosan niistä yksityisille henkilöille. Viimein vuonna 1982 Karkkilan kaupunki päätti vuokrata tehtaalta osan Fagerkullan asunnoista ja muuntaa ne työläismuseoksi. Vuonna 1986 Karkkilan kaupunki osti rakennukset itselleen.

Vuonna 1982 Fagerkullayhdistys myi museohankkeen edistämiseksi niin sanottuja tukivasaroita. Vasarat olivat Metalliammattiosaston valmistamia ja siis todennäköisesti Högforsin valimossa valettuja firaabelitöinä. Fagerkullayhdistys tilitti vasaroiden myynnistä saamansa rahat kaupungille. Ponnistus oli sillä kertaa kuitenkin vielä ennenaikainen, eikä rahoja perimätiedon mukaan käytetty lainkaan museohankkeeseen. Vuonna 1985 tilanne oli jo toinen, kun Yrjö M. Lehtosen Suomi-Valimo osti Högforsin tehtaan ja Karkkilan kaupunginjohtajaksi valittiin museohankkeelle myötämielinen Erkki Saarinen. Pitkään valmisteilla ollut Työläismuseo ja pikaisella aikataululla suunniteltu Valimomuseo saatiin neljässä vuodessa valmiiksi. Kummankin museon avajaisia vietettiin 18.5.1989.

perjantai 1. joulukuuta 2023

Heavy Duty -rei'itin

Karkkilan museon varasto paljastaa jatkuvasti aarteitaan, joita sinne on vuosikymmenten saatossa kerääntynyt. Tällä kertaa tuli vastaan täysin arkinen ja hylätyn näköinen paperin rei’itin. Aikoinaan lahjoitushetkellä se on katsottu jopa niin arkipäiväiseksi, että sitä ei ole viitsitty ottaa edes museon kokoelmiin eikä siinä siis ole ollut edes museon diaarionumeroa.


Museoamanuenssin kaksiteholasien takaa tutkailtuna esineen yltä karisee varsin nopeasti kaikki arkipäiväisyys. Esine on sulavalinjainen, kaunis, metallinen, käytännöllinen ja maskuliininen. Maskuliinisuutta lisää myös laitteen nimi ”Heavy Duty Perforator” (perforator on vanhahtava englannin kielen sana ja tarkoittaa rei’itintä) sekä sen materiaali valualumiini. Esineessä on myös teräksisiä osia.

Mitä tästä esineestä siis tiedetään? Sen nimi tuli jo kerrottua, mutta itse esineestä, ja pienellä kärsivällisyydellä myös internetistä, selviää paljon lisääkin. Rei’itin on valmistettu teollistumisen alkulähteillä Englannissa, Lontoossa toimineen Rees, Pitchford & Co.:n toimesta. Sen tuotemerkki on Velos, joka lanseerattiin vuonna 1946. Kaikissa lähteissä näitä rei’ittimiä kerrotaan valmistetun juuri 1940-luvulla, mutta myös 1950-luvun alku on mahdollinen. Yritys toimi vuoteen 2004 saakka.

Kun Suomen valimomuseota 1980-luvun lopulla perustettiin, saatiin Högforsin tehtaalta valtavan paljon lahjoituksia, myös konttoriesineitä eri vuosikymmeniltä. Parhaat päältä otettiin museon kokoelmiin, mutta osa jäi lojumaan rekvisiitaksi. Se oli myös tämän rei’ittimen kohtalo. Tiedetään kuitenkin, että se on ollut Högforsin tehtaalla käytössä, ja mitä ilmeisimmin konttorissa, joka toimi 1930-luvun lopulta vuoteen 1989 asti Konepajahallin yläkerrassa. Siellä sillä on napsauteltu reikiä mapittamista odottaviin tärkeisiin asiakirjoihin. Ehkäpä juuri konttorin muuton aikaan tehtaalla päätettiin luopua tarpeettomista ja ylimääräisistä konttorivälineistä.

Ehkä rei’itin vaikutti vielä 1980-luvun lopulla liian uudelta museoesineeksi, ja jäi siksi ilman ansaitsemaansa huomiota. Toista se on 2020-luvulla retroilun vuosikymmenellä. Nyt esine on liitetty virallisesti osaksi museon kokoelmia ja myös esineen tarina tulee talletettua.

tiistai 7. marraskuuta 2023

Starcen valun kovuusmittari

Kuukauden museoesineenä on Starcen Valu Oy:n valimossa Kokemäellä käytössä ollut valuraudan kovuusmittari. Tällä kertaa itse mittarista tiedetään aika paljon: sen on valmistanut japanilainen yritys nimeltään Imai Seiki, joka vuonna 1966 perustettiin Shigan kaupunkiin. Itse mittarin kannen laatassa on vielä tarkempaa tietoa, sillä siinä on sekä valmistusnumero ”316” että valmistusajankohta ”Mar. 1974”.


Itse mittarin käyttö on ollut melko konstikasta. Laitetta pitää painaa tutkittavaa kappaletta vasten, kunnes sen jousi laukeaa ja lähettää laitteen kärjessä olevan kuulan tutkittavan kappaleen pintaan määrätyllä voimalla. Seuraavaksi mitataan mukana olevalla mikroskoopilla (Brinell-kiikarilla) kappaleen pintaan syntyneen ”kuopan” halkaisija ja taulukosta saadaan vastaavan halkaisijan kohdalta Brinell-kovuus. Mitä pienempi kuoppa, sitä lujempi rauta. Laitteen mukana on koepala, joka on tarkasti tietyn kovuinen, ja sillä voidaan tarkistaa näyttääkö laite läheskään oikein. Tällaisella käsikäyttöisellä menetelmällä ei saada aivan absoluuttisen tarkkaa kovuusarvoa, mutta saadaan esimerkiksi lajitelluksi kovat jo karkaistut kappaleet pehmeistä, joita ei ole vielä karkaistu.

Kovuusmittarin käyttö osuu Starcen Valu Oy:n historiassa murrosvaiheeseen. Tehdas aloitti toimintansa vuonna 1948 pienessä ulkorakennuksessa. Valaminen tapahtui kerran viikossa ja valut puhdistettiin läheisessä kyläsepän pajassa, jonne valut vietiin vesikelkalla vetäen. Vuonna 1954 valimo siirtyi entisen sementtivalimon tiloihin, ja siellä tämäkin laite on otettu käyttöön. Vuonna 1978 valimoon rakennettiin uusi, moderni valulinja, ja kenties kovuusmittari oli uuden linjan ensimmäisiä hankintoja. Kaksi vuotta myöhemmin Kumera Oy osti valimon, jolloin siellä alettiin valaa raudan ohella myös terästä. Tuolloin tehdas myös vaihtoi nimekseen Peiron, millä nimellä se toimii edelleen. Nykyään Peiron on Suomen isoimpia valimoita.


torstai 5. lokakuuta 2023

Högforsin suutarinlesti

Kirpputoreilla ja jopa museoissa tulee vastaan kaikenlaista, jota pitää aluksi itsestään selvyytenä, mutta tarkempi tutkiminen osoittaa, että asia ei olekaan niin yksinkertaista. Esimerkiksi kelpaa Högforsin valmistama suutarinlesti, joka on tietenkin valurautaa. Kun esinettä tutkii tarkemmin, huomaa, että eihän siinä ole edes leimaa. Tästä herää monta kysymystä.


Ensimmäinen kysymys on, onko Högfors näitä sittenkään tehnyt? Onko niitä mahdollisesti joku muukin valmistanut? Onko näitä tuotu esimerkiksi Ruotsista? Tämän esineen kohdalla voidaan varmuudella sanoa, että sen on valmistanut Högfors. Tämän lestisarjan, tai ”kylmäsuutarin” on kotiinsa Karkkilan Haukkamäkeen tuonut työpaikaltaan eräs Högforsin tehtaan työntekijä. Muita valmistajia Suomessa ei monta ole, sillä esimerkiksi Högforsin kova kilpakumppani Porin Konepaja ei ole näitä koskaan valmistanut. On mahdollista, että Högfors oli valurautaisten suutarinlestien ainoa valmistaja maassamme. Valumallit lienevät tulleet Högforsiin Ruotsista.

Seuraavaksi herää kysymys, koska näitä on valmistettu. Tässäkin tapauksessa vastaus oli yllätyksellinen. Tehtaan hinnastot ja kuvastot 1900-luvun alusta eivät suoneet vastausta. Vasta vuonna 1946 Högforsin hinnastossa mainitaan suutarinlestit. Mainintoja on ainoastaan vuoteen 1956 saakka, ja joka kerta, kun lestien määrä mainitaan, on lukumäärä kolme. Kuukauden museoesineessämme lestejä on peräti kuusi.

Lestien määrä antaa aiheen olettaa, että kyseessä on tuotteen varhainen prototyyppi. Tätä teoriaa tukee se, että lestisarjan hankkinut mies on kaatunut rintamalla vuonna 1941. Ilmeisesti uusi tuote on tullut tehtaalle 1940-luvun alussa tai jopa 1930-luvun lopussa. Sitä on heti alettu valmistaa, ja työntekijät ovat sitä saaneet koteihinsa. Sota on tullut väliin, eikä kukaan ole huomannut lisätä tuotetta hinnastoihin ennen kuin vasta sodan jälkeen (Högforsin hinnastot ovat muutenkin usein enintään neuvoa antavia), jolloin tuote oli hioutunut lopulliseen muotoonsa.

Vielä herää kysymys, mitä tavallinen tehtaan työntekijä on tehnyt suutarinlestillä? Lahjoittajan mukaan lestisarja on todennäköisesti käyttämätön, vaikka onkin päässyt vuosien saatossa ruostumaan. Sota-aikana kuitenkin kengistä, nahasta ja kaikesta muustakin materiaalista oli puutetta. Kodeissa valmistettiin itse esimerkiksi paperista ja muista korvikemateriaaleista kenkiä. Se on ollut varmasti tämänkin hankinnan tarkoitus. Eri asia on, onko rintamalle lähdön seurauksena aietta ehditty toteuttaa.


perjantai 1. syyskuuta 2023

Högforsin sirppi

Kuukauden museoesineenä on takorautainen sirppi. Se on kuulunut vuonna 1960 perustetun Högforsin tehdasmuseon kokoelmiin. Kyseisessä museossa esineitä ei koskaan luetteloitu, mutta se tiedetään, että valtaosa museoon kuuluneista esineistä oli ollut tehtaalla käytössä, valmistettu siellä tai sitten niillä oli joku muu kytkös Högforsiin. Jokin kytkös on täytynyt aina olla, muuten esine ei olisi valikoitunut kokoelmiin. Mitään muuta esineestä ei siis tiedetä, mutta jotakin voidaan päätellä.

kuva©Arina Parttimaa/KRM

Sirppi on viljan leikkuuseen eli elonkorjuuseen suunniteltu käsityökalu. Se on siis maataloustyökalu. Högforsin ruukin toimintoihin kuului oleellisesti maanviljelys, ja sillä oli omistuksessaan useita maatiloja. Vasta toisen maailmansodan jälkeen tehtaan maanviljelyn merkitys radikaalisti laski, mutta esimerkiksi Karkin tila jatkoi toimintaansa vielä usean vuosikymmenen ajan. Sirppi on ollut melko varmasti käytössä jollakin Högforsin maatilalla, mahdollisesti juuri Karkin tilalla, joka oli lähimpänä itse tehdasta ja Tehtaanpuistossa sijainnutta museorakennusta.

Taottu sirppi ei selvästikään ole tehdasvalmisteinen, vaan se on sepän takoma. Högfors ei tiettävästi koskaan valmistanut sirppejä myyntiin, mutta melko varmasti sirppi on silti Högforsin valmistama. Ruukilla on ollut palveluksessaan seppä ainakin Karkin tilalla, Vanjärven tilalla Vihdissä sekä Kulonsuonmäen kaivoksella. Myös vuonna 1842 aloittaneessa Högforsin konepajassa oli hienotaeseppä. Itse asiassa kaikki konepajan ensimmäiset työntekijät olivat ammattinimikkeeltään seppiä.

Högforsin sirppi kertoo meille paljon nykyaikaisen ja pitkäjänteisen kokoelmatyön tärkeydestä museoissa. Tälläkin sirpillä on ollut aikoinaan tarina, sillä tuskin sitä muuten olisi museon kokoelmiin otettukaan. Tämä tarina on ollut visusti ainakin museon kokoelmista vastanneen henkilön mielessä. Ehkä tätä tarinaa on kerrottu museovieraille ja ehkä tämän tarinan ansiosta museovieraat ovat jatkaneet matkaansa yhtä antoisaa elämystä rikkaampina. Kun Högforsin tehdasmuseon esineet vuonna 1987 siirtyivät vastaperustetun Suomen valimomuseosäätiön hallintaa, melkein kaikkien esineiden tarinat olivat kadonneet. Joidenkin tarina on löydetty uudestaan, mutta valtaosa on kadonnut iäksi.

Nykyään, kun museossa otetaan uusi esine vastaan, siitä kirjataan sen käyttöhistoria heti ylös lahjoitusasiakirjaan. Seuraavaksi esine numeroidaan ja luetteloidaan digitaaliseen tietokantaan. Tällä menettelytavalla pyritään varmistamaan, että tarinat säilyvät ja hiljaista ja samalla katoavaa tietoa ei syntyisi. Uhkakuvina prosessille ovat kiire, säästötoimet tai pahimmassa tapauksessa museoiden lakkautukset. Jos kiireen ja/tai säästötoimien vuoksi prosessia ei ehditä viedä loppuun, tarina katoaa. Jos museon lakkauttamisen jälkeen museon tietokantaa ei voida turvata, kaikki tarinat saattavat kadota. Karkkilassa pitkäjänteistä ja ammatillista museotyötä on voitu harjoittaa 1980-luvun lopulta lähtien. Siitä lähtien me olemme löytäneet, kertoneet ja tallettaneet paljon tarinoita. Olemme siitä ylpeitä.


tiistai 1. elokuuta 2023

Cornucopia -taidevalu

Runsaudensarvi liittyy vahvasti antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Runsaudensarvi on saanut mytologiassa alkunsa Amaltheia-vuohesta, joka ruokki ja hoivasi vastasyntynyttä Zeusta. Amaltheian sarvi katkesi, jonka jälkeen sen kerrottiin tarjoavan loputtoman määrän ravintoa. Antiikin mytologiassa Runsaudensarvi symboloi siis mm. vaurautta ja kylläisyyttä. Runsaudensarvi yhdistetään moneen antiikin mytologian jumalaan, erityisesti niihin, jotka liittyivät tavalla tai toisella satoon, vaurauteen tai rikkauksiin. Runsaudensarvi esiintyy tavallisesti sarven muotoisena astiana, joka on yltäkyllin täytetty esimerkiksi hedelmillä, kukilla ja pähkinöillä. Runsaudensarvi, englanniksi Cornucopia, on kautta aikojen esiintynyt lukemattomissa eri taideteoksissa. Nykyään runsaudensarven voi bongata monenkin eri valtion vaakunoista. Sarvi on myös muodostunut Kiitospäivän juhlinnan symboliksi. Runsaudensarvi löytyy myöskin Högforsin tehtaalla valmistetussa upeasta taidevalusta. 


Högforsin tehdas on aloittanut Runsaudensarvi-taidevalun valmistamisen vuonna 1975. Tämän taidevalun voidaan sanoa edustavan tehtaan uudempaa tuotantoa, sillä Högforsin tehtaalla taidevaluja on valmistettu jo 1880-luvulla ulkomailta tuotujen valumallien avulla. Myös Runsaudensarven alkuperäinen malli on peräisin ulkomailta, todennäköisesti Saksasta. Runsaudensarven taidevalun varsinainen valumalli on saatu Högforsin kylpyhuonekamiinan nro 3:n sivupaneelista. Kamiina on ollut tuotannossa 1906-1908. Kamiinasta saatuun malliin on lisätty hevosenkenkä lopullista taidevalumallia varten. Vuodesta 2010 lähtien Runsaudensarvea on valmistanut Karkkilan Malliapu. 

Mytologia, eikä pelkästään antiikin, onkin toiminut merkittävänä inspiraation lähteenä monelle eri taiteen muodolle. Seuraavalla museokäynnillä voitkin yrittää laskea, kuinka monta mytologiaan, kansanrunouteen tai kansanuskoon liittyvää valutaulua museosta löytyy!