perjantai 2. syyskuuta 2022

Arabian Fasaani -kastikekulho

Karkkilan museon hallussa oleva ja Karkkilan kotiseutuyhdistyksen omistama Juho Aaltosen museokokoelma on keräilijän aarrearkku. Samalla, kun esineistö hivelee keräilijän herkkää sielua, on se kyynisen museoamanuenssin pahin painajainen: esineitä ei ole juurikaan luetteloitu, enimmäkseen sentään numeroitu ja vihkoon on joskus merkitty esinenumeron perään esineen nimi ja joskus harvoin jokin muukin kontekstitieto. Ongelmia aiheuttaa, että joskus numeroita esineessä on peräti kaksi, sillä Juho Aaltonen päätti vanhoilla päivillään muuttaa numerointisysteemiään. Ja sitten on rutkasti esineitä, pitkälti huonokuntoisinta ainesta, joissa ei ole edes numeroa. Tiedämme vain, että Juho Aaltonen on joskus katsonut tarpeelliseksi ottaa esineen talteen.

Länsi-Uudenmaan museoissa on esineille ja kuville neljä arvoluokkaa, joista 1 ja 2 muodostavat museoiden kokoelmien pääsisällön. Tuolloin tallella on esineen lisäksi sen käyttöhistoria – eli tarina – osittain tai kokonaan. Kolmannen arvoluokan esineistä emme tiedä juuri mitään, mutta esine on kuitenkin sen verran edustava yksilö, että se kelpaa rekvisiitaksi. Neljäs luokka on esineiden hautausmaa, jonne ujutetaan kokoelmista poistettavat esineet, joista emme tiedä mitään, ovat rikkinäisiä tai parhaassa tapauksessa sopivat jonkun muun museon kokoelmiin paremmin.

Kuukauden museoesineenä on Arabian monesta kohtaa halkeillut ja tummunut kastikekulho. Se kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan, eikä siinä ole numeroa. Onko kulho siis kaatopaikkakamaa? Ei sentään ihan – onneksi esineessä on leima ja tutkijalla pääsy internettiin. Valmistajahan selvisi jo ensivilkaisulla, mutta pienellä googlettamisella selviää muutakin: Kulhon nimi on Fasaani, ja siinä on lasitteen alainen kuparipainokoriste. Lisäksi selviää, että kulhon koristeaihio otettiin Englannissa käyttöön 1700-luvulla kiinalaisen tuontiposliinin innoittamana. Englannista kuvio levisi muun muassa Suomeen, ja Arabian tehtaalla Fasaani-tuotteet olivat tuotannossa 1876-1951. Leiman pohjalta valmistusajaksi tarkentuu kymmenvuotisjakso 1917-1927. 


Esineen huono kunto vaikuttaa objektin museaaliseen arvoon yllättävän vähän. Toki toivoisimme esineiden olevan mahdollisimman hyvässä kunnossa, mutta museot eivät ole antiikkikauppoja, joissa arvostetaan pääsääntöisesti objektin rahallista arvoa. Museolle tarkeintä on tarina, ja se ikävä kyllä tältä kulholta puuttuu. Pitää vain tyytyä kuvittelemaan, kuinka sisäkkö kenties satakunta vuotta sitten jossain lähialueen porvarisperheessä on kaatanut uutuuttaan hohtavaan kulhoon kastiketta emännän tai isännän ryystettäväksi. Samalla voimme antaa rintamme hitusen pullistua siitä tiedosta, että näin elegantteja esineitä on maassamme aikoinaan haluttu ja osattu valmistaa.


tiistai 2. elokuuta 2022

Teho-silitysrauta

Teho-silitysrauta on monella tapaa mielenkiintoinen Högforsin valmistama käyttöesine. Ensinnäkin se on viimeinen silitysrautamalli, jonka Högfors laski markkinoille. Tämä tapahtui vuonna 1938. Högforsin silitysrautojen valmistus jatkui tämän mallin hiipumisen jälkeen vielä vuosikymmenen ajan, mutta vanhemmilla malleilla. 

Teho-rauta kertoo myös mielenkiintoisella tavalla yritysten välisestä kilpailusta ja yhteistyöstä. Porin konepaja nimittäin laski jo vuonna 1928 markkinoille uutta muotoilua edustaneen Mainos-sarjasilitysraudan, joka oli varsinainen myyntimenestys. Se oli lähes identtinen vuosikymmentä myöhemmin ilmestyneen Högforsin Tehon kanssa.

Asiakirjat eivät valitettavasti kerro, minkälainen sopimus yritysten välille silitysrautojen valmistuksesta solmittiin. Yleensä kyse vastaavissa tapauksissa on härskistä kopioinnista ja kilpailusta. Näin oli tuskin tällä kertaa, sillä Högforsin ja Rosenlewin (joka osti Porin Konepajan) välillä oli jo pitkään ollut molempia hyödyttävä, tiivis yhteistyö.

Porin konepaja lanseerasi vuonna 1930 Mainos-raudan sähköversion. Sähkösilitysrautojen valmistukseen Högfors ei sentään lähtenyt, mutta muutamaa vuotta myöhemmin katsottiin olevan sopiva hetki täydentää markkinoita Högforsin Mainos-kopiolla. Ehkäpä Rosenlew oli vähentämässä Mainos-raudan sähköttömän version valmistusta. Hetki osoittautui lopulta haastavaksi, sillä Tehojen valmistus loppui jo vuonna 1946, kun taas Mainos-raudat olivat tuotannossa 1950-luvun loppuun saakka.

Tämä kyseinen silitysrauta on otettu käyttöön Karkkilassa erään Högforsin työntekijän kodissa vasta vuonna 1952 eli vuosia myöhemmin kuin esineen valmistus oli lopetettu. Todennäköisesti rauta on ostettu Asemansuolla olleesta tehtaan lähettämöstä, jossa myytiin Högforsin omille työntekijöille tuotteita todella huokeaan hintaan. Tarjolla oli usein sellaisiakin tuotteita, joiden valmistus oli loppunut vuosia aiemmin.

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Högforsin Topelius

Högforsin tehtaan taidevalimosta on toimitettu toinen toistaan komeampia taidevaluja kotiemme seinille vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Suurin osa näistä tauluista on melkein kaikille karkkilaisille tuttuja. Etenkin silloin, jos suvussa on joku pitkän linjan tehtaalainen, ovat Ukkosenjumala, Neljä vuodenaikaa tai Kolme apinaa takuulla tuttuja. Mutta sitten on sellaisiakin valutöitä, joita on tehty vain muutama kappale tiettyä päivää tai tapahtumaa varten. Välimuoto näiden kahden ääripään välillä on taidevalut, joiden valmistamiseen ei ole ollut mitään rajoitteita, mutta joita silti näkee vain harvoin. Yksi sellaisista on suurmiesreliefi Z. Topelius.


On hivenen epäselvää, miten valumalli on päätynyt Högforsin tehtaalle. Se tuli vuonna 1955 yhdessä J. L. Runebergia esittävän reliefin kanssa. Kummankin taulun alalaidasta löytyy signeeraus ”F. Götz 55”. Itse muotoilijasta tiedetään hyvin vähän. Saman henkilön signeeraus esiintyy muutamassa Fiskarsin 1930-luvun vastaavassa, pyöreässä taidevalussa. Loppu onkin sitten arvailua: Götz etsi mahdollisesti Högforsista uuden leipäpuun, kun Fiskarsin valimo lakkautettiin vuonna 1954. Todennäköisesti Götz on alkuperältään saksalainen, mihin viittaa hänen nimensä lisäksi hänen töidensä tyyli. Saksassa nimittäin valmistettiin valuraudasta todella paljon samanlaisia, pyöreitä suurmiesten kohokuvia.

Högforsin tehtaalla kyseistä taidevalua on valmistettu siis harvakseltaan. Tehtaan tuoteluetteloihin tai kuvastoihin taulu ei päätynyt, kuten eivät muutkaan tuon ajan taidevalut. Kyseessä oli lähinnä liikelahja, jonka suosiota söivät perinteisemmät taidevalut. Todennäköisesti Topeliuksen valmistus Högforsin taidevalimossa on päättynyt viimeistään 1990-luvun alussa. Tuolloin valimon ilmeisesti ainut Topeliuksen valumalli lahjoitettiin Suomen valimomuseon kokoelmiin.


torstai 2. kesäkuuta 2022

Högforsin sorsalamppu

Sorsalamppu eli sauhusorsa oli öljylamppu, jonka nimi tulee siitä, että Högforsin valajien mukaan lamppu muistutti sorsanpäätä ja valon ohella lampusta tuprutti sankkaa savua. Valaja käytti sorsalamppua työvalaisimena valimossa ennen sähkövalon aikakautta. Sähköt tehtaalle saapuivat vuonna 1897, mutta sorsalamput ovat olleet käytössä vielä senkin jälkeen, sillä sähkövalo oli aluksi kohtalaisen heikkotehoista eikä valaisimia riittänyt joka työpisteeseen. Ainakin vielä 1910-luvulla sorsalamput kuuluivat valajien vakiovarustukseen. Sorsalamppujen valmistuksen aloittamisajasta ei ole varmaa tietoa, mutta todennäköisesti niitä on alettu valmistaa heti valimon perustamisesta lähtien, sillä valajat joutuivat useimmiten itse valmistamaan työvälineensä.


Sorsalampulla on iso merkitys Högforsin historiassa. Valaja joutui ensimmäisenä työnään valmistamaan sorsalampun. Sen onnistumisen perusteella valumestari arvioi valajan ammattitaidon. Valu oli vaativa ja sen tekeminen edellytti myös hiekkakeernan, jonka avulla tehtiin tyhjä tila lampun sisälle, valmistamista. Valajan taidot eivät syntyneet hetkessä, vaan edellyttivät monen vuoden harjoittelua kokeneempien työntekijöiden alaisuudessa. Perimätiedon, joka usein on puutteellista ja epätarkkaa, mutta tällä kertaa todennäköisesti ainakin osittain oikeaan osuvaa, mukaan Högforsin valajan viimeinen työ puolestaan oli valurautainen hautaristi. Tällaista tarinaa sekä sorsalampusta että hautaristeistä kertoilivat vakavalla naamalla Högforsin eläkkeellä olleet valajat Frans Backman ja Vihtori Friman vuonna 1963 YLE:n radiohaastattelussa.

Tämä kyseinen öljylamppu on kuulunut vuonna 1920 syntyneelle henkilölle, joka työskenteli koko työikänsä tehtaalla. Ikävä kyllä ei ole tiedossa, onko hän itse käyttänyt lamppua tai jopa itse sen valmistanut. Ajallisesti se on mahdollista, sillä tehtaan konepajakoulu perustettiin vasta sota-aikana, jolloin käytössä olivat jo ihan erilaiset opinnäytetyöt. Joka tapauksessa lampun olemassaolo osittain kertoo siitä, että sorsalamppuja käytettiin vielä pitkään sähkövalon saapumisen jälkeen.


maanantai 2. toukokuuta 2022

Högforsin palokello

Kuukauden museoesineenä on Högforsin VPK:n / tehdaspalokunnan messinkinen palokello, joka on ollut sijoitettuna paloasemalla asuneen Kauko Öhmanin kotiin. Kauko Öhman oli palokunnan jäsen vuosikymmenten ajan. Kello on ollut varsin monikäyttöinen, sillä Kauko Öhman on käyttänyt kelloa myös esittäessään joulupukkia. Palokello on ollut käytössä ainakin vielä 1950-luvulla.

Kellon valmistushistoria on valistuneiden arvailujen varassa. Högforsin tehtaan paloasema valmistui 1925. Mahdollisesti kello on ollut rakennuksessa käytössä alusta asti. Palokunnan toiminta oli aluksi asemarakennuksesta huolimatta vaisua, mutta vuonna 1928 Hakalan talon tulipalon jälkeen sekä Högforsin VPK:n että tehdaspalokunnan toiminta sai uutta ryhtiä pienen tauon jälkeen. VPK:sta muodostui tehdaspalokunnan niin sanottu iskujoukko. Todennäköisesti viimeistään niihin aikoihin kello on otettu käyttöön.

Myös kellon valmistaja on hämärän peitossa, sillä esineessä ei ole leimaa. Melko todennäköistä kuitenkin on, että kello on valettu Högforsin omassa valimossa. Suurin kysymysmerkki on siinä, että tehtaalla ei tiettävästi 1920-30 –luvuilla tehty metallivaluja (siis jotain muuta metallia kuin rautaa). Högforsin metallivalimo valmistui vasta sota-aikana. Mutta kuitenkin Högfors valmisti 1900-luvun alussa messinkisiä säästölippaita Pohjoismaiden Osakepankille. Ehkäpä palokello onkin siis valmistunut jo kyseisen vuosisadan alussa. Tai sitten valimossa on pidetty pientä valmiutta yllä messinkivalujenkin tekemiseen ennen kuin metallivalimo varsinaisesti valmistui.


tiistai 5. huhtikuuta 2022

Ekholmin sikarikuppi

Högforsin tehtaan erilaisten taide- ja koristevalujen määrä on valtava. Useimmat näistä ovat tunnettuja töitä, sellaisia, joita löytyy edelleen monesta tuvasta Karkkilassa ja sen lähiympäristössä. Asia erikseen ovat uniikkituotteet, joiden olemassaolosta ei välttämättä kukaan tiedä mitään, ennen kuin sellainen sattuu jossain tulemaan vastaan. Yksi tällainen esine on Kymin Oy:n toimitusjohtaja K.E. Ekholmille 50-vuotislahjaksi 10.8.1946 ojennettu valurautainen sikarikuppi. Kuukauden museoesineemme ei ole itse kuppi, vaan kipsinen valumalli, jonka avulla itse lahjaesine on valmistettu. Museon kokoelmissa ei valurautaversiota ole.


Kupin kuva-aiheet ovat hyvin högforsilaiset; toiselle puolelle on kuvattu Högforsin masuunin jäänteet ja toiselle puolelle viisi valuria. Kupin toisessa päädyssä on nimikirjaimet, jotka näyttäisivät olevan ”E. Ce”. Nimikirjaimista ja esineen tyylistä päätellen valumallin on muotoillut taiteilija Emil Cedercreutz, joka oli 1920-luvulla Högforsin toimitusjohtajana toimineen Edward Cedercreutzin veli. Valumallia on ollut tarkoitus käyttää vain yhden kerran, mutta koska sitä on säilytetty vuosikymmenien ajan Högforsin taidevalimon mallivarastossa, on sen avulla melko varmasti tehty myös firaabelikappaleita. Ehkä niitä löytyy siis karkkilalaistenkin kotien hyllyistä.

Emil Cedercreutz oli arvostettu taiteilija ja kuvanveistäjä, jonka hevosaiheisia veistoksia on lukuisia eri puolilla Suomea. Harjavallassa on hänen nimeään kantava museo. Högforsille Cedercreutz toteutti 1920-luvulla yleisimmän reliefinsä ”Tukinvetäjät” sekä vähän isokokoisemman ”Kylväjät” ja todella harvinaisen ”Äidinrakkauden”, jonka aihe toistuu lähes identtisenä patsaassa Helsingissä Kaisaniemenkadulla. Kaikki mainitut työt ovat hevosaiheisia. Cedercreutz muotoili Högforsille myös valurin uurnan, jossa aiheena tämän sikarikupin tapaan on valimotyö.


tiistai 1. maaliskuuta 2022

Högforsin kolmijalkapata

Högforsin masuunin ensimmäinen puhallus, eli raudan sulatus, alkoi 23.7.1823. Tarkoitus oli lähinnä valmistaa takkirautaa muiden ruukkien tarpeisiin. Takkiraudasta puolestaan taottiin kaikenlaisia pien-esineitä, kuten nauloja. Kuitenkin heti ensimmäisen puhalluksen aikana osa sulatetusta raudasta käytettiin Högforsin ruukin omiin, pienimuotoisiin valutöihin.


Esimerkiksi vuodelta 1825 on säilynyt vuorihallituksen yli-intendentille saapunut kertomus Högforsin valutavaratuotannosta: ”Isoja kappaleita ei valettu, ainoastaan pieniä patoja, kolmijalkapatoja, pannuja, silitysraudan luoteja ja painoja. Patojen sanotaan olleen huolellisesta valmistuksesta huolimatta hauraita, jotka saattoivat helposti hajota, tai olleen muuten valuvikaisia.”


Kuukauden museoesineenä on Högforsin ruukin valmistama vanha kolmijalkapata. Padan valmistusaika ei ole tiedossa, mutta siinä on Högforsin ensimmäinen valutuotteiden HF-leima. Asiakirjoista ei selviä, mihin saakka leima on ollut käytössä, mutta Karkkilan museon kokoelmien vanhin, tarkalleen ajoitettu Högforsin valutuote on vuodelta 1872 – ja siinä on jo erilainen leima.



Tämä kuhmurainen ja vähän romuluinen kolmijalkapata lienee aivan ruukin vanhimpia tuotteita. Mainittiinhan kolmijalkapadat tosiaan vuoden 1825 kertomuksessa. Lisäksi museon kokoelmissa oleva vuoden 1872 kasari on pinnaltaan jo huomattavasti siloisempi. Pata on mahdollisesti valettu Högforsin masuunin valimohuoneessa, tai ainakin se on valettu masuunissa valmistetusta raudasta. Esine saatiin museon kokoelmiin vuonna 2020. Sillä ehdittiin siis hyvinkin valmistaa ruokaa liki 200 vuoden ajan.