torstai 2. joulukuuta 2021

Indal Baby -shampoopullo


Kuukauden museoesineenä on veikeä, lappuhaalareihin pukeutuneen karhun muotoinen, vaaleansininen shampoopullo. Pesuaine on ollut aikoinaan Helsingissä päämajaansa pitäneen Indal Oy:n valmistama. Pullon valmistumisaikana sukupuoliroolit olivat selvempiä kuin nykypäivänä. Nimittäin tytöille/naisille oli vaaleanpunainen pullo.

Shampoopullon tarkkaa valmistusaikaa emme ole kyenneet selvittämään. Todennäköisesti se ajoittuu 1980-luvulle mutta voi olla vanhempikin. Pullo on ollut käytössä Karkkilassa Pitkälän vanhainkodissa, joka lakkautettiin vuonna 1993. Pullon valmistustiedot eivät juuri tarkennusta ajoitukseen tarjoa. Pesuaineen valmistaja Indal Oy on toiminut ainakin 1960-luvulta 2000-luvun alkuun saakka. Pullon valmistaja Ryttylän muovi puolestaan aloitti toimintansa vuonna 1961 Ryttylän lasitehtaalta tyhjiksi jääneissä tiloissa. Ryttylän Muovi oli osa Riihimäen lasin konsernia, kuten myös sitä ennen Ryttylän lasitehdas. Vuonna 2008 tehdas siirtyi Graham Packaking Company Oy:n omistukseen, ja se lakkautettiin vuonna 2017.

Shampoopullon käyttäjästä ei ole tietoa. Todennäköisesti hän on ollut mies päätellen pullon väristä. Ilmeisesti esine ei lahjoitushetkellä ole ollut aivan uusi, ja se on haluttu säilyttää sen hauskan muodon vuoksi. Hyvä niin, sillä aikoinaan käyttöesineiden designiin on osattu ja haluttu panostaa.

tiistai 2. marraskuuta 2021

Lankakerän pidin "Jenny"

Kuukauden museoesineenä on muovinen lankakerän pidin, jonka tuotemerkki on ”Jenny. Sen sisällä on siis pidetty lankakerää, jonka toinen pää on tullut ulos kotelon päällä olevasta reiästä. Kotelossa on myös muovinen kantohihna ja irti kierrettävä pohja. Esineen erikoisuutena ovat pohjassa olevat neulepuikkojen tarkastusreiät. Reikien kohdalle on kirjattu kokomerkinnät alkaen pienimmästä kahdesta millistä aina viiteen millimetriin.


Esineen ajoitus ja valmistuspaikka ovat arvailujen varassa. Valmistaja on Bamford & Co. Tällainen nimi internetin hakukoneessa johtaa moneen eri suuntaan aina Uuteen-Seelantiin, Englantiin ja Yhdysvaltoihin saakka. Minkään Bamfordin toimiala ei näyttäisi suoranaisesti liittyvän kudontatuotteisiin. Uudessa-Seelannissa vuodesta 1953 toimineessa Bamford & Co:ssa on kuitenkin valmistettu erilaisia lääketeollisuuteen liittyviä muovituotteita. Ehkäpä heidän varhaistuotantoonsa ovat kuuluneet myös muoviset lankakerän pitimet. Teorian kanssa ristiriidassa on se, että Helsingin kaupunginmuseo on ajoittanut vastaavan esineen jo 1940-luvulle.


Lankakerän pidin on ollut käytössä Karkkilan Vattolassa aina 1970-luvun lopulle saakka erään yksin asuneen naisen kotona. Muovista lankakerän pidintä voidaan pitää paikkakunnalla jopa hieman yllättävänä valintana, sillä onhan paikallinen valimo valmistanut vastaavia tuotteita valuraudasta. Niissä ei kuitenkaan ole ollut puikkojen tarkistusreikiä, joten muoviversio on ollut selvästi monikäyttöisempi – puhumattakaan keveydestä – hyödyke kuin valurautaiset serkkunsa.


perjantai 1. lokakuuta 2021

Högforsin 170-vuotislahja

Högforsin ruukki täytti viime vuonna tasan 200 vuotta. Varsinaisia juhlallisuuksia ei kuitenkaan järjestetty erään kulkutaudin vuoksi. Tehtaan historia on silti täynnä toinen toistaan komeampia juhlia. Massiivisimmat kekkerit pidettiin vuonna 1970 tehtaan täyttäessä 150 vuotta. Tuolloin tehdas oli täydessä voimansa tunnossa. Viimeisimmät suuren luokan juhlat pidettiin 17.5.1990, jolloin jälleen juhlittiin tasavuosikymmeniä. Tuolloin tehtaan työntekijät saivat lahjaksi emaloidun sorsalampun, jossa oli mukana kaksi valurautapikaria.


Sorsalamppu eli sauhusorsa oli öljylamppu, jota valaja käytti työvalaisimena ennen sähkövalon aikakautta 1800-luvulta lähtien. Kerrotaan, että valaja joutui aikoinaan ensimmäisenä työnään valmistamaan sorsalampun. Sen onnistumisen perusteella valumestari arvioi valajan ammattitaidon.


Tehtaan 170-vuotisjuhlassa pidettiin aamupäivällä valimolla avoimien ovien tilaisuus, jossa kaikki halukkaat pääsivät tutustumaan tehtaan tuotantotiloihin. Vieraita oli noin 500.  Varsinainen juhla oli klo 16.00 Fagerkullan pihanäyttämöllä. Tilaisuudessa muun muassa esitettiin Eino Halmeen "Pruukin tarinoita". Tilaisuudessa esiintyi myös Työväen Mieskuoro. Juhlatapahtuman jälkeen Tehtaan ruokalassa tarjoiltiin henkilökunnalle illallinen, joka sisälsi karkkilalaisia perinneruokia perunamakkarasta luumukiisseliin. Iltajuhlassa jaossa oli kyseisiä juhlaesineitä, ja samalla yksi kappale lahjoitettiin Suomen valimomuseon kokoelmiin. Muistoesineen pohjalta museolle laadittiin myyntituotteeksi Valurintähkä-setti, jossa oli tästä poiketen enemmän snapsilaseja ja pronssinen alusta. Setti on edelleen museokaupasta saatavissa.


torstai 2. syyskuuta 2021

Maitopussi

Maidon jakelulla on ollut värikäs historia. Aluksi maitoa jaettiin irtomaitona lähinnä asiakkaiden omiin astioihin. Se jälkeen tulivat lasipullot aluksi irtomyynnin rinnalle 1950-luvun alussa, jolloin saatiin pakkauskoneita. Maito- ja kermapullot olivat aluksi läpinäkyviä, mutta 1950-luvun lopulla siirryttiin tummanruskeisiin pulloihin, jotka olivat käytössä koko 1960-luvun. Seuraavaksi vuorossa olivat 1950-luvun loppupuolella vahapintaiset, pyöreäpohjaiset maitopurkit, joita käytettiin siis lasipurkkien ohella.

Todellinen vallankumous koettiin – tai niin luultiin – vuonna 1967, kun Pariisin kansainvälisillä messuilla esiteltiin maitopussi. Se tuli saman tien käyttöön Suomessakin, ja syrjäytti kaikki muut pakkausmenetelmät. Tuolloin elettiin muovisen vallankumouksen hektisintä aikaa. Alkuinnostuksen jälkeen havahduttiin nopeasti myös maitopussien huonoihin puoliin: ensinnäkin pussia varten tarvittiin erillinen kaatokannu ja toiseksi pussiin tuli helposti reikä, jolloin maito suihkusi pussista ympäriinsä. Myös pussin avaamisessa sai olla tarkkana, ettei maito läikähdellyt pitkin pöytiä.


Kehitys kehittyi, ja vuonna 1972 otettiin käyttöön ensimmäiset, pahviset tetrapak-mallit, jotka ovat edelleen käytössä. Maitopussi jaksoi sinnitellä tetrapakin rinnalla vuoteen 1975 saakka, joten melko lyhyeksi jäi muovinen vallankumous maitoalalla. Maitopussit jäivät pysyvästi sitä aikakautta eläneiden ihmisten mieliin eikä vähiten siksi, että suikaleiksi leikatuista, vahvatekoisista pusseista pystyi askarrella vaikka mitä kivaa: matot ja kassit olivat suosituimpia kyseisestä kierrätysmateriaalista valmistettuja esineitä. 

Muovisen vallankumouksen yksi haittavaikutuksista on huonosti maatuvan muovijätteen päätyminen luontoon ja vesistöihin. Suomen hallitus on sitoutunut noudattamaan YK:n kestävän kehityksen toimintaa ohjaavaa Agenda2030:a. Agendalla on 17 tavoitetta, joista kahdessa on tavoitteena vähentää jätteiden, muun muassa muovin, määrää luonnossa esimerkiksi kierrättämällä. Suomessa myös liiketoiminnassa on aloitettu toimet muovijätteen määrän vähentämiseksi ja esimerkiksi nykyisistä maitopurkeista muoviset kaatonokat ovat nopeaa vauhtia vähenemässä.


keskiviikko 4. elokuuta 2021

Firabelikauha


Högforsin työkaluosastolla, nykyisissä kaupungin kirjaston tiloissa, vuonna 1960 valmistettu löylykauha edustaa Högforsin tehtaan firabelituotantoa puhtaimmillaan. Kauhan varsi on Nurmesniemi-padan kuparinen sanka, joka on oikaistu ja kuvioitu ja toisesta päästä leikattu. Kädensija on tekijän Högforsin konepajakoulussa valmistaman ammattinäytetyön (messinkiventtiilin valukokilli) ylimääräinen kahva. Kyseessä on siis kovassa ja kuumassa käytössä ollut käyttöesine, jollaisia on valmistunut satamäärin Högforsin yli 200-vuotisen historian aikana. Eniten firabelitöitä valmistui sodan jälkeen, jolloin työntekijöiden palkkataso oli alhaalla ja kauppojen hyllyiltä ei löytynyt tarvittavia tuotteita. Hyödyke valmistettiin siis itse, jos vain kyettiin.

Työnjohdon suhtautuminen firabelitöihin oli ristiriitaista. Oikeiden töiden pelättiin kärsivän, ja tehtaan materiaalia katosi salaperäisesti. Toisaalta tiedostettiin, että firabelitöiden tekeminen kasvatti työntekijöiden ammattitaitoa. Asiaa pyrittiin rajoittamaan ns. firabelikortilla, jolloin työntekijä sai vapaa-ajallaan tehdä omia töitään mutta joutui maksamaan käyttämistään materiaaleista. Kokeilu ei kauan kestänyt, sillä luvattomia firabeleja valmistui ilmeisesti yhtä paljon kuin aiemminkin. Firabelien tekeminen oli siis periaatteessa kiellettyä mutta samalla hiljaisesti hyväksyttyä. Firabelityöstä kiinni jääminen tiesi pääsääntöisesti nuhtelua, kun esimerkiksi varastamisesta seurasi yleensä potkut.

Suomen Valimomuseon vaihtuvien näyttelyiden tilassa Galleria Bremerissä on koko kesän ajan ollut esillä Högforsin firabeleista kertova näyttely ”Salaa valetut”. Näyttely päättyy sunnuntaina 29. elokuuta.


tiistai 1. kesäkuuta 2021

Högforsin hiilikannu

Kun Högforsin tehdasmuseo avattiin Tehtaanpuistossa vuonna 1960, kuului museon kokoelmiin kaikenlaista erikummallistakin tavaraa, joiden läsnäolon oikeutusta on pitänyt hartaasti pohtia. Siellä on muun muassa esineitä, jotka eivät löydy tehtaan hinnastoista, tuoteluetteloista tai esitteistä. Ja niiden materiaalikin on joskus jotain ihan muuta kuin rautaa. Harmittavinta on, että museon esineitä ei luetteloitu aikalaisten toimesta, minkä vuoksi muutama esine on nykyään museon väelle täysi mysteeri.

Yksi tällainen esine oli diarionumeron 152 saanut, kaatokannuksi nimetty, rautapellistä taiteltu ruosteinen kapistus. Vuonna 1995 laaditussa luettelointilomakkeessa ei yritetty edes arvailla esineen tarkempaa käyttötarkoitusta. Lähempi tarkastelu osoitti, että esine on loppujen lopuksi kauniisti muotoiltu ja ruostekin osoittautui lähinnä kevyeksi pintaruosteeksi. Vanhaa maalipintaakin oli vielä vähän jäljellä. Mitään leimaa tai tekstiä esineessä ei ollut, joten käyttötarkoitus jäi sillä erää vielä arvoitukseksi.

Facebookissa on Karkkila Högfors kulttuurimiljöö -ryhmä, jossa ruoditaan varsin asiantuntevasti Karkkilan paikallishistoriaa. Niinpä siellä osattiin heti kertoa esineen käyttötarkoitus: ”Koksikannu, jolla kaadettiin koksia keskuslämmityskattilaan.” Tämän jälkeen jäikin enää pohdittavaksi, onko esine Högforsin valmistama, vai onko kannu kenties hankittu Högforsin tehdasmuseoon vain rekvisiitaksi lämmityskattiloiden oheen.

Högforsin kuvallisista tuoteluetteloista esinettä ei löytynyt. Viimeiseksi keinoksi jäi mennä läpi kaikki hiili- tai kol -alkuiset tuotteet hinnastoista. Aluksi näytti huonolta, mutta viimein vuoden 1898 hinnastosta löytyi ”Kolbox”. Googlen kuvahaku osoitti, että tämän kannun kanssa vastaavan näköisiä esineitä on Ruotsinmaalla valmistettu juurikin nimellä kolbox. Arvoitus siis lopulta selvisi, ja ”kaatokannu” osoittautui todelliseksi Högfors-harvinaisuudeksi, jota on valmistettu vain lyhyen aikaa yli sata vuotta sitten.



tiistai 4. toukokuuta 2021

Högforsin hiililapio

Museokin pääsee toukokuussa käymään pitkän koronatauon jälkeen Karkkilan kirjastossa

Högforsin tehdas palveli aikoinaan asiakkaitaan tunnollisesti täyttäen monet arkipäivän tarpeet. Lämmitys oli yksi arkipäiväisimmistä tarpeista, joten Högfors valmisti radiaattoreita, lämmityskattiloita, uuninluukkuja, hiilihankoja ja jopa vanhan sotanuijan pohjalta modifioituja ranstakkoja. Toukokuun museoesineenä on kuitenkin Högforsin valmistama, jämäkkä, valurautainen hiililapio.


Ikävä kyllä ei ole tiedossa, mistä Högforsin valmistaman hiililapion valumalli on peräisin. Usein valumalleja hankittiin Högforsille länsinaapurista, mutta tällä kertaa internetin hakukoneet vaikenevat tyystin mahdollisesta Ruotsi-kytköksestä. Kenties hiililapio onkin Högforsin omaa designia. Lapio ilmestyi tehtaan tuoteluetteloihin ensimmäisen kerran vuonna 1898, ja se mainitaan vielä 1920-luvun lopulla.

Hiililapioita on valmistettu niin kauan kuin rakennuksissa on ollut tulisijoja. Niitä valmistetaan siis edelleen. Useimmiten materiaali on ollut peltiä ja/tai takorautaa. Högforsin hiililapio erottuu massasta ei pelkästään materiaalinsa, vaan myös tyylikkyytensä ansiosta. Ennen osattiin!