Heavy Duty -rei'itin

Karkkilan museon varasto paljastaa jatkuvasti aarteitaan, joita sinne on vuosikymmenten saatossa kerääntynyt. Tällä kertaa tuli vastaan täysin arkinen ja hylätyn näköinen paperin rei’itin. Aikoinaan lahjoitushetkellä se on katsottu jopa niin arkipäiväiseksi, että sitä ei ole viitsitty ottaa edes museon kokoelmiin eikä siinä siis ole ollut edes museon diaarionumeroa.

Museoamanuenssin kaksiteholasien takaa tutkailtuna esineen yltä karisee varsin nopeasti kaikki arkipäiväisyys. Esine on sulavalinjainen, kaunis, metallinen, käytännöllinen ja maskuliininen. Maskuliinisuutta lisää myös laitteen nimi ”Heavy Duty Perforator” (perforator on vanhahtava englannin kielen sana ja tarkoittaa rei’itintä) sekä sen materiaali valualumiini. Esineessä on myös teräksisiä osia.

Mitä tästä esineestä siis tiedetään? Sen nimi tuli jo kerrottua, mutta itse esineestä, ja pienellä kärsivällisyydellä myös internetistä, selviää paljon lisääkin. Rei’itin on valmistettu teollistumisen alkulähteillä Englannissa, Lontoossa toimineen Rees, Pitchford & Co.:n toimesta. Sen tuotemerkki on Velos, joka lanseerattiin vuonna 1946. Kaikissa lähteissä näitä rei’ittimiä kerrotaan valmistetun juuri 1940-luvulla, mutta myös 1950-luvun alku on mahdollinen. Yritys toimi vuoteen 2004 saakka.

Kun Suomen valimomuseota 1980-luvun lopulla perustettiin, saatiin Högforsin tehtaalta valtavan paljon lahjoituksia, myös konttoriesineitä eri vuosikymmeniltä. Parhaat päältä otettiin museon kokoelmiin, mutta osa jäi lojumaan rekvisiitaksi. Se oli myös tämän rei’ittimen kohtalo. Tiedetään kuitenkin, että se on ollut Högforsin tehtaalla käytössä, ja mitä ilmeisimmin konttorissa, joka toimi 1930-luvun lopulta vuoteen 1989 asti Konepajahallin yläkerrassa. Siellä sillä on napsauteltu reikiä mapittamista odottaviin tärkeisiin asiakirjoihin. Ehkäpä juuri konttorin muuton aikaan tehtaalla päätettiin luopua tarpeettomista ja ylimääräisistä konttorivälineistä.

Ehkä rei’itin vaikutti vielä 1980-luvun lopulla liian uudelta museoesineeksi, ja jäi siksi ilman ansaitsemaansa huomiota. Toista se on 2020-luvulla retroilun vuosikymmenellä. Nyt esine on liitetty virallisesti osaksi museon kokoelmia ja myös esineen tarina tulee talletettua.

Starcen valun kovuusmittari

Kuukauden museoesineenä on Starcen Valu Oy:n valimossa Kokemäellä käytössä ollut valuraudan kovuusmittari. Tällä kertaa itse mittarista tiedetään aika paljon: sen on valmistanut japanilainen yritys nimeltään Imai Seiki, joka vuonna 1966 perustettiin Shigan kaupunkiin. Itse mittarin kannen laatassa on vielä tarkempaa tietoa, sillä siinä on sekä valmistusnumero ”316” että valmistusajankohta ”Mar. 1974”.

Itse mittarin käyttö on ollut melko konstikasta. Laitetta pitää painaa tutkittavaa kappaletta vasten, kunnes sen jousi laukeaa ja lähettää laitteen kärjessä olevan kuulan tutkittavan kappaleen pintaan määrätyllä voimalla. Seuraavaksi mitataan mukana olevalla mikroskoopilla (Brinell-kiikarilla) kappaleen pintaan syntyneen ”kuopan” halkaisija ja taulukosta saadaan vastaavan halkaisijan kohdalta Brinell-kovuus. Mitä pienempi kuoppa, sitä lujempi rauta. Laitteen mukana on koepala, joka on tarkasti tietyn kovuinen, ja sillä voidaan tarkistaa näyttääkö laite läheskään oikein. Tällaisella käsikäyttöisellä menetelmällä ei saada aivan absoluuttisen tarkkaa kovuusarvoa, mutta saadaan esimerkiksi lajitelluksi kovat jo karkaistut kappaleet pehmeistä, joita ei ole vielä karkaistu.

Kovuusmittarin käyttö osuu Starcen Valu Oy:n historiassa murrosvaiheeseen. Tehdas aloitti toimintansa vuonna 1948 pienessä ulkorakennuksessa. Valaminen tapahtui kerran viikossa ja valut puhdistettiin läheisessä kyläsepän pajassa, jonne valut vietiin vesikelkalla vetäen. Vuonna 1954 valimo siirtyi entisen sementtivalimon tiloihin, ja siellä tämäkin laite on otettu käyttöön. Vuonna 1978 valimoon rakennettiin uusi, moderni valulinja, ja kenties kovuusmittari oli uuden linjan ensimmäisiä hankintoja. Kaksi vuotta myöhemmin Kumera Oy osti valimon, jolloin siellä alettiin valaa raudan ohella myös terästä. Tuolloin tehdas myös vaihtoi nimekseen Peiron, millä nimellä se toimii edelleen. Nykyään Peiron on Suomen isoimpia valimoita.

Högforsin suutarinlesti

Kirpputoreilla ja jopa museoissa tulee vastaan kaikenlaista, jota pitää aluksi itsestään selvyytenä, mutta tarkempi tutkiminen osoittaa, että asia ei olekaan niin yksinkertaista. Esimerkiksi kelpaa Högforsin valmistama suutarinlesti, joka on tietenkin valurautaa. Kun esinettä tutkii tarkemmin, huomaa, että eihän siinä ole edes leimaa. Tästä herää monta kysymystä.

Ensimmäinen kysymys on, onko Högfors näitä sittenkään tehnyt? Onko niitä mahdollisesti joku muukin valmistanut? Onko näitä tuotu esimerkiksi Ruotsista? Tämän esineen kohdalla voidaan varmuudella sanoa, että sen on valmistanut Högfors. Tämän lestisarjan, tai ”kylmäsuutarin” on kotiinsa Karkkilan Haukkamäkeen tuonut työpaikaltaan eräs Högforsin tehtaan työntekijä. Muita valmistajia Suomessa ei monta ole, sillä esimerkiksi Högforsin kova kilpakumppani Porin Konepaja ei ole näitä koskaan valmistanut. On mahdollista, että Högfors oli valurautaisten suutarinlestien ainoa valmistaja maassamme. Valumallit lienevät tulleet Högforsiin Ruotsista.

Seuraavaksi herää kysymys, koska näitä on valmistettu. Tässäkin tapauksessa vastaus oli yllätyksellinen. Tehtaan hinnastot ja kuvastot 1900-luvun alusta eivät suoneet vastausta. Vasta vuonna 1946 Högforsin hinnastossa mainitaan suutarinlestit. Mainintoja on ainoastaan vuoteen 1956 saakka, ja joka kerta, kun lestien määrä mainitaan, on lukumäärä kolme. Kuukauden museoesineessämme lestejä on peräti kuusi.

Lestien määrä antaa aiheen olettaa, että kyseessä on tuotteen varhainen prototyyppi. Tätä teoriaa tukee se, että lestisarjan hankkinut mies on kaatunut rintamalla vuonna 1941. Ilmeisesti uusi tuote on tullut tehtaalle 1940-luvun alussa tai jopa 1930-luvun lopussa. Sitä on heti alettu valmistaa, ja työntekijät ovat sitä saaneet koteihinsa. Sota on tullut väliin, eikä kukaan ole huomannut lisätä tuotetta hinnastoihin ennen kuin vasta sodan jälkeen (Högforsin hinnastot ovat muutenkin usein enintään neuvoa antavia), jolloin tuote oli hioutunut lopulliseen muotoonsa.

Vielä herää kysymys, mitä tavallinen tehtaan työntekijä on tehnyt suutarinlestillä? Lahjoittajan mukaan lestisarja on todennäköisesti käyttämätön, vaikka onkin päässyt vuosien saatossa ruostumaan. Sota-aikana kuitenkin kengistä, nahasta ja kaikesta muustakin materiaalista oli puutetta. Kodeissa valmistettiin itse esimerkiksi paperista ja muista korvikemateriaaleista kenkiä. Se on ollut varmasti tämänkin hankinnan tarkoitus. Eri asia on, onko rintamalle lähdön seurauksena aietta ehditty toteuttaa.

Högforsin sirppi

Kuukauden museoesineenä on takorautainen sirppi. Se on kuulunut vuonna 1960 perustetun Högforsin tehdasmuseon kokoelmiin. Kyseisessä museossa esineitä ei koskaan luetteloitu, mutta se tiedetään, että valtaosa museoon kuuluneista esineistä oli ollut tehtaalla käytössä, valmistettu siellä tai sitten niillä oli joku muu kytkös Högforsiin. Jokin kytkös on täytynyt aina olla, muuten esine ei olisi valikoitunut kokoelmiin. Mitään muuta esineestä ei siis tiedetä, mutta jotakin voidaan päätellä.

Sirppi on viljan leikkuuseen eli elonkorjuuseen suunniteltu käsityökalu. Se on siis maataloustyökalu. Högforsin ruukin toimintoihin kuului oleellisesti maanviljelys, ja sillä oli omistuksessaan useita maatiloja. Vasta toisen maailmansodan jälkeen tehtaan maanviljelyn merkitys radikaalisti laski, mutta esimerkiksi Karkin tila jatkoi toimintaansa vielä usean vuosikymmenen ajan. Sirppi on ollut melko varmasti käytössä jollakin Högforsin maatilalla, mahdollisesti juuri Karkin tilalla, joka oli lähimpänä itse tehdasta ja Tehtaanpuistossa sijainnutta museorakennusta.

Taottu sirppi ei selvästikään ole tehdasvalmisteinen, vaan se on sepän takoma. Högfors ei tiettävästi koskaan valmistanut sirppejä myyntiin, mutta melko varmasti sirppi on silti Högforsin valmistama. Ruukilla on ollut palveluksessaan seppä ainakin Karkin tilalla, Vanjärven tilalla Vihdissä sekä Kulonsuonmäen kaivoksella. Myös vuonna 1842 aloittaneessa Högforsin konepajassa oli hienotaeseppä. Itse asiassa kaikki konepajan ensimmäiset työntekijät olivat ammattinimikkeeltään seppiä.

Högforsin sirppi kertoo meille paljon nykyaikaisen ja pitkäjänteisen kokoelmatyön tärkeydestä museoissa. Tälläkin sirpillä on ollut aikoinaan tarina, sillä tuskin sitä muuten olisi museon kokoelmiin otettukaan. Tämä tarina on ollut visusti ainakin museon kokoelmista vastanneen henkilön mielessä. Ehkä tätä tarinaa on kerrottu museovieraille ja ehkä tämän tarinan ansiosta museovieraat ovat jatkaneet matkaansa yhtä antoisaa elämystä rikkaampina. Kun Högforsin tehdasmuseon esineet vuonna 1987 siirtyivät vastaperustetun Suomen valimomuseosäätiön hallintaa, melkein kaikkien esineiden tarinat olivat kadonneet. Joidenkin tarina on löydetty uudestaan, mutta valtaosa on kadonnut iäksi.

Nykyään, kun museossa otetaan uusi esine vastaan, siitä kirjataan sen käyttöhistoria heti ylös lahjoitusasiakirjaan. Seuraavaksi esine numeroidaan ja luetteloidaan digitaaliseen tietokantaan. Tällä menettelytavalla pyritään varmistamaan, että tarinat säilyvät ja hiljaista ja samalla katoavaa tietoa ei syntyisi. Uhkakuvina prosessille ovat kiire, säästötoimet tai pahimmassa tapauksessa museoiden lakkautukset. Jos kiireen ja/tai säästötoimien vuoksi prosessia ei ehditä viedä loppuun, tarina katoaa. Jos museon lakkauttamisen jälkeen museon tietokantaa ei voida turvata, kaikki tarinat saattavat kadota. Karkkilassa pitkäjänteistä ja ammatillista museotyötä on voitu harjoittaa 1980-luvun lopulta lähtien. Siitä lähtien me olemme löytäneet, kertoneet ja tallettaneet paljon tarinoita. Olemme siitä ylpeitä.

Cornucopia -taidevalu

Runsaudensarvi liittyy vahvasti antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Runsaudensarvi on saanut mytologiassa alkunsa Amaltheia-vuohesta, joka ruokki ja hoivasi vastasyntynyttä Zeusta. Amaltheian sarvi katkesi, jonka jälkeen sen kerrottiin tarjoavan loputtoman määrän ravintoa. Antiikin mytologiassa Runsaudensarvi symboloi siis mm. vaurautta ja kylläisyyttä. Runsaudensarvi yhdistetään moneen antiikin mytologian jumalaan, erityisesti niihin, jotka liittyivät tavalla tai toisella satoon, vaurauteen tai rikkauksiin. Runsaudensarvi esiintyy tavallisesti sarven muotoisena astiana, joka on yltäkyllin täytetty esimerkiksi hedelmillä, kukilla ja pähkinöillä. Runsaudensarvi, englanniksi Cornucopia, on kautta aikojen esiintynyt lukemattomissa eri taideteoksissa. Nykyään runsaudensarven voi bongata monenkin eri valtion vaakunoista. Sarvi on myös muodostunut Kiitospäivän juhlinnan symboliksi. Runsaudensarvi löytyy myöskin Högforsin tehtaalla valmistetussa upeasta taidevalusta. 

Högforsin tehdas on aloittanut Runsaudensarvi-taidevalun valmistamisen vuonna 1975. Tämän taidevalun voidaan sanoa edustavan tehtaan uudempaa tuotantoa, sillä Högforsin tehtaalla taidevaluja on valmistettu jo 1880-luvulla ulkomailta tuotujen valumallien avulla. Myös Runsaudensarven alkuperäinen malli on peräisin ulkomailta, todennäköisesti Saksasta. Runsaudensarven taidevalun varsinainen valumalli on saatu Högforsin kylpyhuonekamiinan nro 3:n sivupaneelista. Kamiina on ollut tuotannossa 1906-1908. Kamiinasta saatuun malliin on lisätty hevosenkenkä lopullista taidevalumallia varten. Vuodesta 2010 lähtien Runsaudensarvea on valmistanut Karkkilan Malliapu. 

Mytologia, eikä pelkästään antiikin, onkin toiminut merkittävänä inspiraation lähteenä monelle eri taiteen muodolle. Seuraavalla museokäynnillä voitkin yrittää laskea, kuinka monta mytologiaan, kansanrunouteen tai kansanuskoon liittyvää valutaulua museosta löytyy!

Masuunin pata

Högforsin ruukki perustettiin vuonna 1820. Tehtaan 200-vuotisjuhlat kolme vuotta sitten olivat ikimuistoiset – lähinnä siitä syystä, että niitä ei järjestetty lainkaan koronan vuoksi. Högforsin historiasta kertova kirja kuitenkin julkaistiin juhlavuoden kunniaksi. Heinäkuussa 2023 on uuden juhlan aika, sillä tuolloin tulee tasan 200 vuotta siitä, kun ruukin ensimmäinen varsinainen tuotantolaitos – masuuni – käynnistettiin ensimmäisen kerran. Masuunin ensimmäinen puhallus eli rautamalmin sulatus käynnistettiin 23.7.1823. Silloin myös Karkkilassa valettiin ensimmäisen kerran rautaa.

Tapaus oli merkittävä tehtaan, paikkakunnan ja Suomenkin kannalta, sillä tehtaalla raudan valu on jatkunut näihin päiviin saakka, ja Componentan Karkkilan valimo on ylivoimaisesti vanhin edelleen toiminnassa oleva suomalainen valimo. Se on myös kapasiteetiltaan Suomen isoin valimo. Masuunin ensimmäistä puhallusta tuli seuraamaan syyskuussa myös itse kenraalikuvernööri Fabian Steinheil. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Suomen korkein viranomainen vieraili paikkakunnalla. Seuraavaa kertaa saatiin odottaa vuoteen 1995, kun presidentti Martti Ahtisaari vieraili Karkkilassa.

Högforsin masuunin ensimmäistä puhallusta johti masuunimestari Johan Skogman, joka oli palkattu Skogbyn masuunilta. Pääsääntöisesti masuunissa valmistettiin takkirautaa, mutta samalla myös jonkun verran valutuotteita. Ensimmäisen puhalluksen valutuotteista ei ikävä kyllä ole tarkkaa tietoa, mutta osviittaa tuotannosta antaa se, että työläisten joukossa oli inkoolainen patavaluri Karl Fredrik Östergren. Valutuotteita valmistui ensimmäisen puhalluksen aikana 5 kippuntaa eli 973 kiloa. Vuonna 1827 valutavaraa valmistui jo 34 kippuntaa, josta talousvaluja oli 25 kippuntaa. Tämä sisälsi muun muassa 538 pataa, 255 jalkapannua, kolme lättypannua, 80 paistinpannua, 24 huhmarta ja yhden vohveliraudan.

Högforsin ensimmäisissä valuissa oli HF-leima. Ihan tarkkaan emme tiedä, mihin asti kyseistä leimaa käytettiin, mutta varmuudella voidaan sanoa, että viimeistään vuonna 1872 valuissa alettiin käyttää leimaa, jossa oli sana ”Högfors” soikean pisteviivan sisällä. Kaikki HF-leimalliset valutuotteet ovat siis todennäköisesti tuota hetkeä vanhempia. Kuukauden museoesineenämme on Högforsin isokokoinen, pyöreäpohjainen ja kantosangallinen, ehkä suunnilleen 8-10 litran pata, jossa on HF-leima. Pata on yleensä ollut esillä Högforsin masuunissa, mutta on nyt tätä juhlahetkeä varten nostettu näkyvämmin esille.

Padasta tiedämme, että se on peräisin Högforsin oman tehdasmuseon kokoelmista, johon esineitä aikoinaan hankittiin esimerkiksi huutokaupoista. Padan varhainen käyttöhistoria on siis hämärän peitossa. Emme tiedä, onko pata valettu itse masuunissa vai 1830-luvulla rakennetussa erillisessä valimorakennuksessa. Todennäköisesti se on kuitenkin valettu masuuniraudasta, johon raaka-aine on ainakin osittain saatu Kulonsuonmäen kaivoksesta, joka palveli Högforsin ruukkia 1880-luvulle saakka.

Padassa on paljon puhuvat käytön jäljet: padan pohja on nimittäin lyöty puhki. Kyseessä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun puhkinaisia patoja tulee vastaan. Vaurio kertoo siitä, että sen jälkeen, kun pataa ei ole enää käytetty ruoanvalmistuksessa, siitä on tehty kukkapata. Harmillista, että näin on kohdeltu juuri HF-pataa, mutta toisaalta ilman kyseistä vauriota tietäisimme padan käyttöhistoriasta paljon vähemmän. Voimme siis arvailla ja olettaa, että pata on koko historiansa ajan ollut Högforsin ruukin piirissä: ensin se on valettu siellä, sitten siinä on valmistettu ruukkilaisille ruokaa, seuraavaksi pata on toiminut ruukkialueella värikkäiden kukkien alustana ja lopulta se on päätynyt museoesineeksi.

Juoksijapatsas

Kesäkuun museoesineeksi päätyi komea viestijuoksijaa esittävä palkintopatsas. Juoksijapatsaan historia jää kuitenkin osin mysteeriksi, mikä tekeekin siitä jollain tapaa kiehtovan ja mielenkiintoisen esineen. Patsas on ollut käytössä Helsingin Vallilassa sijainneen Centralgjuteri AB:n, eli Keskusvalimo Oy:n, sekä jonkin, todennäköisesti Pasilan konepajahallin välisenä urheilun kiertopalkintona. Konepajahallin sijainnista tai toiminnasta ei ole tarkkaa tietoa. Patsaan alaosassa sijaitseva teksti ”VANDRINGSPRIS I FRIIDROTT” sekä itse juoksija kertovat patsaan toimineen nimenomaan yleisurheilukilpailujen kiertävänä palkintona. Palkintopatsas on jaettu vuosina 1945, 1946 sekä 1949. Jokaisena vuonna palkinto on päätynyt Keskusvalimo Oy:lle. Viimeisen palkinnonjaon jälkeen patsas on toiminut muistoesineenä.

Urheilulla oli tärkeä rooli myös Karkkilassa. Ensimmäinen virallinen urheiluseura perustettiin Karkkilaan jo vuonna 1900, mutta työpaikkaurheilua sellaisenaan alettiin aktiivisesti harrastaa vasta 1930-luvun alun jälkeen. Högforsin tehtaan liittyminen Kymin Osakeyhtiöön vuonna 1933 vauhditti työpaikkaurheilun kehittymistä merkittävästi. Samalla perustettiin uusi urheiluseura Karkkilan Pojat. Högforsin työntekijät alkoivat aktiivisesti osallistua Kymin tehtaiden välisiin ja tehtaiden sisäisiin kilpailuihin vuodesta 1937 alkaen. Erityisen suosittuja urheilulajeja olivat hiihto, yleisurheilu, jalkapallo, suunnistus, tennis ja uinti. Sekä tehdas että tehtaan ammattikoulu saavuttivat hyviä tuloksia urheilukilpailuissa. Högforsin tehtaalla oli myös oma hyppyrimäki, joka oli suosittu etenkin Högforsin tehtaan konepajan oppilaiden kesken. Se purettiin kuitenkin jo 1960-luvun puolivälissä.

Vaikka tehtaan liikuntaohjelmissa pääpaino oli yksilöurheilussa, joukkuelajejakin harrastettiin. Vuonna 1935 Högforsin tehtaan sekä Karkkilan kauppalan välillä järjestettiin jalkapallo-ottelu, jossa pelasivat kummankin tahon virkamiehet. Ottelun suosio oli valtava ja se keräsi myös paljon paikallisen median huomiota. Vuonna 1952 tärkeäksi hetkeksi muodostui Högforsin tehtaan Kymin mestaruus jalkapallossa vieläpä omalla kotikentällä. Naisten keskuudessa suosituin urheilulaji oli lentopallo, josta myös voitettiin Kymin mestaruus. 1960-luvulla koripallosta tuli merkittävä laji Karkkilassa. Karkkila onnistuikin nousemaan valtakunnallisesti merkittäväksi koripallokaupungiksi, ja vastaava toiminta jatkuu edelleenkin.