Nukke Fagerkullasta

Maailma muuttuu ja monimuotoistuu, minkä voi havaita esimerkiksi pääkaupunkiseudulla: samoilla kaduilla, joissa ei 20–30 vuotta sitten ollut ainuttakaan mustaihoista ihmistä, saattaa heitä olla nyt jo joissakin tapauksissa enemmistö. Helsingin olympialaisten aikaan vuonna 1952 moni pääsi mustaihoista ihmistä ensimmäisen kerran Suomessa ihmettelemään ja ihastelemaan, mutta muulla tällainen kulttuurien välinen kohtaaminen oli vielä erittäin harvinaista. Saman vuosikymmen aikana Ilkka-lehden etusivulla oli aikaansa hyvin kuvaava otsikko: ”Seinäjoella on nähty neekeri”. 

Fagerkullassa oltiin ajastaan edellä jo 1940-luvun lopulla, kun Hilkka Koijärvi valmisti ystävättärensä lapselle mustaihoisen nuken, joka on nyt kuukauden museoesineemme. Nukke muistuttaa enemmän matkamuistoa kuin realistista ihmiskuvaa, sillä siinä ylikorostuvat rodulliset erityispiirteet. Ehkäpä mallia nukelle on haettu jostain lehdessä julkaistusta kuvasta. Kaikesta huolimatta kyseessä on ennakkoluuloton puhdetyö siihen maailman aikaan. Nukke jäi lopulta melko vähäiselle käytölle ja on nyt todella hyväkuntoisena saanut sijansa Karkkila-Högforsin työläismuseon esinekokoelmista. 

Työläismuseo aukeaa jälleen Rautapäivien aikaan, ja on auki elokuun alkuun saakka. Ehkä tulevina vuosina tämä harvinainen nukke on siellä esillä muistuttamassa fagerkullalaisten silloisesta ennakkoluulottomuudesta. 

 

Rock 'n’ rollin kuningas

Miten Elvis Presley ja Karkkilan ruukkimuseo Senkka liittyvät toisiinsa? Niin. Museon työntekijät pohtivat pitkään, mikä esine valittaisiin seuraavan kuukauden museoesineeksi. Työpöydän syövereistä kurkisti pieni Elvis-hahmo. Sehän se olisi! Suomen Valimomuseon amanuenssi oli aikanaan saanut sen lahjoituksena kokoelmiin eräältä Rautapäivien torikauppiaalta. Näin näppärä aasinsilta löytyi.

Torit ovat aina olleet kaupunkien vilkkaimpia ja suosituimpia keskuksia. Högforsin tori perustettiin 24.9.1889 ruukin alueelle nykyiseen Tehtaanpuistoon. Torilla myytiin pääasiassa elintarvikkeita, kuten perunoita, voita ja lihaa. Aluksi tori järjestettiin kahden viikon välein perjantaisin, mutta se vakiintui pian jokaviikkoiseksi. Vuonna 1917 torikauppa siirtyi Pyhäjärven kunnan järjestettäväksi, jolloin toripaikka siirtyi nykyisen Keskuspuiston alueelle. 1940-luvulle tultaessa vanha torialue alkoi käydä ahtaaksi, joten se siirtyi nykyiselle paikalleen seuratalo Pohjanpirtin viereen. Karkkilassa on edelleen toimivat ja vilkkaat toripäivät, mutta viime vuosina Högforsin ruukkialue on noussut torin rinnalle suosituksi markkina- ja tapahtumapaikaksi. Näyttää siis siltä, että olemme palaamassa sinne, mistä aikanaan lähdettiin.

Lisätietoja Karkkilan torin historiasta löytyy Tommi Kuutsan Torin tarinat-kauppaa ja tapahtumia Karkkilan torilta – teoksesta, jota on myynnissä museokaupassa!

Olkoon museo-Elvis kunnianosoituksena torikaupan elävälle historialle ja kaikille edesmenneille rock-legendoille.

Aaltosen Marianne-purkki

Kuukauden museoesineeksi valimomuseon vanhasta varastosta löytyi peltinen Chymoksen karamellipurkki, joka on aikoinaan sisältänyt 450 gramman edestä Marianne-karamelleja. Purkki edustaa Juho Aaltosen Karkkilan seudulta keräämän museokokoelman tuoreempaa päätä. Kannessa sinnittelevä hintalappu paljastaa M-kirjaimellaan purkin olevan ostettu yhdeksän markan hintaan nykyisen Kuntokeskus Balanssin tiloissa vuonna 1965 avautuneesta Centrum-tavaratalosta. Aaltonen kuoli 1976, joten purkki ei ehtinyt kerätä paljoa ikää hänen elinaikanaan – se lienee tullut Aaltosen käsiin sisältönsä vuoksi, lahjana tai hänen itse ostamanaan, ja tyhjentymisensä jälkeen vältti metallinkeräyksen pikemminkin esteettisillä kuin museaalisilla ansioillaan.

Lappeenrantalainen Chymos Oy loi sittemmin yhdeksi Suomen suosituimmista makeisista nousseen Marianne-piparminttusuklaan vuonna 1949, mutta nimensä ranskalaistyylinen makeinen sai vasta 1953, kun Chymoksen graafikko Aimo Vuorinen nappasi sen Ranskan valtion henkilöitymänä toimivalta fiktiiviseltä naishahmolta. Aluksi ranskattaren kuvakin pääsi kääreeseen alkuperäisen punavalkoisen raidoituksen tilalle, mutta sai pian ostamattoman yleisön painostuksesta häädön. Tunnusomainen raidoitus on jatkumoa piparminttukaramellien maailmalla siihen mennessä jo perinteiseksi muodostuneelle väritykselle.

Chymoksen sulauduttua Fazeriin 1993 Marianne sai ilman muuta jatkaa elämäänsä, ja löytyy edelleen kauppojen hyllyiltä. Pakkausteknologia on kuitenkin kokenut regression pelkäksi muoviseksi pussiksi, jota harvalle tulee mieleen laittaa käytön jälkeen talteen museoesineenä tulevaisuudessa esiteltäväksi.

Teksti: Sami Hämäläinen

Museon tukivasara

Vuoden ensimmäinen kuukauden museoesine on valurautainen ja puuvartinen vasara, joita valmistettiin vuonna 1982 Karkkilan museotoiminnan edistämiseksi. Vasaran toisella puolella lukee ”Fagerkulla” ja toisella puolella ”Karkkila 1982”.

Jo ennen vasaroiden valmistamista Karkkilan museokattila oli porissut reippaasti. Karkkilassa toimi 1950-luvulta lähtien kauppalan ylläpitämä kotiseutumuseo. Seuraavaksi Högforsin tehdas perusti oman museonsa vuonna 1960. Tämän jälkeen seuraava vaihe koettiin 1970-luvun alussa, kun Fagerkullan talot suunniteltiin purettaviksi ja niiden tilalle oli tarkoitus rakentaa kerrostaloja. Kun ensimmäiset talot Fagerkullassa vuonna 1973 purettiin, heräsi Karkkilan kotiseutuyhdistyksen sisällä ajatus suojella joitakin rakennuksia museoimalla ne. Neuvottelut Kymin Oy:n, joka tuolloin omisti Högforsin tehtaan, kanssa aloitettiin välittömästi. Talojen purkaminen loppui laman alettua ja uusien asuntojen tarpeen laskettua.

Ensimmäinen julkisuudessa esitetty ajatus oli valurin asunnon perustaminen näyttelykohteeksi Fagerkullaan. Kotiseutuyhdistyksestä asiaa ajoivat Soili Tuovinen, Tuure Hasselman ja Juhani Silván – kaikki oleellisia toimijoita tulevaisuuden tapahtumissa. Tehtaan puolelta neuvottelut käynnisti isännöitsijä Reino Sandelin. Seuraavaksi esitettiin jo ajatus kokonaisen talorykelmän säilyttämisestä, mutta hanke ei edennyt kovin nopeasti. Mielenkiinto Fagerkullaa kohtaan heräsi muutenkin, sillä tehdas saneerasi taloja ja 1980-luvun alussa myi valtaosan niistä yksityisille henkilöille. Viimein vuonna 1982 Karkkilan kaupunki päätti vuokrata tehtaalta osan Fagerkullan asunnoista ja muuntaa ne työläismuseoksi. Vuonna 1986 Karkkilan kaupunki osti rakennukset itselleen.

Vuonna 1982 Fagerkullayhdistys myi museohankkeen edistämiseksi niin sanottuja tukivasaroita. Vasarat olivat Metalliammattiosaston valmistamia ja siis todennäköisesti Högforsin valimossa valettuja firaabelitöinä. Fagerkullayhdistys tilitti vasaroiden myynnistä saamansa rahat kaupungille. Ponnistus oli sillä kertaa kuitenkin vielä ennenaikainen, eikä rahoja perimätiedon mukaan käytetty lainkaan museohankkeeseen. Vuonna 1985 tilanne oli jo toinen, kun Yrjö M. Lehtosen Suomi-Valimo osti Högforsin tehtaan ja Karkkilan kaupunginjohtajaksi valittiin museohankkeelle myötämielinen Erkki Saarinen. Pitkään valmisteilla ollut Työläismuseo ja pikaisella aikataululla suunniteltu Valimomuseo saatiin neljässä vuodessa valmiiksi. Kummankin museon avajaisia vietettiin 18.5.1989.

Lukeva munkki

Högforsin yksi tunnetuimmista taidevaluista lienee Lukeva munkki. Muistitiedon mukaan Högfors on valmistanut reliefiä ”aina”. Ihan näin ei kuitenkaan ole, sillä Högforsin taidevaluja esiteltiin tehtaan virallisessa tuoteluettelossa viimeisen kerran vuonna 1908, ja siinä ei Lukevaa munkkia vielä näy. Tämän jälkeen Högforsin taidevaluista tuli lähinnä tehtaan liikelahjoja, joita tutkijoiden mieliharmiksi ei listattu juuri mihinkään. Lukevan munkin historia on siis pitkälti perimätiedon ja päätelmien varassa. Perimätieto kertookin meille, että tehtaan pitkäaikaisella pääkirjanpitäjällä Stig Calamniuksella oli hallussaan hyvin vanha Lukeva munkki, jonka mukana oli teksti ”valettu vuonna 1932 venäläiseen öljyhiekkaan”. Kyseinen vuosi saattaa siis hyvinkin olla Lukevan munkin aloitushetki Högforsin tehtaalla. Ainakaan varhaisempaa dokumenttia aiheesta ei löydy.

Kuukauden museoesineeksi valikoitunut kappale on hyvin erikoinen, koska se on taidokkaasti maalattu eri väreillä. Yleensähän taulua on saanut vain mustana. Ei ole tiedossa, onko reliefi maalattu lahjoittajan toimesta vaiko jo aikaisemmin tehtaalla firaabelityönä. Esine päätyi Työläismuseon kokoelmiin vuonna 1988 Hellä Vendelinin lahjoittaman ison erän yhteydessä. 

Reliefin on vuosina 1817-18 suunnitellut saksalainen Leonhard Posch. Taulun nimi oli alkujaan Der Gelehrte eli suomeksi ”Oppinut”. Miksi teoksen nimi on siis suomeksi Lukeva munkki? On esitetty teoria, jonka mukaan taidevalun nimeäminen olisi ollut kunnianosoitus Högforsin ruukin entiselle patruunalle Hjalmar Linderille, joka myi Högforsin pois vuonna 1918. Linder muistetaan avokätisistä lahjoituksistaan, ja vuonna 1920 yksi hänen Suomen taideyhdistykselle luovuttamistaan taideteoksista oli Rembrandtin arvokas maalaus nimeltään Lukeva munkki, jossa munkki todellakin lukee paperikääröä hivenen samaan tapaan kuin Högforsin taidevalussa. Todennäköisesti tieto tästäkin lahjoituksesta oli kiirinyt Högforsin perukoille, jossa Linderiä muisteltiin hyvällä.

Entä mitä mahtaa tarkoittaa latinankielinen teksti, jota munkki on lukemassa? Sekin on kyllä selvitetty: ”Hallitsijat olkaa taiteilijoille suosiolliset, sillä he tekevät elämästä elämisen arvoisen.”

Högforsin WPK:n vyönsolki

Kuukauden museoesineenä on Högforsin vapaapalokunnan eli WPK:n messinkinen vyönsolki, joka on kuulunut tehtaan työläiselle Juho Hjalmar Brofeldtille 1900-luvun alussa. Solki on valettu messingistä ja sen taustalle on ilmeisesti juotettu kiinni lenkki vyötä varten. Esine on selvästi omatekoinen, sillä siinä on tehtaan vanha HF-leima. Saattaa siis olla, että solki on vielä 1900-luvun alkuakin vanhempi, sillä HF-leima on ollut esineissä käytössä enintään 1880-luvulle asti.

Soljen ajoittaminen jo 1800-luvulle olisi periaatteessa mahdollista, sillä silloiselle Pyhäjärvelle perustettiin palokunta ensimmäisen kerran jo 1880-luvulla. Palokunta hankki oman lipun ja piti harjoituksia. Ensimmäisen palokunnan taru oli varsin lyhyt, mutta palokunta-ajatus virisi uudestaan jo 1890-luvun alussa, jolloin toiminta lähti uudelleen käyntiin entisten sotilaiden ja soittajien toimesta. Högforsin vapaapalokunta perustettiin virallisesti uudelleen vuonna 1900 Högforsin torvisoittokunnan pohjalta. Solki lienee valmistunut viimeistään näihin aikoihin.

Högforsin WPK joutui 1900-luvun alussa heti tositoimiin pappilan, lääkärin ja Järvenpään Karjalaisen riihen paloissa. Palokunnan kalustoon kuului aluksi muun muassa 1 kpl käsivoimaruiskuja ja siihen 70 m letkua sekä 13 kankaista paloämpäriä. Jokaisen palokuntalaisen piti kuitenkin kustantaa itse omat varusteensa, mikä tuotti joillekin jäsenille vaikeuksia.

Högforsin varhaisen WPK:n toiminta hiljeni jälleen vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Vapaapalokunnan toiminta sulautui vuonna 1907 perustettuun Työväenyhdistys Tarmoon, mutta se piti silti edelleen kokouksia ja harjoituksia omalla nimellään. Vasta 1920-luvulla toiminta aktivoitui kunnolla uudelleen.

Indal Baby -shampoopullo

Kuukauden museoesineenä on veikeä, lappuhaalareihin pukeutuneen karhun muotoinen, vaaleansininen shampoopullo. Pesuaine on ollut aikoinaan Helsingissä päämajaansa pitäneen Indal Oy:n valmistama. Pullon valmistumisaikana sukupuoliroolit olivat selvempiä kuin nykypäivänä. Nimittäin tytöille/naisille oli vaaleanpunainen pullo.

Shampoopullon tarkkaa valmistusaikaa emme ole kyenneet selvittämään. Todennäköisesti se ajoittuu 1980-luvulle mutta voi olla vanhempikin. Pullo on ollut käytössä Karkkilassa Pitkälän vanhainkodissa, joka lakkautettiin vuonna 1993. Pullon valmistustiedot eivät juuri tarkennusta ajoitukseen tarjoa. Pesuaineen valmistaja Indal Oy on toiminut ainakin 1960-luvulta 2000-luvun alkuun saakka. Pullon valmistaja Ryttylän muovi puolestaan aloitti toimintansa vuonna 1961 Ryttylän lasitehtaalta tyhjiksi jääneissä tiloissa. Ryttylän Muovi oli osa Riihimäen lasin konsernia, kuten myös sitä ennen Ryttylän lasitehdas. Vuonna 2008 tehdas siirtyi Graham Packaking Company Oy:n omistukseen, ja se lakkautettiin vuonna 2017.

Shampoopullon käyttäjästä ei ole tietoa. Todennäköisesti hän on ollut mies päätellen pullon väristä. Ilmeisesti esine ei lahjoitushetkellä ole ollut aivan uusi, ja se on haluttu säilyttää sen hauskan muodon vuoksi. Hyvä niin, sillä aikoinaan käyttöesineiden designiin on osattu ja haluttu panostaa.

Lankakerän pidin "Jenny"

Kuukauden museoesineenä on muovinen lankakerän pidin, jonka tuotemerkki on ”Jenny. Sen sisällä on siis pidetty lankakerää, jonka toinen pää on tullut ulos kotelon päällä olevasta reiästä. Kotelossa on myös muovinen kantohihna ja irti kierrettävä pohja. Esineen erikoisuutena ovat pohjassa olevat neulepuikkojen tarkastusreiät. Reikien kohdalle on kirjattu kokomerkinnät alkaen pienimmästä kahdesta millistä aina viiteen millimetriin.

Esineen ajoitus ja valmistuspaikka ovat arvailujen varassa. Valmistaja on Bamford & Co. Tällainen nimi internetin hakukoneessa johtaa moneen eri suuntaan aina Uuteen-Seelantiin, Englantiin ja Yhdysvaltoihin saakka. Minkään Bamfordin toimiala ei näyttäisi suoranaisesti liittyvän kudontatuotteisiin. Uudessa-Seelannissa vuodesta 1953 toimineessa Bamford & Co:ssa on kuitenkin valmistettu erilaisia lääketeollisuuteen liittyviä muovituotteita. Ehkäpä heidän varhaistuotantoonsa ovat kuuluneet myös muoviset lankakerän pitimet. Teorian kanssa ristiriidassa on se, että Helsingin kaupunginmuseo on ajoittanut vastaavan esineen jo 1940-luvulle.

Lankakerän pidin on ollut käytössä Karkkilan Vattolassa aina 1970-luvun lopulle saakka erään yksin asuneen naisen kotona. Muovista lankakerän pidintä voidaan pitää paikkakunnalla jopa hieman yllättävänä valintana, sillä onhan paikallinen valimo valmistanut vastaavia tuotteita valuraudasta. Niissä ei kuitenkaan ole ollut puikkojen tarkistusreikiä, joten muoviversio on ollut selvästi monikäyttöisempi – puhumattakaan keveydestä – hyödyke kuin valurautaiset serkkunsa.

Maitopussi

Maidon jakelulla on ollut värikäs historia. Aluksi maitoa jaettiin irtomaitona lähinnä asiakkaiden omiin astioihin. Se jälkeen tulivat lasipullot aluksi irtomyynnin rinnalle 1950-luvun alussa, jolloin saatiin pakkauskoneita. Maito- ja kermapullot olivat aluksi läpinäkyviä, mutta 1950-luvun lopulla siirryttiin tummanruskeisiin pulloihin, jotka olivat käytössä koko 1960-luvun. Seuraavaksi vuorossa olivat 1950-luvun loppupuolella vahapintaiset, pyöreäpohjaiset maitopurkit, joita käytettiin siis lasipurkkien ohella.

Todellinen vallankumous koettiin – tai niin luultiin – vuonna 1967, kun Pariisin kansainvälisillä messuilla esiteltiin maitopussi. Se tuli saman tien käyttöön Suomessakin, ja syrjäytti kaikki muut pakkausmenetelmät. Tuolloin elettiin muovisen vallankumouksen hektisintä aikaa. Alkuinnostuksen jälkeen havahduttiin nopeasti myös maitopussien huonoihin puoliin: ensinnäkin pussia varten tarvittiin erillinen kaatokannu ja toiseksi pussiin tuli helposti reikä, jolloin maito suihkusi pussista ympäriinsä. Myös pussin avaamisessa sai olla tarkkana, ettei maito läikähdellyt pitkin pöytiä.

Kehitys kehittyi, ja vuonna 1972 otettiin käyttöön ensimmäiset, pahviset tetrapak-mallit, jotka ovat edelleen käytössä. Maitopussi jaksoi sinnitellä tetrapakin rinnalla vuoteen 1975 saakka, joten melko lyhyeksi jäi muovinen vallankumous maitoalalla. Maitopussit jäivät pysyvästi sitä aikakautta eläneiden ihmisten mieliin eikä vähiten siksi, että suikaleiksi leikatuista, vahvatekoisista pusseista pystyi askarrella vaikka mitä kivaa: matot ja kassit olivat suosituimpia kyseisestä kierrätysmateriaalista valmistettuja esineitä. 

Muovisen vallankumouksen yksi haittavaikutuksista on huonosti maatuvan muovijätteen päätyminen luontoon ja vesistöihin. Suomen hallitus on sitoutunut noudattamaan YK:n kestävän kehityksen toimintaa ohjaavaa Agenda2030:a. Agendalla on 17 tavoitetta, joista kahdessa on tavoitteena vähentää jätteiden, muun muassa muovin, määrää luonnossa esimerkiksi kierrättämällä. Suomessa myös liiketoiminnassa on aloitettu toimet muovijätteen määrän vähentämiseksi ja esimerkiksi nykyisistä maitopurkeista muoviset kaatonokat ovat nopeaa vauhtia vähenemässä.

Valuri -puuveistos

Viime sotien jälkeen kaksi perinteistä tehdasta, Högfors (perustettu 1820) ja helsinkiläinen Suomivalimo (perustettu 1918), päättivät ottaa totisesti mittaa toisistaan. Mittarina paremmuudesta oli niinkin rauhanomainen väline kuin urheilu. Urheilulajiksi valikoitui hiihto. Tarkemmin ei ole tietoa, missä kisat järjestettiin, olivatko kenties vuorovuosina kummankin osapuolen kotitanhuvilla, tai millä tavalla kisat järjestettiin. Joka tapauksessa kyseessä oli joukkuekisa. Kenties hiihtäjien ajat laskettiin yhteen, ja paremmuus ratkaistiin yhteisaikojen perusteella. Se oli yleinen käytäntö tuohon aikaan.

Högfors voitti ensimmäisen kisan vuonna 1947. Se voitti myös toisen, kolmannen ja neljännen kisan. Kiertopalkintona kisassa oli Y. Starckin veistämä hieno, puinen valuripatsas – kuukauden museoesineemme. Kiertopalkinto jäi Högforsin neljännen voiton jälkeen lopullisesti Karkkilaan. Jälkipolville ei ole säilynyt tietoa, oliko näin päätetty kenties jo etukäteen vai kyllästyikö Suomivalimo lopulta Högforsin ylivoimaan. Högforsin ylivoima ei sinänsä ollut yllätys, sillä Högforsin palveluksessa oli huomattavasti enemmän henkilökuntaa ja Helsinki kärsi jo tuolloin ajoittaisesta lumettomuudesta.

Veistoksen tekijästä ei ole ikävä kyllä säilynyt mitään tietoa. Kuvanveistäjä Y. Starck ei aiheuta tiedon tulvaa esimerkiksi internetin hakukoneissa. Onkin luultavaa, että kyseessä on ollut jomman kumman valimon mallipuuseppä. Niillä osastoilla työskenteli todellisia kädentaitajia, joten mahdollisesti joku mallipuusepistä on omannut riittävästi myös taiteellista silmää veistääkseen kyseisen patsaan. Ja patsashan on todella upea ja esimerkiksi anatomian osalta täysin oikeaoppinen.

Högforsin ja Suomivalimon välisille hiihtokisoille tuli myös pieni loppunäytös, kun Suomivalimo vuonna 1985 osti Högforsin tehtaan. Tuskin kyse oli enää siinä vaiheessa revanssihengestä, sillä Högforsista tuli päävalimo konsernissa, josta muodostui lopulta nykyinen Componenta. Suomivalimo ei enää kuulu kyseiseen konserniin.

Aaltosen ompelukone

Kuukauden museoesineenä on ompelukone, joka kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan. Aaltonen oli räätäli, joten voisi kuvitella, että ompelukone oli hänen omassa käytössään. Ehkäpä se olikin, mutta koneen Aaltoselle on lahjoittanut Armas Heino Vihdistä. Todennäköistä on, että ompelukone on ollut jonkun muun käytössä jo ennen Heinoa.

Aaltosen ompelukone on tuontitavaraa rapakon takaa, mutta ei kuitenkaan Singerin tehtailta, kuten yleensä. Tämän koneen on valmistanut Kanadan Hamiltonissa toiminut Weezer Sewing Machine Co., joka aloitti toimintansa 1861. Yrityksen ensimmäiset valmistamat ompelukoneet olivat Singerin koneita, mutta jo vuonna 1862 alkoi omien koneiden valmistus omalla patentilla. Weezerin erikoisuuksia olivat käsin maalatut kukkakuviot ja koristeissa käytetty kultaväri. Tämä kappale on niin kulunut, että koristeista ei ole enää jälkeäkään. Toinen erikoisuus oli koristeellinen, valurautainen alusta, ja tässäkin kappaleessa se on näkyvästi tallella.

Weezer valmisti kuutta erimallista ompelukonetta. Kullekin mallille annettiin oma kirjain väliltä A-F, joka merkittiin valmistajan stanssattuun logoon yhdessä Model-sanaa merkitsevän M-kirjaimen kanssa. Aaltosen ompelukone on mallia F, joka oli yrityksen kaikkein suosituin malli 1870-luvulla. Se sai useita palkintoja Euroopassakin. Mallin erikoisominaisuuksia olivat säädettävä ompelunopeus sekä se, että sillä pystyi ompelemaan eteen ja taakse ilman, että kone olisi pitänyt pysäyttää välillä. F-mallin kerrotaan olleen jalkakäyttöinen. Tämä kappale sitä ei ole, joten kyseessä lienee valmistajan erikoismalli. Valmistajan logoon onkin poikkeuksellisesti stanssattu kolmikirjaiminen mallimerkintä MFY.

Weezer ajautui vaikeuksiin 1880-luvulla ompelukoneiden ylituotannon vuoksi. Rimpuilu isompien toimijoiden puristuksessa päättyi vuonna 1891, jolloin yritys myytiin. Yrityksen melko lyhyt toimintahistoria ja sen tunnetut vaiheet antavat apua sen valmistamien tuotteiden ajoittamiseen. Niinpä voidaan huoleti sanoa, että Aaltosen ompelukone on valmistettu 1870- ja 80-lukujen tienoilla.

Muistoesine vuodelta 1919

Kuukauden museoesineenä on tällä kertaa kaunis, puusta taidokkaasti veistetty rasia. Soikea rasia on yhdestä puusta veistetty lukuun ottamatta kantta ja pohjaa. Rasian toiselle puolelle on kuvattu kirkko ja kappeli, tähdenlento sekä kohokirjaimin kirjoitettu sana ”MUISTO”. Kirkko on todennäköisesti Karkkilan kirkko, vaikka siitä aivan varma ei voi olla. Rasian toisella puolella on kuva juhlasta, jossa tarjoilija tuo pöydän ääreen ilmeisesti viinikarahvin outoon sulin koristeltuun päähineeseen pukeutuneelle henkilölle. Huoneessa on myös ruukkukasvi, joka muistuttaa palmua. Lisäksi kuvan vieressä on vuosiluku 1919, joten rasia lienee nyt tasan sadan vuoden ikäinen.

Täynnä erikoisia merkintöjä oleva rasia on täysi mysteeri museolle. Se ainoastaan tiedetään, että se kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmiin. Aaltonen ei ole kuitenkaan kirjannut omiin tiedostoihinsa mitään esineen käyttöhistoriaan liittyvää, ei edes lahjoittajan nimeä. Esine on varmasti ollut Juho Aaltoselle tärkeä, sillä hän oli hyvin uskonnollinen. Juho Aaltonen kuoli vuonna 1976, ja testamenttasi omaisuutensa Karkkilan seurakunnalle. Tarkoitus oli, että seurakunta hoitaisi kokoelmaa Liimamäen lähellä olevalla Mäkelän tilalla. Testamentin mukaan kokoelmaa sai myös kartuttaa. Seurakunnalla ei kuitenkaan ollut tarvetta museoesineille, joten lahjoitus siirrettiin Karkkilan kotiseutuyhdistykselle.

Karkkilan museo, jonka hoidossa museokokoelma nykyään on, toivoo saavansa esineeseen liittyvää muistitietoa talteen. Rasia on uniikki, mutta ehkä samaa symboliikkaa on käytetty muissakin esineissä. On myös mahdollista, että samanlaisia rasioita on valmistettu useita.

King Cola -limonadipullo

Tiesittekö, että Karkkilassa on toiminut limonaditehdas? Juuri näin on ollut asia. Siksipä kuukauden museoesineenä on kesähelteiden kunniaksi kyseisen tehtaan tuote nimeltä King Cola.

Tuen ensimmäinen oma tuotantolaitos oli vuonna 1916 perustettu vesitehdas, jossa valmistettiin limonadia. Vesitehdas perustettiin Närön tilalle. Tehdas sijaitsi pienessä rakennuksessa Närön tilalta luoteeseen Karjaanjoen rannassa. Osuusliike Tuki harjoitti myös hotelli- ja ravintolatoimintaa. Vuonna 1942 valmistui Rautaruukin talo. Rakennuksen kellaritiloihin sijoitettiin Tuen virvoitusjuomatehdas, jonka nimeksi tuli vuonna 1947 Karkkilan Juoma Oy. Tehdas jatkoi toimintaansa 1960-luvun alkuun saakka.

Suomessa Cola-juomia valmistettiin jo ennen sotia. Ensimmäisen kerran Cola-juomaa huulilleen sai Stockmannin soodabaarissa 1930-luvulla. Tätä tuotetta ei silloin vielä Suomessa valmistettu, vaan kyseessä oli tuontijuoma. Tuolloin tarjolla ollut juoma oli itse Cola-juomien kuningas Coca Cola, jota seuraavan kerran saatiin maistaa vasta Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Sodan jälkeisiä, Suomessa valmistettuja Cola-juomia King Colan ohella olivat Sinebrychoffin Siff-Cola sekä Elannon valmistama Cola-Elo.

King Cola muistetaan siitä, että se oli erityisen kuohuva juoma. Mikäli pullon patenttikorkkia ei avannut varovasti, oli vaara, että pullosta kuohui yli puolet rinnuksille. Suuressa maailmassa King Cola tunnetaan lahtelaisen Mallasjuoman tuotteena. Onkin mahdollista, että Karkkilan Juoma Oy on valmistanut kyseistä limonadia lisenssillä. Siihen viittaa myös se, että pullon etikettiin valmistajan nimi on selvästi leimalla painettu.

Marli valmisti 1970- ja 80 –luvuilla myös King Cola -merkkistä juomaa, jota myytiin pienissä pillimehupurkeissa. Kyseessä oli tuolloin kansainvälinen tuote, jota Marli valmisti lisenssillä. Vielä nykyäänkin King Cola -limonadia valmistetaan ja myydään Etelä-Afrikassa, mutta sillä juomalla, kuten ei Marlin mehullakaan, ole mitään tekemistä Karkkilan Juoma Oy:n limonadin kanssa.

Saksalainen viinapullo

Kuukauden museoesineenä on saksalaisen Anton Riemerscmidin valmistama viinapullo noin sadan vuoden takaa. Riemerschmid perusti yrityksensä vuonna 1835 Müncheniin, ja vuonna 1852 yritys nimettiin uudelleen perustajansa mukaan. Yritys tuli erityisen kuuluisaksi pulloistaan, jotka nykyään ovat keräilyharvinaisuuksia. Riemerschmid oli ammatiltaan värjääjä, ja myös hänen pullonsa olivat usein hyvin värikkäitä. Arvokkaimpiin pulloihin maalattiin käsin kuva, ja joidenkin pullojen massaan oli jopa upotettu pieniä kultalastuja. Riemerschmidin perustama yritys toimii edelleen, mutta valmistettavaksi tuotteeksi on vaihtunut siirappi.

Museoesineemme on yrityksen historian ja maineen tietäen suorastaan vaatimattoman näköinen. Se on väritön, siinä ei ole maalattua kuvaa saatikka kultalastuja rungossaan. Kaiken lisäksi pullo lienee halpaa puristelasia. Jotain majesteetillista siinä silti on. Pullo on ylväs ja jopa röyhkeä, ja kantaa rintamuksessaan ylpeästi valmistajansa nimeä. Todellinen katseenvangitsija siis.

Esine kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan, jonka Aaltonen testamenttasi 1977 Karkkilan seurakunnalle, ja joka myöhemmin siirtyi Karkkilan kotiseutuyhdistyksen omistukseen. Aaltonen on vain harvoin kirjannut esineen käyttöhistorian ylös, eikä tämä pullo tee myönteistä poikkeusta. Emme siis tiedä siitä käytännössä mitään. Arvailujen varaan jää, kuinka kyseinen viinapullo on kulkeutunut vaatimattoman ja uskonnollisen räätälin kokoelmaan. Onko hän kenties ostanut pullot uutena? Vai lieneekö tyhjä pullo vanginnut räätälin katseen jonkun tuttavan pöydällä samaan tapaan kuin tämän tekstin kirjoittaneen museoamanuenssin katseen?

KALE-koululaukku

Kuukauden museoesineenä on vuodelta 1944, siis sota-ajalta, peräisin oleva pahvinen KALE-koululaukku. Laukussa on paperinarusta valmistettu kantohihna. Lisäksi laukun sisällä on oleellisia koululaisen tarvikkeita: puinen penaali, pahvinen kellotaulu, kangaspallo sekä kankainen perhoskoriste, joka on ilmeisesti hoitanut kirjanmerkin virkaa. Materiaalit eivät siis ole niitä, muovia ja metallia, joihin nykyajan koululaiset ovat tottuneet. Sen sijaan käytetyt materiaalit olivat pula-ajalle hyvin tyypillisiä.

Laukku on ollut ensimmäisen luokan oppilaan käytössä Nyhkälän kansakoulussa vuodesta 1944 lähtien. Tämän jälkeen laukkua on käytetty usean vuoden ajan päätellen sen kuluneisuudesta. Tuohon aikaan ihan joka vuosi ei hankittu uutta, vaan hyödykkeet käytettiin ns. loppuun ja mahdollisuuksien mukaan kierrätettiin nuoremmilla sukupolvilla paljon innokkaammin kuin nykyään. Matkan varrella laukun sisältö on saattanut hiukan muuttua, ja esimerkiksi puinen penaali herättää muistikuvia myös 1970-luvulla syntyneen allekirjoittaneen mielessä.

KALE-koululaukut olivat pula-ajan muotituote. Ainakin Kotiliedessä oli vahva ja värikylläinen mainoskampanja, jolla markkinoitiin Helsingissä vuonna 1942 perustetun Kaleva Salminen Oy:n valmistamaa Kale-laukkua. Kaleva Salminen valmisti myös pula-ajan materiaaleista valmistettuja matkalaukkuja, salkkuja ja kenkiä. Paperin ja pahvin lisäksi käytettyjä materiaaleja olivat mm. puu ja kalannahka. Museoesineemme on olkalaukku, mutta myös KALE-selkälaukkuja eli tornistereita myytiin. Olkalaukut oli tarkoitettu lähinnä tytöille ja selkälaukut pojille, mutta ajalleen ennakkoluulotonta avarakatseisuutta osoittaen tämä olkalaukku on ollut pojan laukku.

Palomiehen kypärä

Kuukauden museoesineenä on Karkkilan kauppalan palokunnan palomiehen kypärä. Esine on siinä olevan tarran mukaan tarkastettu vuonna 1970. Kypärä kuuluu siis varsin mielenkiintoiseen ajanjaksoon Karkkilan ja sen palokunnan historiassa.

Karkkilassa, silloisella Pyhäjärvellä, on ollut palokuntatoimintaa jo 1880-luvulta lähtien. Vapaapalokuntapohjalta toimivia hankkeita oli muutamia edellisvuosisadan vaihteessa, kunnes toiminta sai vakinaisen muodon vuonna 1928. Tuolloin perustettiin Högforsin tehdaspalokunta. Viimeinen innoitus kunnon palokunnalle oli Fagerkullassa Hakalan talon tulipalo vuonna 1927. Aineellisten vahinkojen lisäksi palossa sai surmansa yksi lapsi. Vanhaankylään oli jo vuonna 1927 noussut tehtaanjohtaja Edvard Cedercreutzin toimesta komea paloasema.

Vuonna 1936 Högforsin tehdas ja Karkkilan kauppala tekivät sammutussopimuksen. Sen mukaan tehtaan palokunta toimi myös kauppalan palokuntana lähtövalmiuden ollessa kaksi miestä. Samana vuonna laajennettiin myös paloaseman rakennusta. Vuonna 1969 Karkkilan kauppala ja Pyhäjärven kunta yhdistettiin Karkkilan kauppalaksi. Palotoimi järjestettiin kuntaliitoksen seurauksena uudestaan, ja vanha sammutussopimus irtisanottiin. Karkkilan kauppalan vakinainen palokunta vuokrasi vuonna 1969 käyttöönsä tehtaan paloaseman. Rakennuksessa tehtiin muutoksia ja korjauksia, esimerkiksi vuonna 1975 ensimmäiseen kerrokseen tehtiin sauna ja sosiaaliset tilat. Karkkilan palokunta toimi tehtaan paloasemalla 1990-luvulle asti.

Kypärä kuuluu siis siihen vaiheeseen, jolloin Högforsin tehdaspalokunta muutettiin kauppalan palokunnaksi vuonna 1969. Kyseinen kypärä lienee ensimmäinen, joka uudelle palokunnalle on vuonna 1970 hankittu. Kypärää koristaa Karkkilan vaakuna, joka oli ollut kauppalan käytössä jo vuodesta 1956, mutta päätyi siis vasta nyt paikkakunnan oman palokunnan tunnukseksi.

Inkkareita ja länkkäreitä

Jouluna monessa kodissa odotettiin jälleen jännityksellä, että mitä se pukki tuo. Usean pojan paketista varmasti löytyi elektroniikkaa, konsolipelejä, vaatteita, urheiluvälineitä tai ikisuosikkeja legoja. Myös perinteiset kirjat ja lautapelit pitivät pintansa, mikäli on uskominen netissä julkaistuja Parhaat lahjaideat -listauksia. Aika harvassa paketissa taisi enää olla muovisia pienoisfiguureja, jotka vielä 30 vuotta sitten kuuluivat lähes joka pojan lelulaatikon vakiotarpeistoon. Asiaan kuuluvalla nostalgian kultaamalla kaiholla kuukauden museoesineeksi onkin nostettu kokoelma inkkari ja länkkäri -figuureja suoraan 1970-luvulta.

Suomeen perustettiin ensimmäinen muovitehdas vuonna 1921, mutta varsinaisesti muovi alkoi yleistyä ja muuttua arkipäiväiseksi 1950-luvulla. Tietenkin leluteollisuus kulki kehityksen mukana. Muovisoturien edeltäjiä olivat tinasotilaat, joista vanhin on ajoitettu n. vuodelle 200 jKr. Varsinaisesti tinasotilaat yleistyivät leikkeihin 1800-luvulla, ja pysyivät pitkään suosituimpien lelujen joukossa. Halvemmat muoviset leikkisotilaat tulivat tinasotilaiden tilalle viimeistään 1960-luvulla. Suomessa muovisia leikkisotilaita ei tiettävästi ole lainkaan valmistettu, vaan ne tulivat pääsääntöisesti Hong Kongista, kuten tuli myös kuukauden museoesineemme. Kaikkein hienoimmat ja kalleimmat muovisotilaat valmistettiin kuitenkin Englannissa. Muovisotilaita saattoi ostaa isoissa pusseissa, ja varsin nopeasti niistä pystyi koota isonkin armeijan.

Leikkisotilaiden rinnalla yhtä suosittuja hahmoja 1960-80 -luvuilla olivat inkkarit ja länkkärit. Monesti muovifiguurien ohella oli mahdollisuus ostaa myös pahvista taiteltavia Villin lännen rakennuksia. Sellaisen on saanut myös näiden Hunson Trading Companyn valmistamien hahmojen mukana. Villi länsi aiheena oli vielä tuohon aikaan kuuminta hottia, mikä näkyi mm. elokuvatarjonnassa, sarjakuvissa ja leikkikaluissa. Genre painui 1980-luvun aikana marginaaliin, ja on siellä edelleen. Kauppojen hyllyiltä löytyy vielä nykyäänkin isoja pusseja muovisia leikkisotilaita, mutta inkkareita ja länkkäreitä ei juuri enää näy.

Kupittaan Saven Matti ja Maija

Kuukauden museoesineenä on Kupittaan Saven valmistama Matti ja Maija -veistos. Tehdas aloitti vuonna 1918, vaikka sen juuret ulottuvat jo 1710-luvulle. Yrityksen nimi sai tunnetuimman muotonsa konkurssin jälkeen vuonna 1921. Kupittaan Savi oli Arabian ohella Suomen merkittävin keramiikan valmistaja, ja se eli kulta-aikaansa 1930-luvulla, jolloin sen palkittiin mm. Pariisin maailmannäyttelyssä kultamitalilla. Tosin Kupittaan Saven merkitys ja arvostus on kohonnut huippuunsa vasta tehtaan lakkauttamisen jälkeen. Erotuksena esim. Arabiaan, kaikki Kupittaan saven työt ovat käsin maalattuja eikä niissä ole käytetty siirtokuvia.

Kupittaan Saven pääasiallinen tarkoitus oli valmistaa tiiliä, monta Suomen kirkkoa ja Helsingin pääposti onkin valmistettu Kupittaan Saven tiilistä, mutta keramiikka nousi tiilien valmistuksen rinnalle. Parhaimmillaan yritys työllisti 1000 henkilöä.

Tehtaan tunnetuimmat tuotteet olivat Matti ja Maija sekä Pyykkärit -sarjat. Matti ja Maija –sarja tuli jo 1930-luvun puolivälin jälkeen tuotantoon ja taiteilija oli tehtaan kipsimallien tekijä Artturi Numminen. Sarjaan kuului useita erilaisia versioita, mutta useimmiten pariskunta oli ison pyykkipaljun ääressä. Mattia ja Maijaa valmistettiin aina vuoteen 1969, jolloin tehdas ajautui konkurssiin. Aihe oli niin suosittu, että siitä muodostui tehtaalla uusien työntekijöiden testausväline: työnhakija sai Matin ja Maijan maalattavakseen, jolloin katsottiin löytyykö tältä tyylitajua ja värisilmää.

Kuukauden museoesineemme lienee valmistettu viimeistään 1950-luvulla, todennäköisesti paljon aiemmin, sillä sen pohjassa on tehtaan varhaisiin massaleimoihin kuuluva ”Made in Finland”. Tämä veistos on harvinaislaatuisesti yksivärinen. Kesäaikoina Mattia ja Maijaa voi ihastella Karkkila-Högforsin työläismuseon 1960-luvun asunnossa.

"Rautainen alus"

Karkkilan museon kätköistä löytyy esineitä, joista aina edes museon henkilökunta ei tiedä, mitä ne ovat. Yksi tällainen esine on Juho Aaltosen museokokoelmasta löytyvä valurautainen rinkula, kuukauden museoesineemme. Eipä esineen käyttötarkoitusta tiennyt myöskään itse Juho Aaltonen, joka aikoinaan kirjasi papereihinsa ainoastaan ”pannun alusta”. Samanlainen esine on myös työläismuseon kokoelmissa: sen on vuonna 1990 lahjoittanut Ilma Tamminen, ja diaariokirjaan on merkitty nimeksi ”Rautainen alus”.

Koskapa esineitä on museon kokoelmassa peräti kaksin kappalein, ja samanlaisiin törmää toisinaan myös kirpputoreilla, niin selvitettävähän tämä mysteeri oli. Selvästi esine on valurautaa, joten luonnollisin tutkimussuunta oli Högforsin tehtaan kuvastot. Vuosien kokemus vastaavien arvoitusten selvittämisessä on opettanut kiinnittämään huomion tuoteluetteloissa esineiden pieniin yksityiskohtiin. Tämä harjaantuneisuus kannatti tälläkin kertaa, sillä ihan tällaisenaan esinettä Högforsin tehtaan luetteloista ei löydy. Melko nopean selaamisen jälkeen arvoituksen ratkaisu löytyi vuoden 1902 kuvastosta, eikä kyseellä ollut pannun alusta puhumattakaan minkäänlaisesta aluksesta. Kyseessä on lankakorin N:o 2 alaosa! Tarkempi tutkimus paljasti, että kyseinen lankakori on ollut tuotannossa 1890-luvulta aina vuoteen 1936. Itse lankakori on vuosien saatossa kadonnut muiden selvittämättömien mysteerien joukkoon. Todennäköisesti esinettä onkin siis pääasiassa käytetty pienen kahvipannun alustana, kuten Juho Aaltonen aikoinaan tiedostoihinsa kirjoitti.

Kun naru- tai lankakerän pistää häkkiin ja vetää pään ulos päällä olevasta reiästä, kerä ei pääse karkaamaan omille teilleen.

Karhulan lasitehtaan keittiötölkki

Karhulan lasitehdas (1889-2009) on yksi Suomen tunnetuimmista lasitehtaista. Karhulan lasitehtaalla valmistettiin mm. taidelasia, ja yrityksen palveluksessa olivat mm. Alvar ja Aino Aalto sekä Tapio Wirkkala ja Göran Hongell. Ihmisten mieliin Karhulan lasi on kuitenkin syöpynyt tavallisten pakkauslasien kautta, sillä yritys ehti valmistaa satoja miljoonia lasipakkauksia ja lukuisia muita tuotteita. Suomen viimeisenä pakkauslasitehtaana se vastasi parikymmentä vuotta yksin alan tuotannosta maassamme. Karhulan lasitehtaan kohtaloksi koitui yrityskauppa vuonna 1995, kun yhdysvaltalainen lasinvalmistuskonserni Owens-Illinois inc. osti tehtaan ja lakkautti sen 2009 vedoten lasintuotannon ylikapasiteettiin Euroopassa.

Yksi Karhulan lasin bulkkituotteista oli kuukauden museoesineemme: kaunis, neliskulmainen, puolen litran Keittiötölkki, joka ajoittunee vuosiin 1938-40. Tölkin väri on erikoinen, merenvihreä, jonka valmistaminen alkoi 1938, mutta lopetettiin jo vuonna 1940 sota-aikana. Uudelleen merenvihreä tuli käyttöön vuonna 1947, jolloin pakkauslasin tuotanto oli osittain siirtynyt Karhulasta Iittalaan. Yleisimmin tämän väriset Keittiötölkit on kuitenkin ajoitettu sotaa edeltävälle ajanjaksolle. Merenvihreän lasin valmistus oli edullista, sillä väriä voitiin tehdä kotimaisesta hiekasta.

Karhulan Keittiötölkkien historia on melko pitkä, sillä niiden valmistus on ollut käynnissä jo 1930-luvun alussa, ehkä jo 1920-luvun puolellakin, ja päättynyt 1960-luvun alussa. Loppuvaiheissaan tölkin muodot hieman pyöristyivät. Tölkkien koot vaihtelivat puolesta litrasta kahteen litraan. Tölkki on saanut vaikutteita funktionalismista, sillä nelikulmaisena sen säilytys on ollut kätevää ja käytännöllistä, eikä hyllyihin jäänyt hukkatilaa. Tölkin suunnittelija ei ole tiedossa. Kyseinen Keittiötölkki on ollut käytössä usean vuosikymmenen ajan Karkkilan Vattolassa.

Karhulan lasitehtaan vaiheista kiinnostuneille tiedoksi, että Kotkassa Merikeskus Vellamossa on toukokuussa avautunut aihetta käsittelevä näyttely, joka on avoinna vuoden 2021 alkuun saakka.