Huitin koristelautanen

Taidemaalari Ilmari Huitin (1897–1960) tietävät monet. Vähemmälle huomiolle on jäänyt keräilijä Ilmari Huitti. Itse asiassa Huitti oli niin kova keräilijä, että perusti lopulta oman kotimuseon, joka käsitti yli 300 numeroitua esinettä ja satakunta numeroimatonta esinettä. Näistä valtaosa on päätynyt Karkkilan museon kokoelmiin, mutta osa on Ilmari Huitin säätiön omistuksessa. Esineet on kerätty pääsääntöisesti Pyhäjärvi Ul:n eli nykyisen Karkkilan Vaskijärven alueelta 1940–50 -luvuilla, ja se onkin lähes ainoa kontekstitieto, mikä Huitin keräämiin museoesineisiin liittyy.

Tämä tiedon vähyys pätee myös tämänkertaiseen kuukauden museoesineeseen, Arabian Strå -keittolautasesta tehtyyn seinäkoristeeseen. Esineen aiemmasta omistajasta ei siis ole tietoa, mutta itse lautasesta sen sijaan tiedetään aika paljonkin. Se on valmistettu Arabian tehtaalla Helsingissä, ja sen pohjassa on kaksi leimaa, joiden pohjalta lautasen ajoitus osuu vuosiin 1897–1907. Lautasen vilja-aiheisen kuvion suunnittelijasta ei ole tietoa. Lautasen malli lienee kuitenkin tullut Suomeen Ruotsista, sillä Ruotsin Rörstrandissa samalla kuviolla varustettuja posliinilautasia valmistettiin jo 1880-luvulla. 

Aikanaan lautanen on siis päätynyt Pyhäjärvi Ul:n Vaskijärvelle ja todennäköisesti alkuperäiseen tarkoitukseensa eli ruokailuvälineeksi. Lautasen kaunis kuvio on miellyttänyt taiteilijan herkkää silmää, joten lautanen on tavalla tai toisella ajautunut Huitin kokoelmiin ja siihen on lisätty ripustin. Voidaan olettaa, että ajalleen tyypillinen ripustin, joka helposti vaurioittaa lautasen reunoja, on ollut itsensä Ilmari Huitin lisäämä, sillä hän on pitänyt lautasta nimenomaan museoesineenä, ei ruokailuvälineenä.

Arabian Fasaani -kastikekulho

Karkkilan museon hallussa oleva ja Karkkilan kotiseutuyhdistyksen omistama Juho Aaltosen museokokoelma on keräilijän aarrearkku. Samalla, kun esineistö hivelee keräilijän herkkää sielua, on se kyynisen museoamanuenssin pahin painajainen: esineitä ei ole juurikaan luetteloitu, enimmäkseen sentään numeroitu ja vihkoon on joskus merkitty esinenumeron perään esineen nimi ja joskus harvoin jokin muukin kontekstitieto. Ongelmia aiheuttaa, että joskus numeroita esineessä on peräti kaksi, sillä Juho Aaltonen päätti vanhoilla päivillään muuttaa numerointisysteemiään. Ja sitten on rutkasti esineitä, pitkälti huonokuntoisinta ainesta, joissa ei ole edes numeroa. Tiedämme vain, että Juho Aaltonen on joskus katsonut tarpeelliseksi ottaa esineen talteen.

Länsi-Uudenmaan museoissa on esineille ja kuville neljä arvoluokkaa, joista 1 ja 2 muodostavat museoiden kokoelmien pääsisällön. Tuolloin tallella on esineen lisäksi sen käyttöhistoria – eli tarina – osittain tai kokonaan. Kolmannen arvoluokan esineistä emme tiedä juuri mitään, mutta esine on kuitenkin sen verran edustava yksilö, että se kelpaa rekvisiitaksi. Neljäs luokka on esineiden hautausmaa, jonne ujutetaan kokoelmista poistettavat esineet, joista emme tiedä mitään, ovat rikkinäisiä tai parhaassa tapauksessa sopivat jonkun muun museon kokoelmiin paremmin.

Kuukauden museoesineenä on Arabian monesta kohtaa halkeillut ja tummunut kastikekulho. Se kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan, eikä siinä ole numeroa. Onko kulho siis kaatopaikkakamaa? Ei sentään ihan – onneksi esineessä on leima ja tutkijalla pääsy internettiin. Valmistajahan selvisi jo ensivilkaisulla, mutta pienellä googlettamisella selviää muutakin: Kulhon nimi on Fasaani, ja siinä on lasitteen alainen kuparipainokoriste. Lisäksi selviää, että kulhon koristeaihio otettiin Englannissa käyttöön 1700-luvulla kiinalaisen tuontiposliinin innoittamana. Englannista kuvio levisi muun muassa Suomeen, ja Arabian tehtaalla Fasaani-tuotteet olivat tuotannossa 1876-1951. Leiman pohjalta valmistusajaksi tarkentuu kymmenvuotisjakso 1917-1927. 

Esineen huono kunto vaikuttaa objektin museaaliseen arvoon yllättävän vähän. Toki toivoisimme esineiden olevan mahdollisimman hyvässä kunnossa, mutta museot eivät ole antiikkikauppoja, joissa arvostetaan pääsääntöisesti objektin rahallista arvoa. Museolle tarkeintä on tarina, ja se ikävä kyllä tältä kulholta puuttuu. Pitää vain tyytyä kuvittelemaan, kuinka sisäkkö kenties satakunta vuotta sitten jossain lähialueen porvarisperheessä on kaatanut uutuuttaan hohtavaan kulhoon kastiketta emännän tai isännän ryystettäväksi. Samalla voimme antaa rintamme hitusen pullistua siitä tiedosta, että näin elegantteja esineitä on maassamme aikoinaan haluttu ja osattu valmistaa.

Kupittaan Saven Matti ja Maija

Kuukauden museoesineenä on Kupittaan Saven valmistama Matti ja Maija -veistos. Tehdas aloitti vuonna 1918, vaikka sen juuret ulottuvat jo 1710-luvulle. Yrityksen nimi sai tunnetuimman muotonsa konkurssin jälkeen vuonna 1921. Kupittaan Savi oli Arabian ohella Suomen merkittävin keramiikan valmistaja, ja se eli kulta-aikaansa 1930-luvulla, jolloin sen palkittiin mm. Pariisin maailmannäyttelyssä kultamitalilla. Tosin Kupittaan Saven merkitys ja arvostus on kohonnut huippuunsa vasta tehtaan lakkauttamisen jälkeen. Erotuksena esim. Arabiaan, kaikki Kupittaan saven työt ovat käsin maalattuja eikä niissä ole käytetty siirtokuvia.

Kupittaan Saven pääasiallinen tarkoitus oli valmistaa tiiliä, monta Suomen kirkkoa ja Helsingin pääposti onkin valmistettu Kupittaan Saven tiilistä, mutta keramiikka nousi tiilien valmistuksen rinnalle. Parhaimmillaan yritys työllisti 1000 henkilöä.

Tehtaan tunnetuimmat tuotteet olivat Matti ja Maija sekä Pyykkärit -sarjat. Matti ja Maija –sarja tuli jo 1930-luvun puolivälin jälkeen tuotantoon ja taiteilija oli tehtaan kipsimallien tekijä Artturi Numminen. Sarjaan kuului useita erilaisia versioita, mutta useimmiten pariskunta oli ison pyykkipaljun ääressä. Mattia ja Maijaa valmistettiin aina vuoteen 1969, jolloin tehdas ajautui konkurssiin. Aihe oli niin suosittu, että siitä muodostui tehtaalla uusien työntekijöiden testausväline: työnhakija sai Matin ja Maijan maalattavakseen, jolloin katsottiin löytyykö tältä tyylitajua ja värisilmää.

Kuukauden museoesineemme lienee valmistettu viimeistään 1950-luvulla, todennäköisesti paljon aiemmin, sillä sen pohjassa on tehtaan varhaisiin massaleimoihin kuuluva ”Made in Finland”. Tämä veistos on harvinaislaatuisesti yksivärinen. Kesäaikoina Mattia ja Maijaa voi ihastella Karkkila-Högforsin työläismuseon 1960-luvun asunnossa.

Kupittaan Saven kannu

Kuukauden museoesineenä on turkulaisen Kupittaan Saven 1930- tai 40 -luvulla valmistama kannu. Esine on ollut käytössä Karkkilassa fagerkullalaisessa työläisperheessä usean vuosikymmenen ajan. Kannua on perheessä selvästi osattu arvostaa: se on joskus kaatunut ja nokka on hajonnut moneen osaan. Huolellisesti ja siististi nokka on kuitenkin liimattu uudelleen kasaan. Kohtuullisen massiivinen kannu on ollut kodissa todellinen katseenvangitsija, sen korkeus on 32 cm ja painoakin melkein kolme kiloa. Fajanssista tehty kannu ei siis ole mitään herkkää posliinia vaan oikea käyttöesine.

Kupittaan Savi perustettiin vuonna 1921 tarkoituksenaan valmistaa lähinnä katto- ja seinätiiliä sekä viemäriputkia. Aurajoen rannoilta löytyvää punaruskeaa savea oli hyödynnetty keramiikassa jo 1700-luvulta lähtien, joten tehdas jatkoi pitkää turkulaista keramiikkateollisuusperinnettä. Tehdas lakkautettiin vuonna 1969. Kodin käyttö- ja koristekeramiikka oli aluksi pelkkä kylkiäinen, joka kasvoi näkyväksi tuotannonhaaraksi jopa siinä määrin, että se sai osakseen huomiota myös ulkomailla ja erilaisilla messuilla. Kupittaan Saven tuotteet olivat siis käyttökeramiikkaa, jota valmistettiin punasavesta ja fajanssista. Ero on selvä esimerkiksi Arabian posliiniin, joka muotoutui notkeampiin muotoihin kuin Kupittaan Saven materiaali. Tehtaan tuotantoa leimaa siis tietty kansanomaisuus, suomalaisuus, joka johtui käsillä olleen materiaalin lisäksi esineisiin valituista aihepiireistä. Hyvin moni muistaa esimerkiksi Matti ja Maija -hahmot, jotka ovat tehtaalle hyvin tunnusomaisia. Lisäksi tuotteet olivat hinnoiteltuja niin, että ne olivat kaikkien hankittavissa.

Monet Kupittaan Saven tuotteet ovat nousseet klassikoiksi ja suosituiksi keräilykohteiksi, sillä niiden hinta ei edelleenkään kirpputoreilla päätä huimaa ihan pahimmalla mahdollisella tavalla. Esineiden taattu suomalaisuus myös kiehtoo keräilijöitä. Tuotteiden menekki oli laaja, vaikka tehdas toimi vain joitakin vuosikymmeniä. Tehdas käytti esineiden muotoilussa tunnettuja, suomalaisia taiteilijoita, mutta suunnittelijoiden joukkoon mahtui myös ihan tavallisia, nyt jo anonyymejä tehtaan työntekijöitä. Tehtaalla kuka tahansa sai ehdottaa omia aiheitaan tuotantoon otettavaksi. Myös kuukauden museoesineemme lienee anonyymin taiteilijan suunnittelema. Esineen pohjassa on Signeeraus AP, joka tarkoittanee Arvi Puistoa, joka hetken aikaa kuului tehtaan palkkalistoille. Samaa kannua on kuitenkin olemassa myös muilla signeerauksilla, joten Arvi Puisto ei välttämättä ole esineen suunnittelija, vaan todennäköisemmin kannun kyljen kukka-aiheella koristellut taiteilija.