Karkkilan museon hallussa oleva ja Karkkilan kotiseutuyhdistyksen omistama Juho Aaltosen museokokoelma on keräilijän aarrearkku. Samalla, kun esineistö hivelee keräilijän herkkää sielua, on se kyynisen museoamanuenssin pahin painajainen: esineitä ei ole juurikaan luetteloitu, enimmäkseen sentään numeroitu ja vihkoon on joskus merkitty esinenumeron perään esineen nimi ja joskus harvoin jokin muukin kontekstitieto. Ongelmia aiheuttaa, että joskus numeroita esineessä on peräti kaksi, sillä Juho Aaltonen päätti vanhoilla päivillään muuttaa numerointisysteemiään. Ja sitten on rutkasti esineitä, pitkälti huonokuntoisinta ainesta, joissa ei ole edes numeroa. Tiedämme vain, että Juho Aaltonen on joskus katsonut tarpeelliseksi ottaa esineen talteen.
Länsi-Uudenmaan museoissa on esineille ja kuville neljä arvoluokkaa, joista 1 ja 2 muodostavat museoiden kokoelmien pääsisällön. Tuolloin tallella on esineen lisäksi sen käyttöhistoria – eli tarina – osittain tai kokonaan. Kolmannen arvoluokan esineistä emme tiedä juuri mitään, mutta esine on kuitenkin sen verran edustava yksilö, että se kelpaa rekvisiitaksi. Neljäs luokka on esineiden hautausmaa, jonne ujutetaan kokoelmista poistettavat esineet, joista emme tiedä mitään, ovat rikkinäisiä tai parhaassa tapauksessa sopivat jonkun muun museon kokoelmiin paremmin.
Kuukauden museoesineenä on Arabian monesta kohtaa halkeillut ja tummunut kastikekulho. Se kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan, eikä siinä ole numeroa. Onko kulho siis kaatopaikkakamaa? Ei sentään ihan – onneksi esineessä on leima ja tutkijalla pääsy internettiin. Valmistajahan selvisi jo ensivilkaisulla, mutta pienellä googlettamisella selviää muutakin: Kulhon nimi on Fasaani, ja siinä on lasitteen alainen kuparipainokoriste. Lisäksi selviää, että kulhon koristeaihio otettiin Englannissa käyttöön 1700-luvulla kiinalaisen tuontiposliinin innoittamana. Englannista kuvio levisi muun muassa Suomeen, ja Arabian tehtaalla Fasaani-tuotteet olivat tuotannossa 1876-1951. Leiman pohjalta valmistusajaksi tarkentuu kymmenvuotisjakso 1917-1927.
Esineen huono kunto vaikuttaa objektin museaaliseen arvoon yllättävän vähän. Toki toivoisimme esineiden olevan mahdollisimman hyvässä kunnossa, mutta museot eivät ole antiikkikauppoja, joissa arvostetaan pääsääntöisesti objektin rahallista arvoa. Museolle tarkeintä on tarina, ja se ikävä kyllä tältä kulholta puuttuu. Pitää vain tyytyä kuvittelemaan, kuinka sisäkkö kenties satakunta vuotta sitten jossain lähialueen porvarisperheessä on kaatanut uutuuttaan hohtavaan kulhoon kastiketta emännän tai isännän ryystettäväksi. Samalla voimme antaa rintamme hitusen pullistua siitä tiedosta, että näin elegantteja esineitä on maassamme aikoinaan haluttu ja osattu valmistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tiedätkö esineistä enemmän? Herättääkö aihe muistoja? Luitko aiheeseen liittyvän kirjan, jota haluaisit suositella? Voit kommentoida halutessasi myös nimettömänä.