Ramsayn valokuva-albumi

Kuukauden museoesineenä on tällä kertaa kenties Högforsin tehtaan historian tärkein valokuvakooste. Kyseisen valokuva-albumin sai läksiäislahjaksi vuonna 1905 tehtaan toimitusjohtajan työt jättänyt Wolter Ramsay. Siinä on 51 kuvaa, jotka kuuluvat vanhimpiin Högforsin tehtaasta otettuihin valokuviin.

Karkkilan museo on saanut albumin lahjoituksena vastaan ihan hiljakkoin Valkeakoskelta UPM:n keskusarkistosta, jota ollaan juuri lakkauttamassa. Albumin kuvat on reprottu museon kokoelmiin jo 1980-luvulla ja näitä kuvia on ahkerasti käytetty museon näyttelyissä ja julkaisuissa. Originaali on kuitenkin aina originaali, ja nyt kuvista on mahdollista saada huomattavasti laadukkaammat käyttökuvat kuin aiemmin. Lisäksi albumi on harvinaisen näyttävä teos kirjailluin kansineen. Albumi on myös verrattain kulunut, mikä kertoo siitä, että se on ollut ahkerasti muidenkin kuin Karkkilan museon käytössä.

Wolter Ramsay osti Högforsin ruukin vuonna 1885, ja hänen aikanaan tulivat tuotantoon Högforsin maineikkaat kokotuotteet kuten puuliedet, kamiinat ja lämmityskattilat. Hän myös perusti Wattolan puuhiomon. Ramsay oli ruukinpatruuna, sillä hän johti omistamaansa tehdasta. Hän myös asui ruukkialueella rakennuttamassaan kartanossa, joka nykyään tunnetaan Tehtaan hotellin päärakennuksena. Wolter Ramsay myi tehtaan pois vuonna 1894, jolloin siitä muodostettiin osakeyhtiö. Hän jäi toimitusjohtajaksi aina vuoteen 1905 saakka, jolloin siirtyi Tampereelle Tampellan toimitusjohtajaksi. Ramsay kuitenkin jatkoi Högforsin hallituksen jäsenenä.

Wolter Ramsay kuoli vuonna 1926. Ei ole tiedossa, koska ja miksi hänen valokuva-albuminsa päätyi Kymin keskusarkiston kokoelmiin. Todennäköisintä on, että hänen perikuntansa on lahjoittanut albumin Högforsin tehtaalle, mistä se on sitten päätynyt konsernin pääarkistoon yhdessä kaiken muun vanhan arkistomateriaalin mukana. UPM on Kymin Oy:n perillinen, ja Högforsin tehdas oli osa Kymin Oy:tä suunnilleen 50 vuotta aina 1980-luvun puoliväliin asti. UPM:n Högforsiin liittyvä arkisto on kokonaisuudessaan juuri siirretty Karkkilaan.

Högforsin hevosenpää

Kuukauden museoesineenä on Högforsin valama Hevosen pää -tallikoriste. Koriste on voitu kiinnittää pilttuun päätyyn naulan tai ruuvin avulla. Esineen valmistusajasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta se esiteltiin jo Högforsin ensimmäisessä kuvastossa vuonna 1886. Kukaties se oli valmistuksessa jo aiemminkin. Tehtaan hinnastoista tämä tallikoriste katosi 1920-luvun loputtua. Kaikissa hinnastoista esinettä markkinoitiin ilman pinnoitetta, mutta tämä esine on aikoinaan pinnoitettu ilmeisesti pronssittamalla. Kylmissä käyttö- ja säilytystiloissa pinnoite on osittain lohkeillut pois ja alta paljastunut rautapinta on vahvasti ruosteen syövyttämä.

Tämä kohtalaisen harvinainen koristevalu on kuulunut vuonna 1960 avatun Högforsin tehdasmuseon perusnäyttelyyn. Tuolloin ei esineiden käyttöhistoriaa kirjattu ylös, mutta koriste on saattanut olla hyvinkin ruukin omassa käytössä; olihan Högforsin Tehtaanpuistossa museon sijaintipaikan vieressä ollut talli ja aikaisemmin myös maneesi. Hevosia oli myös läheisellä, Högforsille kuuluneella Karkin tilalla omassa, isossa tallissaan, joka purettiin 1950-luvulla – ehkä tallikoriste on juuri sieltä peräisin? Hevosia oli myös muilla ruukin tiloilla, kuten Vanjärvellä, jossa harrastettiin myös hevosjalostusta.

Hevoset olivat varsin yleisiä työkäytössä ja liikenteessä vielä 1950-luvulla – näin myös Karkkilassa, jossa kauppojen edustoilla oli vielä tuolloin hevospuomit. Toki autoja jo oli, mutta etenkin talvella hevoset olivat paljon käytännöllisempiä. Kun tiet ja teiden talvikunnassapito paranivat, hevosten käyttö romahti ja autot valtasivat katukuvan. Tämä pilttuun koriste kertoo hevosten aikaisemmasta merkittävästä asemasta ja niiden tärkeydestä ihmisten arjessa.

Högforsin tulppaventtiili

Kuukauden museoesineenä on valuraudasta Högforsin valmistama tulppaventtiili, josta on lohkottu yksi kulma pois. Esineen mutterit ovat osittain ruostuneet ja käyttöhistoriakin oli pitkälti kadonnut. Tiedettiin ainoastaan, että se on Högforsin valmistama venttiili ja se on kuulunut vuonna 1960 avatun Högforsin tehdasmuseon kokoelmiin. Yleistä tietoa oli myös, että näissä valurautaventtiileissä oli ollut aikoinaan työnjako, jonka mukaan valuosat valmisti Högfors Karkkila mutta ne koneistettiin Högfors Salon tehtaalla.

Pienellä tutkimustyöllä tämäkin esine alkoi heräillä eloon. Suurin johtolanka oli esineessä olevat merkinnät. Ensinnäkin selvisi, että venttiili on pallografiittirautaa, jonka teollisen valmistuksen Högfors aloitti vuonna 1961 ensimmäisenä maassamme. Uuden raudan myötä tuotteen vetolujuus, kovuus ja kestävyys kasvoivat kymmeniä prosentteja. Samalla selvisi, että venttiili ei ole voinut olla museon kokoelmissa vielä museon avattua ovensa.

Esineestä löytyi merkintä, jonka perusteella venttiili on todennäköisesti valmistettu vuonna 1966. Vanhat tuoteluettelot vahvistivat tätä otaksumaa, sillä vuonna 1963 sitä ei tehtaan kuvastossa ole mutta kaksi vuotta myöhemmin jo on. Myös venttiiliin tarkka tyyppi selvisi: Tulppaventtiili No. 54236, jolla on säädetty veden, öljyn, bensiinin tai matalapainehöyryn virtaamista putkistossa. Tehtaan kuvastoissa sitä ei enää 1970-luvulta löydy. Kyseessä on siis vanha ja melko harvinainen pallografiittinen venttiili, sillä vielä 1960-luvun puolella melko kallista pallografiittirautaa käytettiin vain harvoin venttiileissä.

Venttiilistä irti lohkottu kulma kertoo, että esine ei ole koskaan päätynyt siihen käyttöön kuin on tarkoitettu. Melko suurella todennäköisyydellä venttiili on ollut messukäytössä, ja sen avulla on esitelty uuden ja ihmeellisen rautalaadun ominaisuuksia. Messukäyttö on loppunut viimeistään 1970-luvulle tultaessa, jolloin se lienee päätynyt osaksi tehdasmuseon kokoelmia. On mahdollista, että senkin jälkeen venttiiliä on käytetty esimerkiksi Kymin metalliteollisuuden ammattikoulun eli konepajakoulun oppitunneilla havainne-esineenä.

Feuerhand-myrskylyhty

Karkkilan museon historia yltää paljon pitemmälle kuin vuoteen 1989, jolloin sekä Valimomuseo että Työläismuseo avattiin. Paikkakunnalla oli näitä ennen jo kotiseutumuseo sekä Högforsin tehdasmuseo, joiden suoria jälkeläisiä nykyiset museot käytännössä ovat. Jälkimmäinen museo piti majaansa punaisessa viljamakasiinissa, joka sijaitsee edelleen Tehtaanpuistossa Tehtaanhotellin ja Bremerintalon välissä. Nykyään kyseisessä viljamakasiinissa toimii Valimomuseon varasto.

Viljamakasiinista on jo ajat sitten siirretty pois museon arvokkain esineistö, koska se on kylmä varasto. Jotain pientä siellä vielä on. Viime kesänä huomasimme rakennuksen vintillä kattoparrussa roikkuvan ruosteisen myrskylyhdyn. Kävi ilmi, että se ei ollut rekvisiittaa, kuten oletimme. Se oli ihan oikea museoesine – siihen oli merkitty diaarionumero 136. Mietimme, olikohan myrskylyhdyllä tarinaa kerrottavanaan?

Tuo numero jo pelkästään kertoi, että kyseessä oli muinaisen Högforsin tehdasmuseon kokoelmiin kuuluva esine. Lähtökohta ei ollut lupaava, sillä siihen aikaan esineiden kontekstitietoja ei ollut merkitty ylös. Esine oli luetteloitu nykyisen museon toimesta 1990-luvun puolivälissä, mutta tulos oli laiha senkin suhteen, sillä mainittuna olivat vain mitat, kunto ja nimi – ”Myrskylyhty”.

Myrskylyhty päätyi kuitenkin kuitenkin pintapuolisen konservoinnin kohteeksi. Onneksi esineessä oli vain pölyä ja kevyttä pintaruostetta, jotka lähtivät helposti pois. Sen verran peittävää ruoste kuitenkin oli ollut, että sen alta paljastui vuosikymmenten piilottelun jälkeen valmistajan nimi ja lyhdyn mallinumero. Kyseessä on Saksan Beierfeldissä valmistunut Feuerhand Nr. 323 -myrskylyhty. Feuerhand oli aikakautensa johtava myrskylyhtyjen valmistaja ja toimii alalla edelleen. Yhteydenotto tehtaalle, ja sieltä selvisi, että lyhtyä on valmistettu vuosina 1927-35. Esine oli alkanut kertoa tarinaansa.

Kaikki Högforsin tehdasmuseon esineet ovat joko Högforsin valmistamia tai käyttämiä. Tässä tapauksessa jäljelle jäi vain jälkimmäinen vaihtoehto. Mihin voimakkaan laajenemisvaiheen keskellä ollut Högforsin tehdas olisi tarvinnut myrskylyhtyä vajaat sata vuotta sitten? Myrskylyhdyt ovat melkein aina ulkokäytössä, joten valimossa ja konepajassa sitä tuskin on tarvittu. Ennen sotia Högforsin maanviljelys eli huippukauttaan, ja sitä harjoitettiin myös ihan tehtaan vieressä Karkin tilalla. Pidämme siis mahdollisena, että kuukauden museoesineemme on ollut käytössä maatalouden apuvälineenä pimeinä syys-ja talvi-iltoina, kunnes se viimein täysin palvelleena on päätynyt viereisen museon kokoelmiin. Myrskylyhty ei itse tätä teoriaa meille pysty vahvistamaan mutta ei kiistämäänkään.

Kekkosen lahja

Vuonna 1970 koettiin ehkä Karkkilan kauppalan historian suurin juhla. Toukokuun 29. päivä vietettiin Högforsin tehtaan 150-vuotisjuhlaa, jonne oli kutsuttu 1800 vierasta. Juhlan pääpaikka oli Karkkilan isoin sisätila eli Högforsin ostovarasto, joka nykyään tunnetaan Asemasuon hallina.

Juhliin oli kutsuttu myös presidentti Urho Kekkonen, joka ilmoittikin saapuvansa tapahtumaan. Högforsin tehtaalla presidentin ensivierailuun Karkkilassa valmistauduttiin antaumuksella, ja näistä valmisteluista tallentui tehtaan arkistoon läjäpäin asiakirjamappeja. Julkisivulautakunta puolestaan määräsi, että huonokuntoisten talojen julkisivut piti maalata. Lisäksi tehtaan konepajakoululle annettiin tehtävä valmistaa presidentti Kekkoselle uniikki lahja. Tällaiseksi valikoitui Högforsin masuunista valmistunut ainoa jälkipolville säilynyt rautaharkko, josta leikattiin pieni pala irti. Harkon palasen rinnalle valmistettiin kimpale silloin vallankumouksellista ja uutta Kymenite-rautaa, joka oli kehitelty Högforsin tehtaalla. Molemmat palat asetettiin niitä varta vasten valmistettuun nahkakoteloon.

Juhlat onnistuivat erinomaisesti ja tapahtuma huomioitiin laajalti valtakunnan lehdistössä. Juhlan toteuduttua uhrattiin vain vähän palstatila sille pikkuseikalle, että yksi puuttui joukosta – nimittäin presidentti Kekkonen. Tästä saatiin lukea päivää ennen juhlaa paikkakunnan sanomalehdestä. Syynä poisjäännille olivat terveydelliset syyt. Perimätiedon mukaan Kekkosen lahja sentään luovutettiin presidentin edustajalle.

Noin vuosi sitten Karkkilan museon henkilökunnalle selvisi, että perimätietoon ei ole aina luottamista. Eräässä palaverissa Componenta Karkkilan neuvotteluhuoneessa museoamanuenssin huomion kiinnitti hyllyn reunalla nököttävä laatikko, jossa oli kaksi metallikimpaletta sisällä. Laatikon ohessa ei ollut mitään selittävää tekstiä ja ehkäpä sen merkitys tehtaalla oli vuosikymmenten saatossa jo kokonaan unohtunut. Koskapa museon kokoelmissa on jo entuudestaan Kekkosen lahjaa varten lyhennetty masuunin harkko, joka on myös ollut kuukauden museoesineenä, ei kauan tarvinnut miettiä, mistä on kyse. Varsinkin, kun sisällön autenttisuuden vahvisti nahkapäällysteisen laatikon kannessa komeilevat vuosiluvut 1820–1970 ja Högforsin logo.

Componenta on nyt luovuttanut Kekkosen lahjan museokäyttöön, minkä kunniaksi se on tuoreeltaan kuukauden museoesineenämme. Seuraavaksi lahja päätyy osaksi Suomen valimomuseon perusnäyttelyä.

Malliviilarin öljypullo

Suomen valimomuseo sai Högforsin valimosta vuonna 1988 kokoelmiinsa malliviilarin työpöydän monine eri varusteineen. Tuolloin varsin vähälle huomiolle jäi pöydän mukana tullut punainen ruiskupullo. Kun museon varasto muutti viime vuonna, kiinnitti pullo henkilökunnan huomion. Likakerroksen alta paljastui varsin nätti esine, jossa varsinkin pullon metallinen, komean kiiltäväksi ehostunut pumppuosa osoitti, että kyseessä ei ole mikään kertakäyttötuote tai tusinatavara. Pullon sisällä oli jotain öljyntapaista ainetta.

Pullon kyljessä oli tekstiä, joka osoitti, että Fix-merkkinen pullo oli valmistettu Sveitsissä Küntenissä Birchmeierin tehtaalla. Kyseessä on yksi maailman johtavista suihkepullojen valmistajista, joka on aloittanut toimintansa jo vuonna 1876. Tehtaan edustaja vastasi museon tiedusteluun, jolloin selvisi, että pumppumekanismi on valmistettu galvanoidusta messingistä, ja pullon valmistus ajoittuu 1970-80 -lukujen taitteeseen. Museolla oli pullo jo aiemmin ajoitettu viimeistään 1970-luvulle, sillä tuskinpa vuonna 1988 museolle lahjoitettu esine on tuolloin kovin uusi ollut – varsinkaan, kun pullo oli ilmiselvästi ollut ahkerassa käytössä.

Vielä piti selvittää, mitä pullon sisällä ollut mönjä oli. Tietoa saatiin eräältä eläkkeeltä olevalta valumalliopettajalta. Kyseessä todellakin on öljy, jossa seassa on hionta-ainetta. Tätä käytettiin, jotta malliviilarin työkaluihin käytetyt hiomakivet eivät kuluisi liiaksi. Kyseiset pullot ovat olleet malliviilarille tärkeä ja jokapäiväinen varuste, mistä kertoo sekin, että tämäkin pullo on nimikoitu kahvaan tehdyllä kaiverruksella ”KTV. 85”. Kaiverruksen merkitys on toistaiseksi jäänyt arvailujen asteelle, mutta ehkä sekin vielä selviää.

Puuhiomon hiomakivet

Moni on ihmetellyt Högforsin tehtaanpuistossa punaisen viljamakasiinin vieressä nököttäviä pyöreitä kiviä? Ne ovat Wattolan puuhiomon hiomakivet, jotka tuotiin paikoilleen vuonna 1960, kun viljamakasiinissa avattiin Högforsin tehdasmuseo.

Wattolan puuhiomo oli osa Högforsin tehdasta. Puuhiomo avattiin vuonna 1893 ruukinpatruuna Wolter Ramsayn toimesta. Uutta tehtaan osaa ei voitu nimetä Högforsin puuhiomoksi, koska Kymijoen vesistön varrella oli jo sen niminen, vastaava laitos. Uuden puuhiomon oli tarkoitus toimia aluksi erillisenä yrityksenä, mutta se yhdistettiin jo vuonna 1894 Högforsin tehtaaseen. Uusi tehdaskokonaisuus sai riesakseen todellisen nimihirviön – Högforsin tehdas ja Wattolan puuhiomo. Nykyinen Massakosken seutu todellakin oli aiemmin kuulunut Vattolan kylän maihin, joten siitä siis tehtaan nimi.

Ramsayn tavoitteena oli suunnata ruukin tuotanto enemmän puuteollisuuden pariin. Puuhioketta käytettiin paperin ja pahvin valmistukseen, joten kysyntää oli olemassa. Tehtaalla työskenteli 30-40 henkilöä, joista kolmannes oli naisia, joita ei konepajaan tai valimoon pestattu vielä pitkään aikaan.

Varsin pian uuden tehtaan ongelmaksi havaittiin veden pinnan korkeuden vaihtelut. Tehtaan koneet toimivat vesivoimalla, joten kuivina kausina koneiden teho oli huono. Parhaimpina vuosina puuhioketta valmistui 1900 tonnia, mutta kuivina vuosina tuotanto saattoi jäädä 270 tonniin. Lopulta puuhiomon toiminta lakkautettiin vuonna 1922. Tehtaan rakennukset purettiin lukuun ottamatta sen yhteyteen vuonna 1915 rakennettua sähkövoimalaitosta. Voimalaa ryhdyttiin laajentamaan vuonna 1923, ja se on edelleen toiminnassa.

Tehtaassa oli kuusi hiomakonetta, joissa kussakin oli hiomakivipari. Kuorittu ja sopivan kokoiseksi pätkitty puupölli painettiin pyöriviä kiviä vasten, jolloin puusta irtosi kuituja. Saatu puuhioke seulottiin ja koottiin arkeiksi, jotka työnnettiin puristimeen, jossa arkeista poistetiin liika vesi. Hiontatarkoitukseen eivät kelvanneet ihan mitkä tahansa kivet, sillä ne hankittiin tukholmalaisesta G. Hartmannin Koneliikkeestä.

Högforsin virkailijoiden pöytäkirja

Kuukauden museoesineenä on viime vuonna lahjotuksena museon kokoelmiin saatu Högforsin piirin teollisuusvirkailiain yhdistyksen pöytäkirjat vuosilta 1917–1919. Oleellisinta tässä on mainitut vuosiluvut. Kyseessä todellakin on Högforsin virkailijoiden ensimmäisen ammattiyhdistyksen pöytäkirjat. Aiemmin on ollut tiedossa, että Karkkilan Teollisuusteknikot ry perustettiin 13.8.1945. Virkamiesten ammattiyhdistyksen perustaminen oli vuonna 1945 iso kivi kengässä tehtaan johdolle, varsinkin kun heti syyskyyn alussa virkamiehet menivät lakkoon. Aiemmin tehtaan johto oli pitänyt virkamiehiä niin sanotusti omana väkenään. Tai ainakin tällainen mielikuva on haluttu antaa.

Tehtaan johdon suhtautumisesta Högforsin virkailijoiden (virkamiehistä puhuminen olisi ehkä väärin, sillä yhdistykseen kuului myös yksi nainen) ensimmäiseen ammattiyhdistykseen ei ole kirjoitettua tietoa. Siitä on vaiettu täysin muiden muassa Högforsin virallisessa, 1950-luvulla kirjoitetussa historiassa ”Masuuni, josta tuli suurvalimo” sekä vuonna 1992 julkaistussa Karkkilan historiassa. Kummassakaan ei mainita myöskään vuonna 1945 perustettua yhdistystä, jota ensimmäisen kerran käsitellään kattavasti Karkkilan Teknisten 50-vuotishistoriikissa. Todennäköisesti vaikeneminen on ollut ainakin aluksi tietoista ja lopulta virkailijoitten ensimmäinen ammattiyhdistys on kokonaan unohtunut, koska nämä pöytäkirjat ovat olleet yksityisomistuksessa näihin päiviin saakka.

Pöytäkirjan sisältö paljastaa paljon yhdistyksen asenteesta tehtaan johtoa kohtaan. Vuoden 1917 aikana, jolloin etenkin työväki liittyi valtaosiltaan omiin ammattiyhdistyksiinsä, katsoivat myös virkailijat tarpeelliseksi perustaa yhdistyksen, joka liittyi osaksi Suomen teollisuusvirkailiain liittoa. Yksiselitteisesti mainitaan, että yhdistys perustettiin puolustamaan virkailijoitten etua. Tämä jo sinällään kertoo, että tehtaan johtoon ei oltu tyytyväisiä.

Pöytäkirjoista myös selviää, että tammikuussa 1918, joitakin viikkoja ennen sisällissodan syttymistä, valaja Kalle Iltanen pahoinpiteli valumestari Svante Hartmanin. Iltanen selvisi teostaan seuraamuksitta. Johtoportaan pehmeä suhtautuminen pahoinpitelyyn antoi virkamiehille aiheen moittia vuoden 1918 toimintakertomuksessa tehtaan silloista hallintoa ”selkärankattomuudesta”. Syyttävä sormi osoitti siis käytännössä ruukinpatruuna Hjalmar Linderiin. Mainittakoon, että siinä vaiheessa, kun toimintakertomus kirjoitettiin, sota oli ohi ja Linder oli poistunut maasta, joten oli helppoa käyttää kärjekkäitä äänenpainoja.

Kitkaa siis selvästi oli tehtaan hallinnon ja virkailijoitten välillä kiivaina vuosina 1917–1918. Mistään vakavista asioista tuskin silti oli kyse, koska yhdistykseen kuuluivat myös kamreeri Vilho Hedlund ja jo mainittu Svante Hartman, jotka tuohon aikaan perinteisesti nimettiin lähes jokaiseen uuteen yhdistykseen ja järjestöön varmistamaan, että mitään tehtaan edun vastaisia päätöksiä ei tultaisi tekemään. Yhdistyksen toiminta nähtävästi loppui vuonna 1919, sillä yhdistyksen pöytäkirjoja ei jatkettu tämän pidemmälle, ja Suomen teollisuusvirkailiain liiton vuosikertomuksessa 1920–1921 Högfors mainitaan liitosta eronneiden, hajonneiden tai jäsenmaksunsa laiminlyöneiden joukossa. Innostus ja tarve selvästi hiipuivat, sillä jo vuonna 1918 yhdistyksen jäsenmäärä oli laskenut edellisvuoden 16:sta 11:een.

Högforsin paloauto

Kuukauden museoesineenä on Högforsin tehdaspalokunnan vuonna 1938 itselleen hankkima Ford-merkkinen paloauto, joka on sijainnut vuodesta 1993 lähtien Karkkilan kaupungintalon aulassa. Palokunnalla oli ollut jo 1920-luvulla Ford-merkkinen paloauto, mutta pienempi ja huonommin varusteltu. Molemmat paloautot edustivat mallikelpoisesti Högforsin tehtaan autoistumista, sillä tehtaan 1920-luvulla hankkimat autot olivat kaikki Fordeja – lukuun ottamatta tehtaan ensimmäistä, 1920-luvun alussa hankittua autoa, joka oli Fiat.

Högforsin tehdaspalokunta laajennettiin vuonna 1935 Karkkilan kauppalan palokunnaksi. Ehkäpä uusi auto päätettiin hankkia tuolloin palokunnan laajentuneen vastuualueen myötä. Saattaa myös olla, että kauppala oli mukana hankinnasta. Palokunnan pöytäkirjat juuri tuolta ajalta ovat kadoksissa, joten hankinnat motiivit jäävät arvailujen asteelle.

Paloauto oli aktiivikäytössä varsin pitkään. Vasta vuonna 1961 palokunnalle hankittiin nykyaikaisempi paloauto. Vanha Ford pidettiin silti edelleen toimintavalmiudessa. Vuonna 1969 Karkkilan kauppalan ja tehdaspalokunnan välinen sammutussopimus irtisanottiin ja perustettiin Karkkilan kaupungin vakinainen palokunta, joka vuokrasi vanhan tehdaspalokunnan tilat itselleen. Samalla myös Ford siirtyi kauppalan omistukseen.

Paloauto lahjoitettiin vuonna 1987 vastaperustetulle Suomen valimomuseosäätiölle sen peruspääomaksi. Autoa säilytettiin kuitenkin vielä monen vuoden ajan vanhalla paloasemalla, Högforsin tehtaan tiloissa ja ennen siirtoa nykyiselle paikalleen Asemansuon hallissa. Kerran vuodessa vanha paloauto vielä huollettiin ja valjastettiin kaupungin joulukauden avajaisiin. Kun vuonna 1995 Högforsin konepajahallissa pidettiin suosittu Ihme ja kumma -näyttely, oli esillä myös Högforsin vanha paloauto. Näyttelyvieraat valitsivat paloauton näyttelyn yhdeksi kiinnostavimmaksi kohteeksi.

Heureka VI -lämmityskattila

Högforsin lämpötekninen osasto aloitti toimintansa vuonna 1897. Tarkoitus oli tuolloin suunnitella, asentaa ja valmistaa lämmityslaitteita. Hyvällä alulla sillä saralla jo oltiinkin, sillä valikoimassa oli runsaasti erilaisia kaminoita. Pian asennustoiminta jäi ohjelmasta pois, ja tilalle alkoi tulla uusia omia tuotteita, näistä ensimmäisenä radiaattorit vuonna 1903. Seuraavana vuonna Högfors aloitti ensimmäisenä maassamme lämmityskattiloiden valmistuksen. Ensimmäiset koekattilat eivät menneet vielä myyntiin eikä tuotteella ollut aluksi nimeäkään, kunnes vuonna 1911 nimi keksittiin – Heureka!

Kuukauden museoesineemme on Heureka VI-lämmityskattila, jossa polttoaineena on voitu käyttää koksia, antrasiittihiiltä tai puuta. Kattila on esillä kirjaston läheisyydessä Karkkilan kaupungintalon veturiaulassa. Tämän kyseisen lämmityskattilan tarkkaa valmistusvuotta ei tiedetä, mutta todennäköisesti se sijoittuu 1920-30 -lukujen vaihteeseen, jolloin lämmityskattiloiden valmistus oli siirtynyt jo Högforsin uuteen konepajahalliin. Tämän lämmityskattilan alkuperäinen väri on ollut punainen, mutta kun Högfors Lämpö Oy (joka oli erkautettu vuonna 1989 emotehtaasta itsenäiseksi yritykseksi) hankki kattilan messuesineekseen, se maalattiin mustaksi. Kattila päätyi museon kokoelmiin vuonna 1995 Konepajahallissa olleen Ihme ja kumma -näyttelyn jälkeen, mutta sitä on senkin jälkeen lainattu eri tapahtumiin.

Högforsin erimerkkisiä lämmityskattiloita tuli markkinoille pilvin pimein, mutta Heureka pysyi suosittuna merkkinä läpi vuosikymmenten. Heurekoista nro VI oli kaikkein kysytyin, ja se oli tehtaan suosituin malli muutamaa pientä hetkeä lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti vuoteen 1957 saakka. Lopulta öljykäyttöiset lämmityskattilat pyyhkäisivät suosiossa Heurekan ohi. Heurekan, jonka eri versioita myytiin yli 100 000 kappaletta, tuotannon lakkauttaminen hoidettiin poikkeuksellisen tyylikkäästi: viimeinen Heureka VI toimitettiin helmikuussa 1974 Tekniikan museon kokoelmiin Helsinkiin.

Högforsin SG-valusenkka

Högforsin valimo on ollut yli 200 vuotisen historiansa aikana aina suunnannäyttäjä Suomen valimoteollisuuden kehityksessä. Yksi merkittävimmistä virstanpylväistä koettiin vuonna 1961, kun valimossa aloitettiin pallografiitti- eli SG-raudan teollinen valmistus ensimmäisenä Suomessa. SG-raudassa hiili on pallomaisessa muodossa, eikä kuten aiemmin juomumaisena, joten se on huomattavasti lujempaa kuin perinteinen suomugrafiittirauta. Sitä voitiin käyttää kappaleisiin, jotka joutuivat erityisen suuren rasituksen kohteeksi. Tällaisia esineitä olivat muun muassa hammaspyörät. SG-raudan myötä Högforsin valimosta muotoutui pikkuhiljaa tilausvalimo, ja lopulta tehtaan omien tuotteiden, kuten patojen, liesien ja kaminoiden valmistuksesta luovuttiin kokonaan.

Pallografiittirauta oli keksitty Yhdysvalloissa jo 1943 Mond Nickel Co Ltd:n laboratoriossa. Samoihin aikoihin vastaaviin tuloksiin päästiin Englannissa. Tuolloin ei vielä ollut mahdollista hyödyntää uutta innovaatiota teollisesti. Högforsissa uutta menetelmää alettiin tutkia ja kehittää päämetallurgi Yrjö Ingmanin ja valimon johtajan Eugen Autereen toimesta heti sodan jälkeen. Valmistus edellytti lisenssisopimuksen solmimista Mond Nickel Co Ltd:n kanssa sekä sähkösulatusuunien hankkimista.

Sekä Eugen Autere että Yrjö Ingman tulivat Högforsin palvelukseen sodan jälkeen Petsamon Nikkeli Oy:stä, joka oli samaisen Mond Nickel Co Ltd:n tytäryhtiö. Pallografiittivalurauta uutena innovaationa oli heille siis jo takuulla entuudestaan tuttu, ja kuka-ties he olivat olleet sitä jo Petsamon Nikkelissä kehittelemässä. Joka tapauksessa Högfors tarjosi erinomaisen mahdollisuuden kyseisen rautalaadun jatkojalostukseen. Pallografiittirautaa Högforsin tehtaalla valmistui koemielessä viimeistään vuonna 1955, ehkä jo aiemminkin.

Kuukauden museoesineemme on valimon varhainen, vuonna 1969 valmistunut SG-valusenkka, joka tällä kertaa ei ole esillä kirjastossa, vaan kirjaston läheisyydessä niin sanotussa veturiaulassa, jonne senkka jää pysyvästi esille.

SG-senkka oli aina omatekoinen, ja niitä tekivät yleensä valimon korjaamon hitsarit. Tämän senkan on kuitenkin valmistanut Jari Aho ammattinäytetyönään Kymin Oy:n metalliteollisuuden ammattikoulussa eli tutummin Högforsin konepajakoulussa. Tässä kyseisessä senkassa valmistettiin 1000 kg pallografiittirautaa. Aluksi senkan pohjalle asetettiin ferropiimagnesiumia, minkä jälkeen päälle kaadettiin 300–400 kg sulaa rautaa. Magnesium alkoi leiskua ja raudan grafiitti muuttui suomumaisesta pallomaiseksi. Seuraavaksi senkkaan kaadettiin loput, eli 600–700 kg, raudasta. Tästä senkasta pallografiittirauta vietiin valulinjan omaan senkkaan eli tästä ei suoraan valettu valumuotteihin.

Suihkuammeen pienoismalli

Kuukauden museoesineen paikan sai tällä kerralla yksi Valimomuseon kokoelmien uusimmista tulokkaista. Ruskea Högforsin suihkuammeen pienoismalli kannettiin lahjoituksena ovesta sisään maaliskuussa.

Lokakuussa 1973 Lähi-idässä oltiin sotajalalla kuten niin monta kertaa aiemmin ja myöhemmin. Niin sanottua Jom Kippur-sotaa Israelia vastaan käyneiden arabimaiden öljynvientijärjestö OAPEC yritti painostaa Israelia tukevat ulkovallat, ennen kaikkea Yhdysvallat, lakkauttamaan tukensa lopettamalla öljyn viennin niihin. Samalla tuotantoa leikattiin ja hintaa nostettiin. Öljyn hinta maailmalla hyppäsi keskimäärin lähes nelinkertaiseksi, aiheuttaen globaalin energiakriisin, joka pakotti monet maat mm. rajoittamaan polttoaineen jakelua ja sähkön käyttöä. Sähkönsä suurelta osin öljyllä tuottaneessa Suomessakin sisäasianministeriö antoi energian säästämisestä määräyksiä, joiden rikkomisesta ei kuitenkaan lopulta tuomittu ketään. Vientikielto jatkui kostomielessä vielä sodan jälkeenkin, viimeisenä se kumottiin Hollannin osalta heinäkuussa 1974.

Uudessa tilanteessa perinteiset ammekylvyt alettiin nähdä energian tuhlauksena, ja valtion Arava-järjestelmän kautta rakennettuihin uusiin asuntoihin suositeltiin asennettavaksi mieluummin suihku kuin kylpyamme. Myöhemmin suositus muuttui vaatimukseksi. Kylpyammeita vuodesta 1927 valmistanut Högfors pyrki uusilla, aiempaa matalammilla, leveämmillä ja energiatehokkaammilla suihkuammeilla turvaamaan tuottoisan liiketoimintansa. Käyttömukavuus yritettiin saada kohdalleen valmistamalla ensin styroksista ammeen malli, jonka muotoilua tehtaan työntekijöitä vuorotellen laitettiin kokeilemaan. Lopullinen tuote paljastui kuitenkin aiottua vähemmän mukavaksi. Suihkuamme lähti markkinoille koettamaan onneaan 1974, siis 50 vuotta sitten.

TV-mainonnan antamasta markkinointiavusta huolimatta suihkuamme ei pelastanut Högforsin vannabisnestä. Viimeiset ammeet valettiin Högforsissa uudenvuodenaattona 1976 ja emaloitiin 27.5.1977. Ironisesti Högfors oli tehnyt ammeiden vuosituotantoennätyksen, reilut 49 000 kappaletta, juuri energiakriisiä edeltävänä vuotena 1972.

Tämän museoesineen tapaisia emaloituja pienoisammeita annettiin alun perin täysikokoisten ammeiden myyjille esittelytarkoituksiin. Koteihin kulkeuduttuaan niitä käytettiin myös tuhkakuppeina, joskin siihen käyttöön niillä oli tarpeettoman paljon kokoa ja näköäkin.

Teksti: Sami Hämäläinen

(Esine ei poikkeuksellisesti ole esillä Karkkilan kirjastossa, koska kirjaston tilat ovat toistaiseksi poissa käytöstä tulipalosta aiheutuneiden savuvahinkojen takia.)

Tulinen talonmies

Karkkilan museolla on meneillään päävaraston siirto ja samalla inventointi. Valtaosa esineistä on saatu 1980-90 -lukujen vaihteessa. Nyt kun esineet ensimmäisen kerran vaihtavat paikkaa moneen vuosikymmeneen, löytyy hyllyjen ja lavojen välistä kaikenlaista yllättävää, mitä ei ole tiedetty edes kaivata. Niinpä tämänkertainen kuukauden museoesineemme on Högforsin pieni mainosständi, joka putkahti esiin kahden kuormalavan välistä. Esine on kuulunut Högforsin mainostoimiston vuonna 1990 lahjoittaman mainosmateriaalin joukkoon, ja se siis ehti olla piilossa yli 30 vuotta.

Kyseisellä ständillä on mainostettu Högforsin lämmityskattiloita, ja siinä on teksti ”Termex -tulinen talonmies”. Högfors Heinolan valmistama. omakotitaloihin soveltuva teräslevylämmityskattila Termex tuli markkinoille vuonna 1969 ja se oli kaksi vuotta varhaisemman Terminon korvannut tuote. Kattilan erikoisuus oli kaksoistulipesä: toisessa tulipesässä poltettiin öljyä ja toisessa kiinteitä polttoaineita sekä roskia. Termex oli tuotannossa ainakin vielä 1970-luvun puolivälissä.

Kaikki Högforsin mainosmateriaali tuohon aikaan toteutettiin Karkkilassa. Mainostoimiston palkkalistoilla freelancer-graafikkona toimi nykyään kansainvälistä mainetta nauttiva Erik Bruun (s. 1926), jonka Högfors-töiden tunnusomainen piirre oli liekkikuviot. Tällaisia kuvioita on roppakaupalla ständin talonmiehen pään ympärillä. Ständi on todennäköisesti vuodelta 1969, jolloin itse lämmityskattilakin siis tuli markkinoille.

Museon tukivasara

Vuoden ensimmäinen kuukauden museoesine on valurautainen ja puuvartinen vasara, joita valmistettiin vuonna 1982 Karkkilan museotoiminnan edistämiseksi. Vasaran toisella puolella lukee ”Fagerkulla” ja toisella puolella ”Karkkila 1982”.

Jo ennen vasaroiden valmistamista Karkkilan museokattila oli porissut reippaasti. Karkkilassa toimi 1950-luvulta lähtien kauppalan ylläpitämä kotiseutumuseo. Seuraavaksi Högforsin tehdas perusti oman museonsa vuonna 1960. Tämän jälkeen seuraava vaihe koettiin 1970-luvun alussa, kun Fagerkullan talot suunniteltiin purettaviksi ja niiden tilalle oli tarkoitus rakentaa kerrostaloja. Kun ensimmäiset talot Fagerkullassa vuonna 1973 purettiin, heräsi Karkkilan kotiseutuyhdistyksen sisällä ajatus suojella joitakin rakennuksia museoimalla ne. Neuvottelut Kymin Oy:n, joka tuolloin omisti Högforsin tehtaan, kanssa aloitettiin välittömästi. Talojen purkaminen loppui laman alettua ja uusien asuntojen tarpeen laskettua.

Ensimmäinen julkisuudessa esitetty ajatus oli valurin asunnon perustaminen näyttelykohteeksi Fagerkullaan. Kotiseutuyhdistyksestä asiaa ajoivat Soili Tuovinen, Tuure Hasselman ja Juhani Silván – kaikki oleellisia toimijoita tulevaisuuden tapahtumissa. Tehtaan puolelta neuvottelut käynnisti isännöitsijä Reino Sandelin. Seuraavaksi esitettiin jo ajatus kokonaisen talorykelmän säilyttämisestä, mutta hanke ei edennyt kovin nopeasti. Mielenkiinto Fagerkullaa kohtaan heräsi muutenkin, sillä tehdas saneerasi taloja ja 1980-luvun alussa myi valtaosan niistä yksityisille henkilöille. Viimein vuonna 1982 Karkkilan kaupunki päätti vuokrata tehtaalta osan Fagerkullan asunnoista ja muuntaa ne työläismuseoksi. Vuonna 1986 Karkkilan kaupunki osti rakennukset itselleen.

Vuonna 1982 Fagerkullayhdistys myi museohankkeen edistämiseksi niin sanottuja tukivasaroita. Vasarat olivat Metalliammattiosaston valmistamia ja siis todennäköisesti Högforsin valimossa valettuja firaabelitöinä. Fagerkullayhdistys tilitti vasaroiden myynnistä saamansa rahat kaupungille. Ponnistus oli sillä kertaa kuitenkin vielä ennenaikainen, eikä rahoja perimätiedon mukaan käytetty lainkaan museohankkeeseen. Vuonna 1985 tilanne oli jo toinen, kun Yrjö M. Lehtosen Suomi-Valimo osti Högforsin tehtaan ja Karkkilan kaupunginjohtajaksi valittiin museohankkeelle myötämielinen Erkki Saarinen. Pitkään valmisteilla ollut Työläismuseo ja pikaisella aikataululla suunniteltu Valimomuseo saatiin neljässä vuodessa valmiiksi. Kummankin museon avajaisia vietettiin 18.5.1989.

Högforsin suutarinlesti

Kirpputoreilla ja jopa museoissa tulee vastaan kaikenlaista, jota pitää aluksi itsestään selvyytenä, mutta tarkempi tutkiminen osoittaa, että asia ei olekaan niin yksinkertaista. Esimerkiksi kelpaa Högforsin valmistama suutarinlesti, joka on tietenkin valurautaa. Kun esinettä tutkii tarkemmin, huomaa, että eihän siinä ole edes leimaa. Tästä herää monta kysymystä.

Ensimmäinen kysymys on, onko Högfors näitä sittenkään tehnyt? Onko niitä mahdollisesti joku muukin valmistanut? Onko näitä tuotu esimerkiksi Ruotsista? Tämän esineen kohdalla voidaan varmuudella sanoa, että sen on valmistanut Högfors. Tämän lestisarjan, tai ”kylmäsuutarin” on kotiinsa Karkkilan Haukkamäkeen tuonut työpaikaltaan eräs Högforsin tehtaan työntekijä. Muita valmistajia Suomessa ei monta ole, sillä esimerkiksi Högforsin kova kilpakumppani Porin Konepaja ei ole näitä koskaan valmistanut. On mahdollista, että Högfors oli valurautaisten suutarinlestien ainoa valmistaja maassamme. Valumallit lienevät tulleet Högforsiin Ruotsista.

Seuraavaksi herää kysymys, koska näitä on valmistettu. Tässäkin tapauksessa vastaus oli yllätyksellinen. Tehtaan hinnastot ja kuvastot 1900-luvun alusta eivät suoneet vastausta. Vasta vuonna 1946 Högforsin hinnastossa mainitaan suutarinlestit. Mainintoja on ainoastaan vuoteen 1956 saakka, ja joka kerta, kun lestien määrä mainitaan, on lukumäärä kolme. Kuukauden museoesineessämme lestejä on peräti kuusi.

Lestien määrä antaa aiheen olettaa, että kyseessä on tuotteen varhainen prototyyppi. Tätä teoriaa tukee se, että lestisarjan hankkinut mies on kaatunut rintamalla vuonna 1941. Ilmeisesti uusi tuote on tullut tehtaalle 1940-luvun alussa tai jopa 1930-luvun lopussa. Sitä on heti alettu valmistaa, ja työntekijät ovat sitä saaneet koteihinsa. Sota on tullut väliin, eikä kukaan ole huomannut lisätä tuotetta hinnastoihin ennen kuin vasta sodan jälkeen (Högforsin hinnastot ovat muutenkin usein enintään neuvoa antavia), jolloin tuote oli hioutunut lopulliseen muotoonsa.

Vielä herää kysymys, mitä tavallinen tehtaan työntekijä on tehnyt suutarinlestillä? Lahjoittajan mukaan lestisarja on todennäköisesti käyttämätön, vaikka onkin päässyt vuosien saatossa ruostumaan. Sota-aikana kuitenkin kengistä, nahasta ja kaikesta muustakin materiaalista oli puutetta. Kodeissa valmistettiin itse esimerkiksi paperista ja muista korvikemateriaaleista kenkiä. Se on ollut varmasti tämänkin hankinnan tarkoitus. Eri asia on, onko rintamalle lähdön seurauksena aietta ehditty toteuttaa.

Högforsin sirppi

Kuukauden museoesineenä on takorautainen sirppi. Se on kuulunut vuonna 1960 perustetun Högforsin tehdasmuseon kokoelmiin. Kyseisessä museossa esineitä ei koskaan luetteloitu, mutta se tiedetään, että valtaosa museoon kuuluneista esineistä oli ollut tehtaalla käytössä, valmistettu siellä tai sitten niillä oli joku muu kytkös Högforsiin. Jokin kytkös on täytynyt aina olla, muuten esine ei olisi valikoitunut kokoelmiin. Mitään muuta esineestä ei siis tiedetä, mutta jotakin voidaan päätellä.

Sirppi on viljan leikkuuseen eli elonkorjuuseen suunniteltu käsityökalu. Se on siis maataloustyökalu. Högforsin ruukin toimintoihin kuului oleellisesti maanviljelys, ja sillä oli omistuksessaan useita maatiloja. Vasta toisen maailmansodan jälkeen tehtaan maanviljelyn merkitys radikaalisti laski, mutta esimerkiksi Karkin tila jatkoi toimintaansa vielä usean vuosikymmenen ajan. Sirppi on ollut melko varmasti käytössä jollakin Högforsin maatilalla, mahdollisesti juuri Karkin tilalla, joka oli lähimpänä itse tehdasta ja Tehtaanpuistossa sijainnutta museorakennusta.

Taottu sirppi ei selvästikään ole tehdasvalmisteinen, vaan se on sepän takoma. Högfors ei tiettävästi koskaan valmistanut sirppejä myyntiin, mutta melko varmasti sirppi on silti Högforsin valmistama. Ruukilla on ollut palveluksessaan seppä ainakin Karkin tilalla, Vanjärven tilalla Vihdissä sekä Kulonsuonmäen kaivoksella. Myös vuonna 1842 aloittaneessa Högforsin konepajassa oli hienotaeseppä. Itse asiassa kaikki konepajan ensimmäiset työntekijät olivat ammattinimikkeeltään seppiä.

Högforsin sirppi kertoo meille paljon nykyaikaisen ja pitkäjänteisen kokoelmatyön tärkeydestä museoissa. Tälläkin sirpillä on ollut aikoinaan tarina, sillä tuskin sitä muuten olisi museon kokoelmiin otettukaan. Tämä tarina on ollut visusti ainakin museon kokoelmista vastanneen henkilön mielessä. Ehkä tätä tarinaa on kerrottu museovieraille ja ehkä tämän tarinan ansiosta museovieraat ovat jatkaneet matkaansa yhtä antoisaa elämystä rikkaampina. Kun Högforsin tehdasmuseon esineet vuonna 1987 siirtyivät vastaperustetun Suomen valimomuseosäätiön hallintaa, melkein kaikkien esineiden tarinat olivat kadonneet. Joidenkin tarina on löydetty uudestaan, mutta valtaosa on kadonnut iäksi.

Nykyään, kun museossa otetaan uusi esine vastaan, siitä kirjataan sen käyttöhistoria heti ylös lahjoitusasiakirjaan. Seuraavaksi esine numeroidaan ja luetteloidaan digitaaliseen tietokantaan. Tällä menettelytavalla pyritään varmistamaan, että tarinat säilyvät ja hiljaista ja samalla katoavaa tietoa ei syntyisi. Uhkakuvina prosessille ovat kiire, säästötoimet tai pahimmassa tapauksessa museoiden lakkautukset. Jos kiireen ja/tai säästötoimien vuoksi prosessia ei ehditä viedä loppuun, tarina katoaa. Jos museon lakkauttamisen jälkeen museon tietokantaa ei voida turvata, kaikki tarinat saattavat kadota. Karkkilassa pitkäjänteistä ja ammatillista museotyötä on voitu harjoittaa 1980-luvun lopulta lähtien. Siitä lähtien me olemme löytäneet, kertoneet ja tallettaneet paljon tarinoita. Olemme siitä ylpeitä.

Cornucopia -taidevalu

Runsaudensarvi liittyy vahvasti antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Runsaudensarvi on saanut mytologiassa alkunsa Amaltheia-vuohesta, joka ruokki ja hoivasi vastasyntynyttä Zeusta. Amaltheian sarvi katkesi, jonka jälkeen sen kerrottiin tarjoavan loputtoman määrän ravintoa. Antiikin mytologiassa Runsaudensarvi symboloi siis mm. vaurautta ja kylläisyyttä. Runsaudensarvi yhdistetään moneen antiikin mytologian jumalaan, erityisesti niihin, jotka liittyivät tavalla tai toisella satoon, vaurauteen tai rikkauksiin. Runsaudensarvi esiintyy tavallisesti sarven muotoisena astiana, joka on yltäkyllin täytetty esimerkiksi hedelmillä, kukilla ja pähkinöillä. Runsaudensarvi, englanniksi Cornucopia, on kautta aikojen esiintynyt lukemattomissa eri taideteoksissa. Nykyään runsaudensarven voi bongata monenkin eri valtion vaakunoista. Sarvi on myös muodostunut Kiitospäivän juhlinnan symboliksi. Runsaudensarvi löytyy myöskin Högforsin tehtaalla valmistetussa upeasta taidevalusta. 

Högforsin tehdas on aloittanut Runsaudensarvi-taidevalun valmistamisen vuonna 1975. Tämän taidevalun voidaan sanoa edustavan tehtaan uudempaa tuotantoa, sillä Högforsin tehtaalla taidevaluja on valmistettu jo 1880-luvulla ulkomailta tuotujen valumallien avulla. Myös Runsaudensarven alkuperäinen malli on peräisin ulkomailta, todennäköisesti Saksasta. Runsaudensarven taidevalun varsinainen valumalli on saatu Högforsin kylpyhuonekamiinan nro 3:n sivupaneelista. Kamiina on ollut tuotannossa 1906-1908. Kamiinasta saatuun malliin on lisätty hevosenkenkä lopullista taidevalumallia varten. Vuodesta 2010 lähtien Runsaudensarvea on valmistanut Karkkilan Malliapu. 

Mytologia, eikä pelkästään antiikin, onkin toiminut merkittävänä inspiraation lähteenä monelle eri taiteen muodolle. Seuraavalla museokäynnillä voitkin yrittää laskea, kuinka monta mytologiaan, kansanrunouteen tai kansanuskoon liittyvää valutaulua museosta löytyy!

Masuunin pata

Högforsin ruukki perustettiin vuonna 1820. Tehtaan 200-vuotisjuhlat kolme vuotta sitten olivat ikimuistoiset – lähinnä siitä syystä, että niitä ei järjestetty lainkaan koronan vuoksi. Högforsin historiasta kertova kirja kuitenkin julkaistiin juhlavuoden kunniaksi. Heinäkuussa 2023 on uuden juhlan aika, sillä tuolloin tulee tasan 200 vuotta siitä, kun ruukin ensimmäinen varsinainen tuotantolaitos – masuuni – käynnistettiin ensimmäisen kerran. Masuunin ensimmäinen puhallus eli rautamalmin sulatus käynnistettiin 23.7.1823. Silloin myös Karkkilassa valettiin ensimmäisen kerran rautaa.

Tapaus oli merkittävä tehtaan, paikkakunnan ja Suomenkin kannalta, sillä tehtaalla raudan valu on jatkunut näihin päiviin saakka, ja Componentan Karkkilan valimo on ylivoimaisesti vanhin edelleen toiminnassa oleva suomalainen valimo. Se on myös kapasiteetiltaan Suomen isoin valimo. Masuunin ensimmäistä puhallusta tuli seuraamaan syyskuussa myös itse kenraalikuvernööri Fabian Steinheil. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Suomen korkein viranomainen vieraili paikkakunnalla. Seuraavaa kertaa saatiin odottaa vuoteen 1995, kun presidentti Martti Ahtisaari vieraili Karkkilassa.

Högforsin masuunin ensimmäistä puhallusta johti masuunimestari Johan Skogman, joka oli palkattu Skogbyn masuunilta. Pääsääntöisesti masuunissa valmistettiin takkirautaa, mutta samalla myös jonkun verran valutuotteita. Ensimmäisen puhalluksen valutuotteista ei ikävä kyllä ole tarkkaa tietoa, mutta osviittaa tuotannosta antaa se, että työläisten joukossa oli inkoolainen patavaluri Karl Fredrik Östergren. Valutuotteita valmistui ensimmäisen puhalluksen aikana 5 kippuntaa eli 973 kiloa. Vuonna 1827 valutavaraa valmistui jo 34 kippuntaa, josta talousvaluja oli 25 kippuntaa. Tämä sisälsi muun muassa 538 pataa, 255 jalkapannua, kolme lättypannua, 80 paistinpannua, 24 huhmarta ja yhden vohveliraudan.

Högforsin ensimmäisissä valuissa oli HF-leima. Ihan tarkkaan emme tiedä, mihin asti kyseistä leimaa käytettiin, mutta varmuudella voidaan sanoa, että viimeistään vuonna 1872 valuissa alettiin käyttää leimaa, jossa oli sana ”Högfors” soikean pisteviivan sisällä. Kaikki HF-leimalliset valutuotteet ovat siis todennäköisesti tuota hetkeä vanhempia. Kuukauden museoesineenämme on Högforsin isokokoinen, pyöreäpohjainen ja kantosangallinen, ehkä suunnilleen 8-10 litran pata, jossa on HF-leima. Pata on yleensä ollut esillä Högforsin masuunissa, mutta on nyt tätä juhlahetkeä varten nostettu näkyvämmin esille.

Padasta tiedämme, että se on peräisin Högforsin oman tehdasmuseon kokoelmista, johon esineitä aikoinaan hankittiin esimerkiksi huutokaupoista. Padan varhainen käyttöhistoria on siis hämärän peitossa. Emme tiedä, onko pata valettu itse masuunissa vai 1830-luvulla rakennetussa erillisessä valimorakennuksessa. Todennäköisesti se on kuitenkin valettu masuuniraudasta, johon raaka-aine on ainakin osittain saatu Kulonsuonmäen kaivoksesta, joka palveli Högforsin ruukkia 1880-luvulle saakka.

Padassa on paljon puhuvat käytön jäljet: padan pohja on nimittäin lyöty puhki. Kyseessä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun puhkinaisia patoja tulee vastaan. Vaurio kertoo siitä, että sen jälkeen, kun pataa ei ole enää käytetty ruoanvalmistuksessa, siitä on tehty kukkapata. Harmillista, että näin on kohdeltu juuri HF-pataa, mutta toisaalta ilman kyseistä vauriota tietäisimme padan käyttöhistoriasta paljon vähemmän. Voimme siis arvailla ja olettaa, että pata on koko historiansa ajan ollut Högforsin ruukin piirissä: ensin se on valettu siellä, sitten siinä on valmistettu ruukkilaisille ruokaa, seuraavaksi pata on toiminut ruukkialueella värikkäiden kukkien alustana ja lopulta se on päätynyt museoesineeksi.

Lukeva munkki

Högforsin yksi tunnetuimmista taidevaluista lienee Lukeva munkki. Muistitiedon mukaan Högfors on valmistanut reliefiä ”aina”. Ihan näin ei kuitenkaan ole, sillä Högforsin taidevaluja esiteltiin tehtaan virallisessa tuoteluettelossa viimeisen kerran vuonna 1908, ja siinä ei Lukevaa munkkia vielä näy. Tämän jälkeen Högforsin taidevaluista tuli lähinnä tehtaan liikelahjoja, joita tutkijoiden mieliharmiksi ei listattu juuri mihinkään. Lukevan munkin historia on siis pitkälti perimätiedon ja päätelmien varassa. Perimätieto kertookin meille, että tehtaan pitkäaikaisella pääkirjanpitäjällä Stig Calamniuksella oli hallussaan hyvin vanha Lukeva munkki, jonka mukana oli teksti ”valettu vuonna 1932 venäläiseen öljyhiekkaan”. Kyseinen vuosi saattaa siis hyvinkin olla Lukevan munkin aloitushetki Högforsin tehtaalla. Ainakaan varhaisempaa dokumenttia aiheesta ei löydy.

Kuukauden museoesineeksi valikoitunut kappale on hyvin erikoinen, koska se on taidokkaasti maalattu eri väreillä. Yleensähän taulua on saanut vain mustana. Ei ole tiedossa, onko reliefi maalattu lahjoittajan toimesta vaiko jo aikaisemmin tehtaalla firaabelityönä. Esine päätyi Työläismuseon kokoelmiin vuonna 1988 Hellä Vendelinin lahjoittaman ison erän yhteydessä. 

Reliefin on vuosina 1817-18 suunnitellut saksalainen Leonhard Posch. Taulun nimi oli alkujaan Der Gelehrte eli suomeksi ”Oppinut”. Miksi teoksen nimi on siis suomeksi Lukeva munkki? On esitetty teoria, jonka mukaan taidevalun nimeäminen olisi ollut kunnianosoitus Högforsin ruukin entiselle patruunalle Hjalmar Linderille, joka myi Högforsin pois vuonna 1918. Linder muistetaan avokätisistä lahjoituksistaan, ja vuonna 1920 yksi hänen Suomen taideyhdistykselle luovuttamistaan taideteoksista oli Rembrandtin arvokas maalaus nimeltään Lukeva munkki, jossa munkki todellakin lukee paperikääröä hivenen samaan tapaan kuin Högforsin taidevalussa. Todennäköisesti tieto tästäkin lahjoituksesta oli kiirinyt Högforsin perukoille, jossa Linderiä muisteltiin hyvällä.

Entä mitä mahtaa tarkoittaa latinankielinen teksti, jota munkki on lukemassa? Sekin on kyllä selvitetty: ”Hallitsijat olkaa taiteilijoille suosiolliset, sillä he tekevät elämästä elämisen arvoisen.”

Högforsin mortteli nro 2

Mortteli (tai huhmare) on maljamainen astia, jota käytetään aineksen, yleisimmin mausteen, hienontamiseen ja sekoittamiseen. Hienontaminen tapahtuu survimella (hiertimellä) painellen ja hiertäen. Morttelia käytetään myös apteekeissa lääkeaineiden tai kuvataiteessa väriaineiden hienontamisessa. Kuukauden museoesineenä on alkuperäisen nimityksen mukaan Högforsin Huhmar n:o 2.

Högforsin tuotannossa morttelit ovat olleet jo ainakin 1880-luvulla. Ensimmäisissä tehtaan kuvastoissa mainittiin kaksi erikokoista huhmarta, ja samat mallit jatkoivat aina vuoteen 1946 saakka, jolloin ne esiintyivät viimeisen kerran kuvastossa.

Tämä mortteli kuului Högforsin tehtaan oman, vuonna 1960 perustetun museon kokoelmiin. Se tarkoittaa myös sitä, että esineen käyttöhistoria ennen vuotta 1960 on kadonnut. Ainut, millä esinettä voi hieman tarkemmin ajoittaa, on sen pistereunainen leima. Nimittäin vuonna 1935 kyseinen leima korvattiin yksinkertaisemmalla H-leimalla.

Kyseessä on tyypillinen Högforsin sarjatuote. Merkittäväksi sen tekee, että se kertoo kansallisesti tärkeän yrityksen arkipäivän työstä ja tuotannosta.