Valurautainen joulukuusenjalka

Ennen olivat joulukuuset puuta ja joulukuusenjalat rautaa. Nyt ovat kuuset muovia ja kuusenjalat myös muovia. No, ehkä ei sentään ihan tyystin. Edelleen puisten joulukuusten myynti on ainakin Suomessa jokavuotinen traditio, jolle ei näy loppua. Valurautaisia kuusenjalkojakin näkee vielä käytössä, mutta kaupoista niitä alkaa olla vaikea löytää. Valurautaisten kuusenjalkojen tilalle ovat lähes tyystin tulleet kevytmetalliset, puiset ja muoviset kuusenjalat. Joulun ajan kunniaksi kuukauden museoesineeksi on valikoitunut lahtelaisen Upo-valimon valmistama valurautainen joulukuusen jalka.

Esineellä on kunniakas menneisyys: se on saanut toimia valmistajan messu- ja esittelykappaleena 1980- ja 90-luvuilla. Upon valimo perustettiin 1945. Joulukuusenjalat olivat heillä tuotannossa lähes alusta asti, ja siitä tulikin suuri myyntimenestys. Malli säilyi lähes muuttumattomana 1980-luvulle saakka, jolloin uudistaminen katsottiin välttämättömäksi. Kuukauden museoesine edustaa tätä uudempaa mallia. Upon valimon toiminta loppui 1997, jolloin myös sen kuusenjalkojen valmistus lakkasi.

Kaikki varmasti tietävät, että joulukuusen jalkaan tulee vettä, jos siihen ruuvataan kiinni puinen joulukuusi. Pelkkä vesi ei kuitenkaan välttämättä riitä pitämään kuusta terveenä. Yleisesti tunnettu kuusen elvytysaine on aspiriini. Vähemmän tunnettu lisäaine, mutta ilmeisesti aspiriiniakin tehokkaampi, on lääke nimeltä Rennie, jonka avulla kuusi on saatu kukoistamaan, ja jopa tuottamaan käpyjä, aina maaliskuulle asti. Keski-Euroopassa puolestaan on suosittua pistää veteen tippa tai kaksi tiskiainetta, jolloin vesi imeytyy paremmin kuuseen. Yksi konsteista on kaataa kuusenjalkaa ensimmäisillä kerroilla kuumaa vettä, minkä pitäisi avata puun huokoset tehokkaasti.

Karkkilan ruukkimuseo Senkan väki toivottaa hyvää joulua ja samalla rohkaisee kaivamaan vanhat, valurautaiset kuusenjalat varastosta ainakin vielä tänä jouluna!

Puhelin Högforsin konttorista

Marraskuun museoesine on Högforsin tehtaan konttorissa käytössä ollut vanha lankapuhelin. Sen on valmistanut Stockholms Allmänna Telefonaktiebologat 6.5.1912. Näin tarkka ajoitus museoesineelle on harvinaista, mutta tällä kertaa asia selviää valmistajan esineen pohjaan liimaamasta tarrasta. Puhelimen käyttö nykykännyköihin verrattuna on ollut hitusen hankalaa. Puhelimessa ei ole valintalevyä, joten sillä voitiin ottaa yhteyttä ainoastaan puhelinkeskukseen, josta puhelu ohjattiin eteenpäin.

Puhelin hankittiin todennäköisesti vuonna 1913 valmistuneeseen Högforsin konttorirakennukseen, jossa nykyään toimii Suomen valimomuseo. Paikkakunnalla oli toki ollut puhelinyhtiö jo vuodesta 1907 lähtien. Puhelimella sai yhteyden Hyvinkäälle ja Vihtiin, joihin molempiin meni tehtaan oma puhelinjohto (Puhelinosuuskunnalla oli myös oma johtonsa, joka meni pelkästään Vihtiin). Ongelma oli huono kuuluvuus Helsinkiin. Aikalaiskertomusten mukaan jo Vihtiin sai huutaa, eikä Helsinkiin tahtonut kuulua ollenkaan.

Helsingistä vedettiin Karkkilaan puhelinjohto vihdoin vuonna 1935, minkä jälkeen sai hyvän puheyhteyden vaikka Petsamoon saakka. Ei ole tiedossa, onko tämä puhelin ollut enää siinä vaiheessa käytössä. Mahdollista se on. Högforsin tehtaan konttori muutti uusiin tiloihin varsinaiselle ruukkialueelle vuonna 1938. Vanha puhelin muuttui koristeesineeksi todennäköisesti viimeistään silloin.

Rosenlewin kolmijalkapata

Kuukauden museoesineeksi kirjastossa on valikoitunut Erkki Linnalan Rosenlewille suunnittelema, mattamustaksi emaloitu kolmijalkapata, joka oli tuotannossa ainoastaan vuosina 1967-68. Tehdas valmisti pataa ainoastaan liikelahjaksi ja erilaisten kilpailujen palkinnoiksi. Kyseessä on siis pieni keräilyharvinaisuus.

Erkki Linnala vietti käytännössä koko uransa yhden yrityksen, Rosenlewin, palveluksessa ja keskittyi pääasiassa kaikkeen muuhun kuin kotitalouksien käyttöesineisiin. Linnala on maineensa luonut lähinnä jääkaappien ja puimureiden parissa, joista etenkin Sampo-puimurit kuuluvat erottamattomasti näkyvimpään suomalaiseen kulttuuriperintöön. Linnalan suunnittelemia talousvaluja L- ja R-sarjan astiat sekä ko. kolmijalkapata. Ne ovat maineikkuudessa jääneet Timo Sarpanevan samoihin aikoihin Rosenlewille suunnitteleman S-sarjan ja muiden astioiden jalkoihin. Aivan turhaan, sillä Linnalan rajun funktionalistiset talousvalut ovat kestäneet hyvin aikaa ja ne ovat edelleen monessa kotitaloudessa jokapäiväisessä käytössä.

Linnalan kolmijalkapata eroaa selvästi hänen muusta talousvalutuotannostaan. Pata on sievä ja siro ja monella tapaa suorastaan epäkäytännöllinen. Linnala sai taidealan koulutuksen Suomen taideakatemiassa, ja vaikka hänen muussa tuotannossaan on hallitsevana piirteenä käytännöllisyys, on hän kolmijalkapadan kohdalla päästänyt taiteellisen puolensa valloilleen. Tuntuu siltä kuin pataa ei olisi tarkoitettu otettavaksi lainkaan käyttöön, ja se on enemmänkin koriste-esine.

Pataa voi kirjaston näyttelyn jälkeen ihailla Hangon museossa, jossa avautuu 13.11.2014 näyttely nimeltä ”LIEDELTÄ PÖYTÄÄN – Suomalaiset DESIGN talousvalut”. Kyseessä on Karkkilan ruukkimuseo Senkan ja Rosenlew-museon yhdessä koostama kiertonäyttely, joka on aiemmin ollut esillä Karkkilan ja Porin museoiden ohella Pietarsaaren museossa sekä Tekniikan museossa Helsingissä. Näyttely Hangossa päättyy 22.3.2015.

HKR 6:n höyrypilli

Kuukauden museoesineenä on höyrypilli, joka on todennäköisesti peräisin Hyvinkään-Karkkilan rautatien (HKR) veturi nro 6:sta. Hyvinkään-Karkkilan rautatie avattiin 1911, mutta jo sitä ennen vuodesta 1907 lähtien rata oli yltänyt Hyvinkäältä Kytäjälle saakka. Ratahankkeen alullepanija oli Suomen rikkain mies, Hjalmar Linder, joka myöhemmin kohosi Högforsin ruukin omistajaksi. Rataosuuden neljä ensimmäistä veturia tulivat käyttöön uusina heti radan valmistuttua. Ne olivat tamperelaisen Tampellan tekoa. Myös HKR 5 tuli Tampellasta pari vuotta myöhemmin.

Veturi nro 6 rakennettiin vuonna 1924 Neumayerin tehtaalla Saksassa, ja se ostettiin Taubilan hovin metsäradalle Viipurin lääniin. Rataosuus lopetettiin vuonna 1926. Veturi myytiin seuraavana vuonna Kuurilan metsäradalle, jossa se oli ilmeisen kovassa käytössä. Pahoista vaurioista kärsinyt veturi rakennettiin käytännössä kokonaan uudelleen Lokomon tehtaalla Tampereella vuonna 1929. Todennäköisesti veturin pillikin on tältä ajalta. Kuurilan metsärata lakkautettiin 1943, ja kaksi vuotta myöhemmin veturi päätyi Hyvinkään-Karkkilan rautatielle. Veturi oli käytössä vuoteen 1954, kunnes se korvattiin Move 21 -dieselmoottoriveturilla. Veturi purettiin vuonna 1960.

Puretusta veturista päätyi höyrypilli taidemaalari Ilmari Huitille, joka keräsi omaa museokokoelmaansa. Huitti ei kuitenkaan koskaan ehtinyt kirjata ylös tietoa siitä, mistä pilli tosiasiassa oli peräisin, sillä hän kuoli jo vuonna 1960. HKR 6 on kuitenkin ensimmäinen Högforsin tehtaan purkama höyryveturi. Seuraava purettiin vasta vuonna 1974, joten vaihtoehtoja pillin alkuperästä ei näyttäisi olevan kuin yksi.

Veturin höyrypilliä soitettiin vetämällä kahvaan kiinnitetystä narusta.

Karkkilan museo kokoaa näyttelyä Hyvinkään-Karkkilan rautatiestä. Näyttely avataan toukokuussa 2015. Museo ottaa mielellään vastaan apua näyttelyn rakentamisessa. Erityisesti kaivataan rautatiehen liittyviä esineitä joko lahjoituksina tai lainoina. Myös kuvat ovat tervetulleita. Rataosuuden toimintaa ja tapahtumia on filmattu useaan otteeseen myös kaitafilmille. Näyttelyä elävöittämään museo nyt peräänkuuluttaa myös tätä liikkuvaa kuvaa!

Muinainen padan alusta

Kesällä 2007 Karkkilan ja Pusulan välisestä Kaakanjärvestä, kuitenkin Karkkilan puolelta, löytyi rantavedestä mielenkiintoinen esine: massiivinen ja melko romuluinen rautarinkula, kuukauden museoesineemme. Kyseessä lienee muinainen padanalusta, sillä rinkulan pohjassa on kolme pientä jalkaa. Alusta on siis seissyt jalkojensa varassa, sen päälle on laskettu pata ja alle on viritetty tuli. Esineessä on saattanut olla pidemmätkin jalat, mutta jos on ollut, niin ne ovat katkenneet.

Metalliesineessä ei ole leimaa eikä mitään muutakaan, minkä pohjalta sen voisi ajoittaa tai alkuperän selvittää. Mutta valettu se on, ei taottu, joten se ei voi olla tavallisen kyläsepän tekemä, sillä raudan valu vaatii isommat puitteet kuin tavallisen sepän pajan. Esineen romuluinen pinta, vankka rakenne ja hieman epäsäännöllinen muoto kertovat, että kovin uusi se ei ole. Olisi helppoa ajatella, että padan alusta on peräisin lähimmästä mahdollisesta kohteesta – Högforsin tehtaasta, jonka masuuni valmistui 1823, minkä jälkeen sieltä ensimmäiset valutuotteetkin valmistuivat, vaikka varsinainen valimorakennus rakennettiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin. Varhaisimmat tunnetut Högforsin valutuotteet ovat kuitenkin paljon sirompia kuin tämä rinkula. Jos kuukauden museoesineemme on Högforsin valmistama, niin sen täytyy olla peräisin masuunin ihan varhaisimmilta ajoilta, jolloin vielä periaatteessa harjoiteltiin valamista.

Länsi-Uudellemaalle nousivat Suomen ensimmäiset masuunit, ensimmäinen jo 1500-luvun lopussa. Seuraavan vuosisadan alkupuolella masuuneja oli jo useita. Näissä voitiin siis valaa raudasta esineitä. Masuunibuumi hiljeni 1700-luvun puolella mutta nousi uuteen kukoistukseen taas 1800-lvun alkupuolella. Tällöin rakennettiin myös Högforsin masuuni. Vaihtoehtoja esineen alkuperäksi on siis useita. Saattaa olla, että se on valmistunut esimerkiksi 1700- tai peräti 1600-luvun puolella. Melko varmaa on, että se on kuitenkin valmistunut Länsi-Uudenmaan alueella. Todennäköistä on sekin, että tuskin ko. padan alusta koskaan kertoo meille koko tarinaansa.

Högforsin vapaapalokunnan kypärä

Heinäkuun museoesineeksi kirjastossa on valikoitunut Högforsin vapaapalokunnan kypärä ilmeisesti 1920-luvulta. 1880-luvulla perustettu vapaapalokunta oli Pyhäjärven ensimmäinen vapaaehtoinen kansalaisjärjestö. Aloitteen sen perustamisesta teki ruukin kaupanpitäjä Isak Sjöblom, ja tulipaloille altis ruukki tuki hanketta. Palokunnan taival kuitenkin päättyi nolosti, kun erään harjoitusmarssin kohteeksi valikoitui Pöytäkiven oluttehdas ja sen antimet veivät voiton palokuntahengestä. Tapauksesta riimitelty pilkkalaulu ilmaisi kostean lopputuloksen seuraavasti: 

Marssit käytiin, liput tuotiin

lopuksi kaikki Pöytäkivel juotiin.

Palokunta perustettiin uudelleen tehtaan torvisoittokunnan piirissä vuonna 1900. Palokunnan johdossa puuhasivat Högforsin työnjohtajat Kaarl Svartström, Yrjö Björkholm ja Felix Laitio sekä tehtaankoulun opettaja Virtanen. Noin 60 jäsenen yhdistys oli aktiivinen myös politiikan ja urheilun parissa, ja työväenkin toiminta järjestäytyi suurlakkoa edeltäneinä vuosina VPK:n alaisuuteen.

Vapaapalokunta ei toiminut kauan itsenäisenä yhdistyksenä, vaan sen toiminta sulautui 1907 perustettuun Työväenyhdistys Tarmoon. Vapapalokuntatoiminta hiipui jälleen, mutta Fagerkullassa sattuneen Hakalan talon tulipalon jälkeen tehtaanjohtaja Edvard Cedercreutz perusti tehtaan oman palokunnan ja herätti myös Högforsin VPK:n jo kolmannen kerran vuonna 1928. Tehtaan palokunta antoi VPK:lle täyden käyttöoikeuden sammutuskalustoonsa, edellyttäen että tehtaan palopäällikkö valittaisiin myös VPK:n päälliköksi.

Högforsin VPK:n nimi muutettiin vuonna 1932 Karkkilan VPK:ksi ja vuonna 1952 Karkkilan kauppalan VPK:ksi. Nimi vaihtui ilmeisesti uudelleen Karkkilan VPK:ksi Karkkilan kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1977. Karkkilan VPK lakkautettiin 1986, jolloin Karkkilan museolle lahjoitettiin vanhat VPK-kalusteet, joihin myös tämä kypärä kuuluu.

Jos kypärä näyttää saksalaiselta, niin saksalainen se onkin: sisäpuolella olevassa leimassa lukee "Gustav Rannenberg - Hannover".

Högforsin Rapid 1 -säästökeittäjä

Högforsin tehdas aloitti Rapid-keittäjien, tai keittimien, valmistuksen vuoden 1910 tienoilla. Keittimiä ei ollut vielä tehtaan vuoden 1908 hinnastossa, mutta vuoden 1914 hinnastosta ne jo löytyvät. Samaan syssyyn tuotantoon tuli peräti kolme eri mallia: Rapid 1, 2 ja 3. Mallit olivat kaikki hyvin erilaisia. Ykkönen oli pyöreä pönttö, joka laskettiin puulieden keittolevyn päälle (alta poistettiin tietenkin ensin tarvittava määrä hellanrenkaita). Keittimen pystyi lämmittämään pienillä puilla tai risuilla, ja savut menivät alakautta ison puulieden hormiston kautta ulos. Kakkonen oli samantyylinen, mutta isompi ja siinä oli kaksi keittolevyä. Numero kolme puolestaan poikkesi täysin kahdesta muusta mallista; se oli käytännössä tavallinen puuliesi, mutta normaalia paljon pienempi. Sitä sai jalkojen kanssa tai ilman. Mainittakoon, että 1940-luvulla, sota-aikana, tuotantoon tuli vielä Rapid 20, joka oli melko samanlainen Rapid 3:n kanssa.

Kuukauden museoesineeksi näistä pikakeittäjistä on valikoitu Rapid 1. Kyseessä oli todellinen oman aikansa mikroaaltouuni: nopea, pienikokoinen ja energiaa säästävä. Varsinkin kesähelteillä laite oli kätevä. Riitti, kun lämmitti Rapid-keittimen ilman, että viritti tulta ison lieden tulipesään, jolloin liesi ja koko asunto, usein hyvin ahdas sellainen, olisi muuttunut tukahduttavan kuumaksi. Nyt esillä olevaa kappaletta on jälkikäteen hiukan modifioitu uusilla ruuveilla ja muilla osilla. Myös lieden alkuperäinen ulkoreunus teksteineen on kadonnut.

Ikävä kyllä ei ole mitään tietoa esineen alkuperästä tai suunnittelijasta. Tuohon aikaan oli yleinen käytäntö, että valumallit hankittiin ulkomailta. Erillisessä esitteessä mainittiin, että keittimiä saa joko mustana tai emaloituna. Högforsin emalilaitos oli todellakin suunnitteilla jo 1910-luvulla, mutta lopulta hanke viivästyi vuosikymmenellä. Ei ole tietoa, ryhdyttiinkö Rapid 1 -keitintä lopulta lainkaan emaloimaan. Jos ryhdyttiin, niin emaloidut versiot ovat tänä päivänä todellisia keräilyharvinaisuuksia. Rapid 1 -keitin pysyi tehtaan tuotannossa vuoteen 1946 saakka.