Lankakerän pidin "Jenny"

Kuukauden museoesineenä on muovinen lankakerän pidin, jonka tuotemerkki on ”Jenny. Sen sisällä on siis pidetty lankakerää, jonka toinen pää on tullut ulos kotelon päällä olevasta reiästä. Kotelossa on myös muovinen kantohihna ja irti kierrettävä pohja. Esineen erikoisuutena ovat pohjassa olevat neulepuikkojen tarkastusreiät. Reikien kohdalle on kirjattu kokomerkinnät alkaen pienimmästä kahdesta millistä aina viiteen millimetriin.

Esineen ajoitus ja valmistuspaikka ovat arvailujen varassa. Valmistaja on Bamford & Co. Tällainen nimi internetin hakukoneessa johtaa moneen eri suuntaan aina Uuteen-Seelantiin, Englantiin ja Yhdysvaltoihin saakka. Minkään Bamfordin toimiala ei näyttäisi suoranaisesti liittyvän kudontatuotteisiin. Uudessa-Seelannissa vuodesta 1953 toimineessa Bamford & Co:ssa on kuitenkin valmistettu erilaisia lääketeollisuuteen liittyviä muovituotteita. Ehkäpä heidän varhaistuotantoonsa ovat kuuluneet myös muoviset lankakerän pitimet. Teorian kanssa ristiriidassa on se, että Helsingin kaupunginmuseo on ajoittanut vastaavan esineen jo 1940-luvulle.

Lankakerän pidin on ollut käytössä Karkkilan Vattolassa aina 1970-luvun lopulle saakka erään yksin asuneen naisen kotona. Muovista lankakerän pidintä voidaan pitää paikkakunnalla jopa hieman yllättävänä valintana, sillä onhan paikallinen valimo valmistanut vastaavia tuotteita valuraudasta. Niissä ei kuitenkaan ole ollut puikkojen tarkistusreikiä, joten muoviversio on ollut selvästi monikäyttöisempi – puhumattakaan keveydestä – hyödyke kuin valurautaiset serkkunsa.

Högforsin 170-vuotislahja

Högforsin ruukki täytti viime vuonna tasan 200 vuotta. Varsinaisia juhlallisuuksia ei kuitenkaan järjestetty erään kulkutaudin vuoksi. Tehtaan historia on silti täynnä toinen toistaan komeampia juhlia. Massiivisimmat kekkerit pidettiin vuonna 1970 tehtaan täyttäessä 150 vuotta. Tuolloin tehdas oli täydessä voimansa tunnossa. Viimeisimmät suuren luokan juhlat pidettiin 17.5.1990, jolloin jälleen juhlittiin tasavuosikymmeniä. Tuolloin tehtaan työntekijät saivat lahjaksi emaloidun sorsalampun, jossa oli mukana kaksi valurautapikaria.

Sorsalamppu eli sauhusorsa oli öljylamppu, jota valaja käytti työvalaisimena ennen sähkövalon aikakautta 1800-luvulta lähtien. Kerrotaan, että valaja joutui aikoinaan ensimmäisenä työnään valmistamaan sorsalampun. Sen onnistumisen perusteella valumestari arvioi valajan ammattitaidon.

Tehtaan 170-vuotisjuhlassa pidettiin aamupäivällä valimolla avoimien ovien tilaisuus, jossa kaikki halukkaat pääsivät tutustumaan tehtaan tuotantotiloihin. Vieraita oli noin 500.  Varsinainen juhla oli klo 16.00 Fagerkullan pihanäyttämöllä. Tilaisuudessa muun muassa esitettiin Eino Halmeen "Pruukin tarinoita". Tilaisuudessa esiintyi myös Työväen Mieskuoro. Juhlatapahtuman jälkeen Tehtaan ruokalassa tarjoiltiin henkilökunnalle illallinen, joka sisälsi karkkilalaisia perinneruokia perunamakkarasta luumukiisseliin. Iltajuhlassa jaossa oli kyseisiä juhlaesineitä, ja samalla yksi kappale lahjoitettiin Suomen valimomuseon kokoelmiin. Muistoesineen pohjalta museolle laadittiin myyntituotteeksi Valurintähkä-setti, jossa oli tästä poiketen enemmän snapsilaseja ja pronssinen alusta. Setti on edelleen museokaupasta saatavissa.

Maitopussi

Maidon jakelulla on ollut värikäs historia. Aluksi maitoa jaettiin irtomaitona lähinnä asiakkaiden omiin astioihin. Se jälkeen tulivat lasipullot aluksi irtomyynnin rinnalle 1950-luvun alussa, jolloin saatiin pakkauskoneita. Maito- ja kermapullot olivat aluksi läpinäkyviä, mutta 1950-luvun lopulla siirryttiin tummanruskeisiin pulloihin, jotka olivat käytössä koko 1960-luvun. Seuraavaksi vuorossa olivat 1950-luvun loppupuolella vahapintaiset, pyöreäpohjaiset maitopurkit, joita käytettiin siis lasipurkkien ohella.

Todellinen vallankumous koettiin – tai niin luultiin – vuonna 1967, kun Pariisin kansainvälisillä messuilla esiteltiin maitopussi. Se tuli saman tien käyttöön Suomessakin, ja syrjäytti kaikki muut pakkausmenetelmät. Tuolloin elettiin muovisen vallankumouksen hektisintä aikaa. Alkuinnostuksen jälkeen havahduttiin nopeasti myös maitopussien huonoihin puoliin: ensinnäkin pussia varten tarvittiin erillinen kaatokannu ja toiseksi pussiin tuli helposti reikä, jolloin maito suihkusi pussista ympäriinsä. Myös pussin avaamisessa sai olla tarkkana, ettei maito läikähdellyt pitkin pöytiä.

Kehitys kehittyi, ja vuonna 1972 otettiin käyttöön ensimmäiset, pahviset tetrapak-mallit, jotka ovat edelleen käytössä. Maitopussi jaksoi sinnitellä tetrapakin rinnalla vuoteen 1975 saakka, joten melko lyhyeksi jäi muovinen vallankumous maitoalalla. Maitopussit jäivät pysyvästi sitä aikakautta eläneiden ihmisten mieliin eikä vähiten siksi, että suikaleiksi leikatuista, vahvatekoisista pusseista pystyi askarrella vaikka mitä kivaa: matot ja kassit olivat suosituimpia kyseisestä kierrätysmateriaalista valmistettuja esineitä. 

Muovisen vallankumouksen yksi haittavaikutuksista on huonosti maatuvan muovijätteen päätyminen luontoon ja vesistöihin. Suomen hallitus on sitoutunut noudattamaan YK:n kestävän kehityksen toimintaa ohjaavaa Agenda2030:a. Agendalla on 17 tavoitetta, joista kahdessa on tavoitteena vähentää jätteiden, muun muassa muovin, määrää luonnossa esimerkiksi kierrättämällä. Suomessa myös liiketoiminnassa on aloitettu toimet muovijätteen määrän vähentämiseksi ja esimerkiksi nykyisistä maitopurkeista muoviset kaatonokat ovat nopeaa vauhtia vähenemässä.

Firabelikauha

Högforsin työkaluosastolla, nykyisissä kaupungin kirjaston tiloissa, vuonna 1960 valmistettu löylykauha edustaa Högforsin tehtaan firabelituotantoa puhtaimmillaan. Kauhan varsi on Nurmesniemi-padan kuparinen sanka, joka on oikaistu ja kuvioitu ja toisesta päästä leikattu. Kädensija on tekijän Högforsin konepajakoulussa valmistaman ammattinäytetyön (messinkiventtiilin valukokilli) ylimääräinen kahva. Kyseessä on siis kovassa ja kuumassa käytössä ollut käyttöesine, jollaisia on valmistunut satamäärin Högforsin yli 200-vuotisen historian aikana. Eniten firabelitöitä valmistui sodan jälkeen, jolloin työntekijöiden palkkataso oli alhaalla ja kauppojen hyllyiltä ei löytynyt tarvittavia tuotteita. Hyödyke valmistettiin siis itse, jos vain kyettiin.

Työnjohdon suhtautuminen firabelitöihin oli ristiriitaista. Oikeiden töiden pelättiin kärsivän, ja tehtaan materiaalia katosi salaperäisesti. Toisaalta tiedostettiin, että firabelitöiden tekeminen kasvatti työntekijöiden ammattitaitoa. Asiaa pyrittiin rajoittamaan ns. firabelikortilla, jolloin työntekijä sai vapaa-ajallaan tehdä omia töitään mutta joutui maksamaan käyttämistään materiaaleista. Kokeilu ei kauan kestänyt, sillä luvattomia firabeleja valmistui ilmeisesti yhtä paljon kuin aiemminkin. Firabelien tekeminen oli siis periaatteessa kiellettyä mutta samalla hiljaisesti hyväksyttyä. Firabelityöstä kiinni jääminen tiesi pääsääntöisesti nuhtelua, kun esimerkiksi varastamisesta seurasi yleensä potkut.

Suomen Valimomuseon vaihtuvien näyttelyiden tilassa Galleria Bremerissä on koko kesän ajan ollut esillä Högforsin firabeleista kertova näyttely ”Salaa valetut”. Näyttely päättyy sunnuntaina 29. elokuuta.

Högforsin hiilikannu

Kun Högforsin tehdasmuseo avattiin Tehtaanpuistossa vuonna 1960, kuului museon kokoelmiin kaikenlaista erikummallistakin tavaraa, joiden läsnäolon oikeutusta on pitänyt hartaasti pohtia. Siellä on muun muassa esineitä, jotka eivät löydy tehtaan hinnastoista, tuoteluetteloista tai esitteistä. Ja niiden materiaalikin on joskus jotain ihan muuta kuin rautaa. Harmittavinta on, että museon esineitä ei luetteloitu aikalaisten toimesta, minkä vuoksi muutama esine on nykyään museon väelle täysi mysteeri.

Yksi tällainen esine oli diarionumeron 152 saanut, kaatokannuksi nimetty, rautapellistä taiteltu ruosteinen kapistus. Vuonna 1995 laaditussa luettelointilomakkeessa ei yritetty edes arvailla esineen tarkempaa käyttötarkoitusta. Lähempi tarkastelu osoitti, että esine on loppujen lopuksi kauniisti muotoiltu ja ruostekin osoittautui lähinnä kevyeksi pintaruosteeksi. Vanhaa maalipintaakin oli vielä vähän jäljellä. Mitään leimaa tai tekstiä esineessä ei ollut, joten käyttötarkoitus jäi sillä erää vielä arvoitukseksi.

Facebookissa on Karkkila Högfors kulttuurimiljöö -ryhmä, jossa ruoditaan varsin asiantuntevasti Karkkilan paikallishistoriaa. Niinpä siellä osattiin heti kertoa esineen käyttötarkoitus: ”Koksikannu, jolla kaadettiin koksia keskuslämmityskattilaan.” Tämän jälkeen jäikin enää pohdittavaksi, onko esine Högforsin valmistama, vai onko kannu kenties hankittu Högforsin tehdasmuseoon vain rekvisiitaksi lämmityskattiloiden oheen.

Högforsin kuvallisista tuoteluetteloista esinettä ei löytynyt. Viimeiseksi keinoksi jäi mennä läpi kaikki hiili- tai kol -alkuiset tuotteet hinnastoista. Aluksi näytti huonolta, mutta viimein vuoden 1898 hinnastosta löytyi ”Kolbox”. Googlen kuvahaku osoitti, että tämän kannun kanssa vastaavan näköisiä esineitä on Ruotsinmaalla valmistettu juurikin nimellä kolbox. Arvoitus siis lopulta selvisi, ja ”kaatokannu” osoittautui todelliseksi Högfors-harvinaisuudeksi, jota on valmistettu vain lyhyen aikaa yli sata vuotta sitten.

Högforsin hiililapio

Museokin pääsee toukokuussa käymään pitkän koronatauon jälkeen Karkkilan kirjastossa! 

Högforsin tehdas palveli aikoinaan asiakkaitaan tunnollisesti täyttäen monet arkipäivän tarpeet. Lämmitys oli yksi arkipäiväisimmistä tarpeista, joten Högfors valmisti radiaattoreita, lämmityskattiloita, uuninluukkuja, hiilihankoja ja jopa vanhan sotanuijan pohjalta modifioituja ranstakkoja. Toukokuun museoesineenä on kuitenkin Högforsin valmistama, jämäkkä, valurautainen hiililapio.

Ikävä kyllä ei ole tiedossa, mistä Högforsin valmistaman hiililapion valumalli on peräisin. Usein valumalleja hankittiin Högforsille länsinaapurista, mutta tällä kertaa internetin hakukoneet vaikenevat tyystin mahdollisesta Ruotsi-kytköksestä. Kenties hiililapio onkin Högforsin omaa designia. Lapio ilmestyi tehtaan tuoteluetteloihin ensimmäisen kerran vuonna 1898, ja se mainitaan vielä 1920-luvun lopulla.

Hiililapioita on valmistettu niin kauan kuin rakennuksissa on ollut tulisijoja. Niitä valmistetaan siis edelleen. Useimmiten materiaali on ollut peltiä ja/tai takorautaa. Högforsin hiililapio erottuu massasta ei pelkästään materiaalinsa, vaan myös tyylikkyytensä ansiosta. Ennen osattiin!

Pikkupässi - HKR 3

Karkkilan kirjaston koronasulun takia joulukuun museoesineeksi valikoitui esine, jota ei edes kannattaisi yrittää laittaa esille kirjastoon. 

Hyvinkään – Karkkilan rautatie oli toiminnassa vuodet 1911-1967. Sen tehtävä oli palvella aluksi Hjalmar Linderin metsäteollisuutta ja Högforsin ruukkia sekä kuljettaa matkustajia. Pian Linder tippui yhtälöstä pois. Rataosuus palveli kahta muuta tehtäväänsä uskollisesti vuoteen 1961 saakka, jolloin matkustajaliikenne loppui. Tavaraliikenne jatkui vuoteen 1967, minkä jälkeen rata purettiin pois. Monille on jäänyt mieleen rataosuudella puksuttanut Pikkupässi-veturi – se on kuukauden museoesineemme.

Pikkupässivetureita oli itse asiassa useita. Kuukauden museoesineemme on HKR 3, Tampellan valmistama veturi, joka liikennöi rataosuudella 1911-1967. Se painoi 25 tonnia. Se valmistettiin kahden pienemmän, niin ikään Tampellan valmistaman veturin rinnalle. Rataosuudelle tilattiin vuonna 1911 toinen samanlainen, iso veturi, ja vielä kuutta vuotta myöhemmin kolmas. Ne olivat numeroiltaan HKR 4-5. HKR 1 myytiin Venäjälle ensimmäisen maailmansodan aikana, ja HKR 2 menetettiin rintamalla 2. maailmansodan aikana. Kolmen ison veturin ohella rataosuudella liikennöi sota-aikana lisäksi venäläinen sotasaalisveturi, mutta se jouduttiin sodan jälkeen palauttamaan. Sotasaalisveturi ei saanut lainkaan numeroa toisin kuin sodan jälkeen käytettynä hankittu Nalle-veturi, jota käytettiin lähinnä huoltotöissä. Se oli siis HKR 6. Nalle romutettiin 1960-luvun alussa, ja sen korvasi huoltotöissä MOVE-dieselveturi.

Rataosuuden loppuvaiheessa käytössä olivat siis enää Tampellan valmistamat kolme isoa veturia: HKR 3-5. Veturit olivat ainutlaatuisia, sillä sellaisia ei toimitettu kuin tälle rataosuudelle. Kun radalla liikennöinti loppui, olivat kolmen veturin kohtalot varsin erilaiset. HR4 ruostui tehtaan pihassa, kunnes se vuonna 1974 romutettiin. HKR 5 ja sen vaunut puolestaan lahjoitettiin vuonna 1969 Veturien ystävät ry:lle Forssaan, joka kunnosti kaluston ajokuntoon. Veturilla liikennöidään edelleen Jokioisten museorautatiellä.

HKR 3 on karkkilalaisille kaikkein läheisin, sillä vuonna 1967 se lahjoitettiin Karkkilan Lions Clubille, joka siirsi veturin ja sen kolme vaunua Nyhkälänharjulle nähtävyyskohteeksi. Seuraavana vuonna juna lahjoitettiin edelleen Karkkilan kauppalalle.  Juna oli paikoillaan vuoteen 1993 saakka kärsien vaihtuvien vuodenaikojen rasituksista sekä ilkivallasta. Veturi ja sen kolme vaunua siirrettiin korjattavaksi Jokioisten museorautatielle, mistä kunnostettu museoveturi palautettiin Karkkilaan kaupungintalon aulaan 21.10.2006. Vaunut jäivät Jokioisille kiitokseksi kunnostustyöstä. HKR3 kuuluu nykyään Karkkilan museon kokoelmiin.

Kuva © Matti Pulkkinen/KRM