Lions Clubin muistoesine

Kuukauden museoesineenä on Karkkilan Lions Clubin vuonna 1967 Juho Karistolle lahjoittama leijona-aiheinen muistoesine. Juho Karisto muistetaan ennen kaikkea Hyvinkään - Karkkilan rautatien pitkäaikaisena rataesimiehenä. Hän aloitti työt radalla jo radan rakennusvaiheessa vuonna 1911 ja palvelusvuosia ehti kertyä peräti 46. Hänen kunniakseen on Karkkilassa nimetty katu, Karistonkatu, joka sijaitsee lähellä entistä rata-aluetta.


Muistoesineen lahjoitti museolle vuonna 1989 Juho Kariston leski. Lahjoitushetkellä ei tullut kirjattua ylös, mistä hyvästä Karistolle muistoesine oli lahjoitettu. Lahjoitusvuosi, 1967, antaa kuitenkin hyvän vinkin asiasta. Vuonna 1967 Hyvinkään - Karkkilan rautatien toiminta lakkautettiin. Yksi radan vetureista päätettiin kuitenkin säilyttää museoesineenä Karkkilassa. Veturi nro 3 siirrettiin väliaikaisia kiskoja pitkin Nyhkälän harjun kupeeseen marraskuun alussa vuonna 1967. Siirtotyöstä huolehti Karkkilan Lions Club. Hankkeessa oli vahvasti mukana vielä vetreässä kunnossa oleva, kymmenkunta vuotta eläkkeellä ollut Juho Karisto. Hän vastasi pääasiassa lopullisen sijoituspaikan, Nyhkälän harjun, valmistelusta. Muistoesine on siis todennäköisesti kiitos syksyllä 1967 tehdystä työstä.

Museojuna oli harjulla vuoteen 1993 saakka, kunnes sään ja ilkivallan runtelema veturi kolmine vaunuineen siirrettiin Jokioisten museorautatielle kunnostettavaksi. Vuonna 2006 veturi siirrettiin takaisin Karkkilaan kaupungintalon aulaan, missä se on vieläkin. Junan vaunut lahjoitettiin museorautatielle kiitokseksi tehdystä työstä. Suomen valimomuseossa avautuu yleisölle 16.5. näyttely Höyryjunalla Karkkilaan! Näyttely Hyvinkään - Karkkilan rautatien vaiheista 1911–1967.

Pommikoneesta tehty tuhkakuppi

Kuukauden museoesineenä on Karkkilassa tammikuussa 1940, talvisodan aikana, alas ammutun neuvostoliittolaisen pommikoneen moottorin männästä valmistettu tuhkakuppi. Pommikoneet tulivat etelän suunnasta, mutta eivät pommittaneet Karkkilaa. Koneet olivat matkalla pommittamaan Tamperetta. Kone putosi Karkkilan Toivikkeelle. Paikkakuntalaiset ottivat koneesta osia itselleen muistoesineiksi. Koneen romu vietiin metallipulasta kärsivälle Högforsin tehtaalle, jossa sen osia hyödynnettiin teollisessa tuotannossa. Koneen osista valmistettiin myös koriste- ja käyttöesineitä, kuten tämä tuhkakuppi. Ilmeisesti kaikista koneen männistä tehtiin tuhkakuppi, sillä samanlaisia esineitä tiedetään olevan Karkkilassa useita.

Pommikoneiden lentäminen Karkkilan yllä ei sota-aikana ollut mitenkään harvinaista, vaikka Karkkilaa ei koskaan pommitettu. Sodan jännittävin ja pelottavin tilanne kotirintamalla oli kyseisen pommikoneen alas ampuminen. Paikkakunnalla tuolloin asuneet lapset vieläkin muistelevat, kuinka aluksi koneen pelättiin putoavan aivan kauppalan keskustaan. Lähes yhtä paljon pelättiin koneen mukana alas tulevia, kahta ’häijyä’ lentäjää, joiden laskeutuminen laskuvarjoilla näkyi kirkkaassa talvisäässä hyvin selvästi. Jotkut kyyristelivät pommisuojissa kaikki mahdolliset aseet, tussarit, veitset ja miekat käsissä. Taisivat neuvostoliittolaiset lentäjät kuitenkin pelätä suomalaisia vielä tätäkin enemmän, sillä toinen heistä surmasi itsensä ennen kuin etsintäpartio löysi heidät ja koneen hylyn.

Sakon luodikon valumallimuotti

Maaliskuun museoesineeksi on valikoitunut ulkonäöltään esine, joka on kuin suoraan 1980-luvun TV-ohjelmasta, Valehtelijoiden klubista. Myös esineen nimi kokonaisuudessaan on lähes yhtä mystinen: luodikon laukaisukoneiston rungon valumallimuotti. Kyseessä on siis kapistus, joka on ensimmäinen lenkki pitkässä Sakon luodikon laukaisukoneiston pikkuosan valmistusprosessissa. Esine on peräisin 1980-luvun Riihimäeltä, Sako Oy Tarkkuusvalimosta. Nykyään yritys tunnetaan nimeltä Sacotec Components.

Kyseinen valimo on erikoistunut tarkkuusvaluihin, mikä valmistusprosessin osalta poikkeaa melkoisesti esimerkiksi perinteisen rautavalimon toiminnasta. Kuukauden museoesineemme, eli valumuotin, sisälle on kaadettu sulaa vahaa, josta on muodostunut varsinainen valumalli. Näitä valumalleja on tehty peräti 44 kappaletta, joista on rakennettu ns. valupuu, johon on vielä lisätty valu- ja kaasukanavat. Valupuu on kastettu keraamiliemeen 5-8 kertaa, jolloin valupuun ympärille on muodostunut luja kuori. Kuoren ympärille lisätään vielä tukimateriaali, minkä jälkeen vaha on sulatettu 500 asteessa näin muodostuneen valumuotin sisältä pois. Muotti on vielä lujitettu sintraamalla 1000 asteessa ennen kuin muotin sisälle on voitu kaataa sulaa terästä. Teräksen jähmetyttyä on valumuotti rikottu koneistusta vaille valmiiden esineiden ympäriltä. Vaikka menetelmä edustaa nykyään pitkälle automatisoitua valimoteollisuuden huippuosaamista, on tarkkuusvalu kehitetty jo tuhansia vuosia sitten Kiinassa.

Suomen valimomuseossa on nähtävissä juuri tämän kyseisen tarkkuusvalun kaikki prosessit vahasta valmistetusta valupuusta, valumuotista aina valmiiseen esineeseen saakka. Valimomuseon perusnäyttelyä uudistetaan lähivuosien aikana, jolloin on tarkoitus tuoda entistä näkyvimmin esille myös tämä perinteitä ja nykyaikaa hienosti yhdistävä valmistusmenetelmä.

"Rautateen kiskoin"

Helmikuun museoesineenä kirjastossa on ”Rautateen kiskoin”. Myös museon diariokirjassa nimi on lainausmerkeissä. Esineen käyttötarkoitusta kirjoihin ja kansiin ei ole kuitenkaan merkitty. Kyseessä on siis raudasta, todennäköisesti ratanaulasta, taottu piikki, jonka kärki on nelikulmainen. Piikin kahva on muotoiltu hiukan liuskamaiseksi ja kämmenen pohjaan sopivaksi. Pituutta esineellä on suunnilleen 30 cm.

Lainausmerkkeihin kirjoitettu nimi antaa olettaa, varsinkin kun on kyse Karkkilassa käytössä olleesta esineestä, että sitä on käytetty Hyvinkään-Karkkilan rautatiellä. Käyttötarkoituksesta on esitetty monenlaisia arvailuja. Ratakiskojen päissä on reiät pulttikiinnitystä varten. Tämä esine on ollut mahdollisesti tarkoitus työntää puolittain reiästä läpi, jolloin tähän voisi kiinnittää esim. vaijerin tai köyden, jolloin kiskoa voisi vetää maata pitkin joko miesvoimin tai varovasti veturilla. Teoriaa tukee se, että esineen varressa on pienet hiertymät, jotka voisivat olla vaijerin tai köyden aikaan saamia. Toisen arvauksen mukaan tällä ”kiskoimella” on voitu puhdistaa ratakiskojen ja vaihteistojen välejä.

Esine on todennäköisesti ollut käytössä rataosuudella n. 1911-1940. Se on kuulunut Ilmari Huitin museokokoelmaan. Huitti kuoli vuonna joulukuussa 1960. Ei ole tietoa, kauanko esine ehti olla hänen hallussaan, mutta tuskin hän sitä on ainakaan uutena hankkinut.

Jos esine on jollekin omakohtaisesti tuttu, niin museon väki toivoo yhteydenottoa. Esine laitetaan uudelleen esille keväällä valimomuseossa avattavaan ”Höyryjunalla Karkkilaan!” -näyttelyyn, silloin toivottavasti paremmin kontekstitiedoin.

Högforsin Narri-naulakko

Kuukauden museoesineeksi on valikoitunut Högforsin tehtaan valmistama, niklattu Narri-vaateripustin -tai naulakko. Esine on päätynyt tehtaan tuotantoon 1880-luvun puolivälissä. Tuolloin Högforsin johtaja Wolter Ramsay aktiivisesti etsi Keski-Euroopasta ja Ruotsista valumalleja hyödynnettäväksi omassa tehtaassa. Tuotantoon päätyi suuri määrä erilaisia taide- ja koristevaluja sekä myös kokotuotteita (mm. puuliedet ja kaminat), joista osaa vieläkin valmistetaan. Narri-naulakko sen sijaan poistui tehtaan valikoimasta 1920-luvun loppupuolella. Viimeisen kerran se löytyy tehtaan hinnastosta 1925. Kerrottakoon, että Suomessa samaa naulakkoa on valmistanut myös Fiskarsin ruukki.

Vaateripustimen virallinen nimi ei suinkaan ole Narri. Högforsin tehtaan hinnastossa se esiintyy yleensä nimellä ”vaateripustin n:o 1”. Poikkeuksen tekee eriskummallinen, melko vapaasti ilmeisesti ruotsinkielisestä tehtaan hinnastosta käännetty, ”Korkeakosken pajaston” hinnasto vuodelta 1887. Siinä naulakolle on annettu myös nimi: ”Pajas”. Nykykielelle käännettynä sana tarkoittaa ilveilijää tai narria. Myös legendaarisen rahapelin pajatson, alkujaan bajazzon, nimi on samaa alkuperää.

Museon kokoelmiin Narri-naulakko päätyi jo vuonna 1960, jolloin perustettiin Högforsin tehdasmuseo. Tuolloin museon kokoelmiin haalittujen esineiden alkuperää ei yleensä tiedetä, mutta tämän tiedetään. Naulakko on alkujaan kuulunut eräälle Vattolassa asuneelle Högforsin tehtaan muurarimestarille. Vuonna 1987 tehdasmuseon esineet periytyivät perusteilla olevalle Suomen valimomuseolle, minkä jälkeen naulakko on ollut nähtävissä Suomen valimomuseon perusnäyttelyssä.

Valurautainen joulukuusenjalka

Ennen olivat joulukuuset puuta ja joulukuusenjalat rautaa. Nyt ovat kuuset muovia ja kuusenjalat myös muovia. No, ehkä ei sentään ihan tyystin. Edelleen puisten joulukuusten myynti on ainakin Suomessa jokavuotinen traditio, jolle ei näy loppua. Valurautaisia kuusenjalkojakin näkee vielä käytössä, mutta kaupoista niitä alkaa olla vaikea löytää. Valurautaisten kuusenjalkojen tilalle ovat lähes tyystin tulleet kevytmetalliset, puiset ja muoviset kuusenjalat. Joulun ajan kunniaksi kuukauden museoesineeksi on valikoitunut lahtelaisen Upo-valimon valmistama valurautainen joulukuusen jalka.

Esineellä on kunniakas menneisyys: se on saanut toimia valmistajan messu- ja esittelykappaleena 1980- ja 90-luvuilla. Upon valimo perustettiin 1945. Joulukuusenjalat olivat heillä tuotannossa lähes alusta asti, ja siitä tulikin suuri myyntimenestys. Malli säilyi lähes muuttumattomana 1980-luvulle saakka, jolloin uudistaminen katsottiin välttämättömäksi. Kuukauden museoesine edustaa tätä uudempaa mallia. Upon valimon toiminta loppui 1997, jolloin myös sen kuusenjalkojen valmistus lakkasi.

Kaikki varmasti tietävät, että joulukuusen jalkaan tulee vettä, jos siihen ruuvataan kiinni puinen joulukuusi. Pelkkä vesi ei kuitenkaan välttämättä riitä pitämään kuusta terveenä. Yleisesti tunnettu kuusen elvytysaine on aspiriini. Vähemmän tunnettu lisäaine, mutta ilmeisesti aspiriiniakin tehokkaampi, on lääke nimeltä Rennie, jonka avulla kuusi on saatu kukoistamaan, ja jopa tuottamaan käpyjä, aina maaliskuulle asti. Keski-Euroopassa puolestaan on suosittua pistää veteen tippa tai kaksi tiskiainetta, jolloin vesi imeytyy paremmin kuuseen. Yksi konsteista on kaataa kuusenjalkaa ensimmäisillä kerroilla kuumaa vettä, minkä pitäisi avata puun huokoset tehokkaasti.

Karkkilan ruukkimuseo Senkan väki toivottaa hyvää joulua ja samalla rohkaisee kaivamaan vanhat, valurautaiset kuusenjalat varastosta ainakin vielä tänä jouluna!

Puhelin Högforsin konttorista

Marraskuun museoesine on Högforsin tehtaan konttorissa käytössä ollut vanha lankapuhelin. Sen on valmistanut Stockholms Allmänna Telefonaktiebologat 6.5.1912. Näin tarkka ajoitus museoesineelle on harvinaista, mutta tällä kertaa asia selviää valmistajan esineen pohjaan liimaamasta tarrasta. Puhelimen käyttö nykykännyköihin verrattuna on ollut hitusen hankalaa. Puhelimessa ei ole valintalevyä, joten sillä voitiin ottaa yhteyttä ainoastaan puhelinkeskukseen, josta puhelu ohjattiin eteenpäin.

Puhelin hankittiin todennäköisesti vuonna 1913 valmistuneeseen Högforsin konttorirakennukseen, jossa nykyään toimii Suomen valimomuseo. Paikkakunnalla oli toki ollut puhelinyhtiö jo vuodesta 1907 lähtien. Puhelimella sai yhteyden Hyvinkäälle ja Vihtiin, joihin molempiin meni tehtaan oma puhelinjohto (Puhelinosuuskunnalla oli myös oma johtonsa, joka meni pelkästään Vihtiin). Ongelma oli huono kuuluvuus Helsinkiin. Aikalaiskertomusten mukaan jo Vihtiin sai huutaa, eikä Helsinkiin tahtonut kuulua ollenkaan.

Helsingistä vedettiin Karkkilaan puhelinjohto vihdoin vuonna 1935, minkä jälkeen sai hyvän puheyhteyden vaikka Petsamoon saakka. Ei ole tiedossa, onko tämä puhelin ollut enää siinä vaiheessa käytössä. Mahdollista se on. Högforsin tehtaan konttori muutti uusiin tiloihin varsinaiselle ruukkialueelle vuonna 1938. Vanha puhelin muuttui koristeesineeksi todennäköisesti viimeistään silloin.