Firabelikauha

Högforsin työkaluosastolla, nykyisissä kaupungin kirjaston tiloissa, vuonna 1960 valmistettu löylykauha edustaa Högforsin tehtaan firabelituotantoa puhtaimmillaan. Kauhan varsi on Nurmesniemi-padan kuparinen sanka, joka on oikaistu ja kuvioitu ja toisesta päästä leikattu. Kädensija on tekijän Högforsin konepajakoulussa valmistaman ammattinäytetyön (messinkiventtiilin valukokilli) ylimääräinen kahva. Kyseessä on siis kovassa ja kuumassa käytössä ollut käyttöesine, jollaisia on valmistunut satamäärin Högforsin yli 200-vuotisen historian aikana. Eniten firabelitöitä valmistui sodan jälkeen, jolloin työntekijöiden palkkataso oli alhaalla ja kauppojen hyllyiltä ei löytynyt tarvittavia tuotteita. Hyödyke valmistettiin siis itse, jos vain kyettiin.

Työnjohdon suhtautuminen firabelitöihin oli ristiriitaista. Oikeiden töiden pelättiin kärsivän, ja tehtaan materiaalia katosi salaperäisesti. Toisaalta tiedostettiin, että firabelitöiden tekeminen kasvatti työntekijöiden ammattitaitoa. Asiaa pyrittiin rajoittamaan ns. firabelikortilla, jolloin työntekijä sai vapaa-ajallaan tehdä omia töitään mutta joutui maksamaan käyttämistään materiaaleista. Kokeilu ei kauan kestänyt, sillä luvattomia firabeleja valmistui ilmeisesti yhtä paljon kuin aiemminkin. Firabelien tekeminen oli siis periaatteessa kiellettyä mutta samalla hiljaisesti hyväksyttyä. Firabelityöstä kiinni jääminen tiesi pääsääntöisesti nuhtelua, kun esimerkiksi varastamisesta seurasi yleensä potkut.

Suomen Valimomuseon vaihtuvien näyttelyiden tilassa Galleria Bremerissä on koko kesän ajan ollut esillä Högforsin firabeleista kertova näyttely ”Salaa valetut”. Näyttely päättyy sunnuntaina 29. elokuuta.

Högforsin hiilikannu

Kun Högforsin tehdasmuseo avattiin Tehtaanpuistossa vuonna 1960, kuului museon kokoelmiin kaikenlaista erikummallistakin tavaraa, joiden läsnäolon oikeutusta on pitänyt hartaasti pohtia. Siellä on muun muassa esineitä, jotka eivät löydy tehtaan hinnastoista, tuoteluetteloista tai esitteistä. Ja niiden materiaalikin on joskus jotain ihan muuta kuin rautaa. Harmittavinta on, että museon esineitä ei luetteloitu aikalaisten toimesta, minkä vuoksi muutama esine on nykyään museon väelle täysi mysteeri.

Yksi tällainen esine oli diarionumeron 152 saanut, kaatokannuksi nimetty, rautapellistä taiteltu ruosteinen kapistus. Vuonna 1995 laaditussa luettelointilomakkeessa ei yritetty edes arvailla esineen tarkempaa käyttötarkoitusta. Lähempi tarkastelu osoitti, että esine on loppujen lopuksi kauniisti muotoiltu ja ruostekin osoittautui lähinnä kevyeksi pintaruosteeksi. Vanhaa maalipintaakin oli vielä vähän jäljellä. Mitään leimaa tai tekstiä esineessä ei ollut, joten käyttötarkoitus jäi sillä erää vielä arvoitukseksi.

Facebookissa on Karkkila Högfors kulttuurimiljöö -ryhmä, jossa ruoditaan varsin asiantuntevasti Karkkilan paikallishistoriaa. Niinpä siellä osattiin heti kertoa esineen käyttötarkoitus: ”Koksikannu, jolla kaadettiin koksia keskuslämmityskattilaan.” Tämän jälkeen jäikin enää pohdittavaksi, onko esine Högforsin valmistama, vai onko kannu kenties hankittu Högforsin tehdasmuseoon vain rekvisiitaksi lämmityskattiloiden oheen.

Högforsin kuvallisista tuoteluetteloista esinettä ei löytynyt. Viimeiseksi keinoksi jäi mennä läpi kaikki hiili- tai kol -alkuiset tuotteet hinnastoista. Aluksi näytti huonolta, mutta viimein vuoden 1898 hinnastosta löytyi ”Kolbox”. Googlen kuvahaku osoitti, että tämän kannun kanssa vastaavan näköisiä esineitä on Ruotsinmaalla valmistettu juurikin nimellä kolbox. Arvoitus siis lopulta selvisi, ja ”kaatokannu” osoittautui todelliseksi Högfors-harvinaisuudeksi, jota on valmistettu vain lyhyen aikaa yli sata vuotta sitten.

Högforsin hiililapio

Museokin pääsee toukokuussa käymään pitkän koronatauon jälkeen Karkkilan kirjastossa! 

Högforsin tehdas palveli aikoinaan asiakkaitaan tunnollisesti täyttäen monet arkipäivän tarpeet. Lämmitys oli yksi arkipäiväisimmistä tarpeista, joten Högfors valmisti radiaattoreita, lämmityskattiloita, uuninluukkuja, hiilihankoja ja jopa vanhan sotanuijan pohjalta modifioituja ranstakkoja. Toukokuun museoesineenä on kuitenkin Högforsin valmistama, jämäkkä, valurautainen hiililapio.

Ikävä kyllä ei ole tiedossa, mistä Högforsin valmistaman hiililapion valumalli on peräisin. Usein valumalleja hankittiin Högforsille länsinaapurista, mutta tällä kertaa internetin hakukoneet vaikenevat tyystin mahdollisesta Ruotsi-kytköksestä. Kenties hiililapio onkin Högforsin omaa designia. Lapio ilmestyi tehtaan tuoteluetteloihin ensimmäisen kerran vuonna 1898, ja se mainitaan vielä 1920-luvun lopulla.

Hiililapioita on valmistettu niin kauan kuin rakennuksissa on ollut tulisijoja. Niitä valmistetaan siis edelleen. Useimmiten materiaali on ollut peltiä ja/tai takorautaa. Högforsin hiililapio erottuu massasta ei pelkästään materiaalinsa, vaan myös tyylikkyytensä ansiosta. Ennen osattiin!

Pikkupässi - HKR 3

Karkkilan kirjaston koronasulun takia joulukuun museoesineeksi valikoitui esine, jota ei edes kannattaisi yrittää laittaa esille kirjastoon. 

Hyvinkään – Karkkilan rautatie oli toiminnassa vuodet 1911-1967. Sen tehtävä oli palvella aluksi Hjalmar Linderin metsäteollisuutta ja Högforsin ruukkia sekä kuljettaa matkustajia. Pian Linder tippui yhtälöstä pois. Rataosuus palveli kahta muuta tehtäväänsä uskollisesti vuoteen 1961 saakka, jolloin matkustajaliikenne loppui. Tavaraliikenne jatkui vuoteen 1967, minkä jälkeen rata purettiin pois. Monille on jäänyt mieleen rataosuudella puksuttanut Pikkupässi-veturi – se on kuukauden museoesineemme.

Pikkupässivetureita oli itse asiassa useita. Kuukauden museoesineemme on HKR 3, Tampellan valmistama veturi, joka liikennöi rataosuudella 1911-1967. Se painoi 25 tonnia. Se valmistettiin kahden pienemmän, niin ikään Tampellan valmistaman veturin rinnalle. Rataosuudelle tilattiin vuonna 1911 toinen samanlainen, iso veturi, ja vielä kuutta vuotta myöhemmin kolmas. Ne olivat numeroiltaan HKR 4-5. HKR 1 myytiin Venäjälle ensimmäisen maailmansodan aikana, ja HKR 2 menetettiin rintamalla 2. maailmansodan aikana. Kolmen ison veturin ohella rataosuudella liikennöi sota-aikana lisäksi venäläinen sotasaalisveturi, mutta se jouduttiin sodan jälkeen palauttamaan. Sotasaalisveturi ei saanut lainkaan numeroa toisin kuin sodan jälkeen käytettynä hankittu Nalle-veturi, jota käytettiin lähinnä huoltotöissä. Se oli siis HKR 6. Nalle romutettiin 1960-luvun alussa, ja sen korvasi huoltotöissä MOVE-dieselveturi.

Rataosuuden loppuvaiheessa käytössä olivat siis enää Tampellan valmistamat kolme isoa veturia: HKR 3-5. Veturit olivat ainutlaatuisia, sillä sellaisia ei toimitettu kuin tälle rataosuudelle. Kun radalla liikennöinti loppui, olivat kolmen veturin kohtalot varsin erilaiset. HR4 ruostui tehtaan pihassa, kunnes se vuonna 1974 romutettiin. HKR 5 ja sen vaunut puolestaan lahjoitettiin vuonna 1969 Veturien ystävät ry:lle Forssaan, joka kunnosti kaluston ajokuntoon. Veturilla liikennöidään edelleen Jokioisten museorautatiellä.

HKR 3 on karkkilalaisille kaikkein läheisin, sillä vuonna 1967 se lahjoitettiin Karkkilan Lions Clubille, joka siirsi veturin ja sen kolme vaunua Nyhkälänharjulle nähtävyyskohteeksi. Seuraavana vuonna juna lahjoitettiin edelleen Karkkilan kauppalalle.  Juna oli paikoillaan vuoteen 1993 saakka kärsien vaihtuvien vuodenaikojen rasituksista sekä ilkivallasta. Veturi ja sen kolme vaunua siirrettiin korjattavaksi Jokioisten museorautatielle, mistä kunnostettu museoveturi palautettiin Karkkilaan kaupungintalon aulaan 21.10.2006. Vaunut jäivät Jokioisille kiitokseksi kunnostustyöstä. HKR3 kuuluu nykyään Karkkilan museon kokoelmiin.

Kuva © Matti Pulkkinen/KRM

Högforsin taskukelloteline

Yksi Högforsin ihailluimmista ja taidokkaimmista, samalla harvinaisimmista, koristevaluista on taskukelloteline, joka on ollut ilmeisesti virallisessa tuotannossa vain 1800-luvun loppupuolella. Esinettä ei ole mainittu missään Högforsin kuvastossa tai hinnastossa. Myöhemminkin telinettä on toki valmistettu, mutta lähinnä yksittäisiä kappaleita silloin tällöin. Valmistus on ollut erittäin haastavaa. Haastetta on aiheuttanut etenkin telineen takana oleva kellouloke, jonka kohdalla varsinkin valumallin irrotuksen aikana moni asia on voinut mennä pieleen. Perimätieto kertookin, että taskukelloteline on ollut eräänlainen näytetyö Högforsin valureille.

Telineen koristekuviot ovat varsin mielenkiintoisia ja tarkoitusperältään ehkä tietoisen hämäriä. Esimerkiksi jalustan joka kulmassa on vuohen pää, joka symboloi muun muassa viinin, kasvillisuuden ja hedelmällisyyden jumalaa Dionysosta. Vuohi voisi olla myös hiukan synkempi viittaus Babhometiin eli pakanalliseen jumaluuteen, jota muun muassa temppeliritareiden tiedetään palvoneen ja josta myöhemmin muodostui satanistien tunnus. Telineen yläosassa puolestaan on antiikin aikaisia sotilaan kypäriä, minkä lisäksi kellotaulun yläpuolella on keskiaikaan viittaava, kotkakoristeinen ritarin kypärä. Näyttää siis siltä, että koristuksissa ei ole yhteistä teemaa, vaan alkuperäisen valumallin tekijä, tai tässä tapauksessa ’tekijät’, ovat poimineet työhönsä hienoja aineksia pelkän visuaalisuuden pohjalta.

Valumalli ei ole Högforsilaista alkuperää. Alkuperämaa lienee Ranska, jossa on samanlaista telinettä valmistettu pronssista jo ainakin 1800-luvun puolivälissä, Napoleon III:n aikana – tosin kyseessä ei ollut taskukelloteline, vaan armeijan mitaliteline, jossa ’kellotaulun’ kohdalla oli irrotettava laatta, ja jonka kohdalle oli voitu asettaa mitali. Jalustakin oli tuolloin erilainen. Nykyisen Tsekin alueella jalustaa on valmistettu löysästi ajoitettuna 1800-luvun aikana nimenomaan taskukellomuodossa ja samalla jalustalla kuin Ranskassa. Vanhin tarkalleen ajoitettu tieto löytyy kuitenkin Saksassa, jossa taskukellotelinettä on valmistettu Berliner Eisenin toimesta jo 1840-luvulla eli alustalla kuin Ranskassa ja Tsekissä – ja Högforsissa. Högforsin taskukellotelineessä jalusta onkin siis todennäköisesti lainattu jostain muusta esineestä, mikä osaltaan selittää kokonaisuuden ristiriitaiset symbolit.

Karkkilan museolla on hallussaan kaksi samanlaista telinettä. Toista näistä voi säännöllisesti ihailla kesällä avatussa Högfors-museossa, ja toista työläismuseon Caveniuksen talossa, josta kuukauden museoesineemme on lainattu. Telineessä oleva taskukello on muuten sveitsiläinen Zenith Grand Prix Paris 1900, joka on valmistettu vuonna 1924.

Valuri -puuveistos

Viime sotien jälkeen kaksi perinteistä tehdasta, Högfors (perustettu 1820) ja helsinkiläinen Suomivalimo (perustettu 1918), päättivät ottaa totisesti mittaa toisistaan. Mittarina paremmuudesta oli niinkin rauhanomainen väline kuin urheilu. Urheilulajiksi valikoitui hiihto. Tarkemmin ei ole tietoa, missä kisat järjestettiin, olivatko kenties vuorovuosina kummankin osapuolen kotitanhuvilla, tai millä tavalla kisat järjestettiin. Joka tapauksessa kyseessä oli joukkuekisa. Kenties hiihtäjien ajat laskettiin yhteen, ja paremmuus ratkaistiin yhteisaikojen perusteella. Se oli yleinen käytäntö tuohon aikaan.

Högfors voitti ensimmäisen kisan vuonna 1947. Se voitti myös toisen, kolmannen ja neljännen kisan. Kiertopalkintona kisassa oli Y. Starckin veistämä hieno, puinen valuripatsas – kuukauden museoesineemme. Kiertopalkinto jäi Högforsin neljännen voiton jälkeen lopullisesti Karkkilaan. Jälkipolville ei ole säilynyt tietoa, oliko näin päätetty kenties jo etukäteen vai kyllästyikö Suomivalimo lopulta Högforsin ylivoimaan. Högforsin ylivoima ei sinänsä ollut yllätys, sillä Högforsin palveluksessa oli huomattavasti enemmän henkilökuntaa ja Helsinki kärsi jo tuolloin ajoittaisesta lumettomuudesta.

Veistoksen tekijästä ei ole ikävä kyllä säilynyt mitään tietoa. Kuvanveistäjä Y. Starck ei aiheuta tiedon tulvaa esimerkiksi internetin hakukoneissa. Onkin luultavaa, että kyseessä on ollut jomman kumman valimon mallipuuseppä. Niillä osastoilla työskenteli todellisia kädentaitajia, joten mahdollisesti joku mallipuusepistä on omannut riittävästi myös taiteellista silmää veistääkseen kyseisen patsaan. Ja patsashan on todella upea ja esimerkiksi anatomian osalta täysin oikeaoppinen.

Högforsin ja Suomivalimon välisille hiihtokisoille tuli myös pieni loppunäytös, kun Suomivalimo vuonna 1985 osti Högforsin tehtaan. Tuskin kyse oli enää siinä vaiheessa revanssihengestä, sillä Högforsista tuli päävalimo konsernissa, josta muodostui lopulta nykyinen Componenta. Suomivalimo ei enää kuulu kyseiseen konserniin.

Emaloitu blinipannu

Kuukauden museoesineenä on tänä vuonna museon kokoelmiin hankittu emaloitu blinipannu. Esineen kontekstitiedot ovat täysin kadonneet, mutta tutkijan mielenkiinnon herättää tietenkin pannun emalipinnassa lukeva sana ”Högfors”. Epäilemättä kyseessä on siis Högforsin valimossa valettu blinipannu, sellaisenaan varsin yleinen esine, joka on saman yrityksen emalilaitoksessa saanut pinnoitteensa. Harvinainen esine siis, sillä emaloituja blinipannuja ei ainakaan museon henkilökunta ole aiemmin kohdannut, eikä niitä myöskään myyntiluetteloihin ole merkitty.

Esineen valmistusvuodesta ei ole mitään tarkkaa tietoa, mutta itse esine antaa muutaman johtolangan. Emalilaitos perustettiin vuonna 1926, mutta esineen pintaan taltioitu kuva rajaa ajoitusta vielä tarkemmin. Hieman köpelösti hahmotellun kuvan etualalla on valimo, keskellä Karjaanjoki ja taustalla Bertel Liljeqvistin suunnittelema konepajarakennus, joka sai oikealla näkyvän torniosansa vuonna 1935. Emalilaitos toimi vuoteen 1990, mutta tuskinpa siellä enää loppuaikoina tämäntyyliseen askarteluun on ryhdytty. Valistunut arvaus siis on, että viimeistään 1970-luvun alussa esine on valmistettu.

Selvittämättä on ennen kaikkea se, kuka esineen on valmistanut. Kovinkaan monella taidot eivät tuollaiseen työhön olisi riittäneet. Ehkäpä joku emalilaitoksen laborantti on halunnut kokeilla blinipannuun emalijauheen toimivuutta, ja tullut samalla tehneeksi hienon firabelituotteen. Yhtä todennäköistä on se, että kyseessä on Högforsin Tehtaan Konepajakoulun täysin virallinen oppilastyö, ellei peräti koulun päätteeksi suoritettu näytetyö. Kyseisestä koulusta valmistui siis myös emalilaborantteja.

Kyseessä on siis harvinainen ja uniikki kappale. Me täällä museossa elämme toivossa, että joku muistaa nähneensä esineen aiemmin, ja on halukas ottamaan meihin yhteyttä täydentääkseen esineen vajavaisia kontekstitietoja.