Högforsin keernalaatikko

Valimotyöhön perehtymättömälle sana ”keerna” tai ”keernalaatikko” kuulostaa takuulla omituiselta. Mikä se on? Sanan alkuperä juontuu Suomen rajojen ulkopuolelle, todennäköisesti Saksaan. Siellä sanan yksi merkitys on ”sydän”. Voidaan huoleti sanoa, että valimomaailmassa keerna on myös sydän. Se on valukappaleen sydän.

Helpommin ehkä ymmärtää, jos puhutaan valukappaleen tyhjästä sisuksesta. Hiekasta valmistettu keerna jää valuvaiheessa valumuotin sisälle, eikä keernan kohdalle juokse sulaa rautaa. Raudan jähmetyttyä valumuotti ja samalla keerna hajotetaan valumuotin sisältä, jolloin valukappaleeseen jää halutun muotoinen tyhjä tila. Keernalaatikko puolestaan on laatikko, jolla itse keerna valmistetaan. Menetelmä on kaikille periaatteessa tuttu lasten hiekkalaatikoilta: laatikko täytetään hiekalla, minkä jälkeen keerna otetaan laatikosta ulos kuin paraskin hiekkakakku. Hiekassa on sidosaineita, joten keerna pysyy kasassa.

Kuukauden museoesineemme on Högforsin valimossa ilmeisesti 1970-80 -luvuilla käytössä ollut metallinen keernalaatikko. Se on ollut Suomen valimomuseon perusnäyttelyssä museon avaamisesta 18.5.1989 lähtien. Emme kuitenkaan museossa tiedä, minkä valukappaleen valmistamiseen kyseistä keernalaatikkoa on käytetty. Otamme enemmän kuin mielellämme kaiken esineeseen liittyvän muistitiedon vastaan!

King Cola -limonadipullo

Tiesittekö, että Karkkilassa on toiminut limonaditehdas? Juuri näin on ollut asia. Siksipä kuukauden museoesineenä on kesähelteiden kunniaksi kyseisen tehtaan tuote nimeltä King Cola.

Tuen ensimmäinen oma tuotantolaitos oli vuonna 1916 perustettu vesitehdas, jossa valmistettiin limonadia. Vesitehdas perustettiin Närön tilalle. Tehdas sijaitsi pienessä rakennuksessa Närön tilalta luoteeseen Karjaanjoen rannassa. Osuusliike Tuki harjoitti myös hotelli- ja ravintolatoimintaa. Vuonna 1942 valmistui Rautaruukin talo. Rakennuksen kellaritiloihin sijoitettiin Tuen virvoitusjuomatehdas, jonka nimeksi tuli vuonna 1947 Karkkilan Juoma Oy. Tehdas jatkoi toimintaansa 1960-luvun alkuun saakka.

Suomessa Cola-juomia valmistettiin jo ennen sotia. Ensimmäisen kerran Cola-juomaa huulilleen sai Stockmannin soodabaarissa 1930-luvulla. Tätä tuotetta ei silloin vielä Suomessa valmistettu, vaan kyseessä oli tuontijuoma. Tuolloin tarjolla ollut juoma oli itse Cola-juomien kuningas Coca Cola, jota seuraavan kerran saatiin maistaa vasta Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Sodan jälkeisiä, Suomessa valmistettuja Cola-juomia King Colan ohella olivat Sinebrychoffin Siff-Cola sekä Elannon valmistama Cola-Elo.

King Cola muistetaan siitä, että se oli erityisen kuohuva juoma. Mikäli pullon patenttikorkkia ei avannut varovasti, oli vaara, että pullosta kuohui yli puolet rinnuksille. Suuressa maailmassa King Cola tunnetaan lahtelaisen Mallasjuoman tuotteena. Onkin mahdollista, että Karkkilan Juoma Oy on valmistanut kyseistä limonadia lisenssillä. Siihen viittaa myös se, että pullon etikettiin valmistajan nimi on selvästi leimalla painettu.

Marli valmisti 1970- ja 80 –luvuilla myös King Cola -merkkistä juomaa, jota myytiin pienissä pillimehupurkeissa. Kyseessä oli tuolloin kansainvälinen tuote, jota Marli valmisti lisenssillä. Vielä nykyäänkin King Cola -limonadia valmistetaan ja myydään Etelä-Afrikassa, mutta sillä juomalla, kuten ei Marlin mehullakaan, ole mitään tekemistä Karkkilan Juoma Oy:n limonadin kanssa.

Saksalainen viinapullo

Kuukauden museoesineenä on saksalaisen Anton Riemerscmidin valmistama viinapullo noin sadan vuoden takaa. Riemerschmid perusti yrityksensä vuonna 1835 Müncheniin, ja vuonna 1852 yritys nimettiin uudelleen perustajansa mukaan. Yritys tuli erityisen kuuluisaksi pulloistaan, jotka nykyään ovat keräilyharvinaisuuksia. Riemerschmid oli ammatiltaan värjääjä, ja myös hänen pullonsa olivat usein hyvin värikkäitä. Arvokkaimpiin pulloihin maalattiin käsin kuva, ja joidenkin pullojen massaan oli jopa upotettu pieniä kultalastuja. Riemerschmidin perustama yritys toimii edelleen, mutta valmistettavaksi tuotteeksi on vaihtunut siirappi.

Museoesineemme on yrityksen historian ja maineen tietäen suorastaan vaatimattoman näköinen. Se on väritön, siinä ei ole maalattua kuvaa saatikka kultalastuja rungossaan. Kaiken lisäksi pullo lienee halpaa puristelasia. Jotain majesteetillista siinä silti on. Pullo on ylväs ja jopa röyhkeä, ja kantaa rintamuksessaan ylpeästi valmistajansa nimeä. Todellinen katseenvangitsija siis.

Esine kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan, jonka Aaltonen testamenttasi 1977 Karkkilan seurakunnalle, ja joka myöhemmin siirtyi Karkkilan kotiseutuyhdistyksen omistukseen. Aaltonen on vain harvoin kirjannut esineen käyttöhistorian ylös, eikä tämä pullo tee myönteistä poikkeusta. Emme siis tiedä siitä käytännössä mitään. Arvailujen varaan jää, kuinka kyseinen viinapullo on kulkeutunut vaatimattoman ja uskonnollisen räätälin kokoelmaan. Onko hän kenties ostanut pullot uutena? Vai lieneekö tyhjä pullo vanginnut räätälin katseen jonkun tuttavan pöydällä samaan tapaan kuin tämän tekstin kirjoittaneen museoamanuenssin katseen?

KALE-koululaukku

Kuukauden museoesineenä on vuodelta 1944, siis sota-ajalta, peräisin oleva pahvinen KALE-koululaukku. Laukussa on paperinarusta valmistettu kantohihna. Lisäksi laukun sisällä on oleellisia koululaisen tarvikkeita: puinen penaali, pahvinen kellotaulu, kangaspallo sekä kankainen perhoskoriste, joka on ilmeisesti hoitanut kirjanmerkin virkaa. Materiaalit eivät siis ole niitä, muovia ja metallia, joihin nykyajan koululaiset ovat tottuneet. Sen sijaan käytetyt materiaalit olivat pula-ajalle hyvin tyypillisiä.

Laukku on ollut ensimmäisen luokan oppilaan käytössä Nyhkälän kansakoulussa vuodesta 1944 lähtien. Tämän jälkeen laukkua on käytetty usean vuoden ajan päätellen sen kuluneisuudesta. Tuohon aikaan ihan joka vuosi ei hankittu uutta, vaan hyödykkeet käytettiin ns. loppuun ja mahdollisuuksien mukaan kierrätettiin nuoremmilla sukupolvilla paljon innokkaammin kuin nykyään. Matkan varrella laukun sisältö on saattanut hiukan muuttua, ja esimerkiksi puinen penaali herättää muistikuvia myös 1970-luvulla syntyneen allekirjoittaneen mielessä.

KALE-koululaukut olivat pula-ajan muotituote. Ainakin Kotiliedessä oli vahva ja värikylläinen mainoskampanja, jolla markkinoitiin Helsingissä vuonna 1942 perustetun Kaleva Salminen Oy:n valmistamaa Kale-laukkua. Kaleva Salminen valmisti myös pula-ajan materiaaleista valmistettuja matkalaukkuja, salkkuja ja kenkiä. Paperin ja pahvin lisäksi käytettyjä materiaaleja olivat mm. puu ja kalannahka. Museoesineemme on olkalaukku, mutta myös KALE-selkälaukkuja eli tornistereita myytiin. Olkalaukut oli tarkoitettu lähinnä tytöille ja selkälaukut pojille, mutta ajalleen ennakkoluulotonta avarakatseisuutta osoittaen tämä olkalaukku on ollut pojan laukku.

Peitostesuti

Ennen kuin kaavauskoneet saapuivat valimoihin, oli valaminen tarkkaa käsityötä. Epätoivottu susikappale vaani jokaisen työvaiheen taustalla huolimatonta työntekijää. Huolimattomuuteen ei kuitenkaan ollut varaa, sillä suden tekeminen oli häpeä. Jos sutta ja sekundaa kaikesta huolimatta tuli, niin usein kappale saatettiin valaa uusiksi ihan omalla ajalla. Tällaisessa ilmapiirissä taidot karttuivat nopeasti ja työvälineet tulivat tutuiksi. Työvälineet valmistettiin usein itse, joten valajalla saattoi olla käytössään hyvinkin persoonallisia työkaluja, joiden käyttötapa ulkopuolisille oli täysi mysteeri.

Yksi tällainen omatekoinen valajan työväline on peitostesuti, joka on Högforsin valimossa tuntemattoman valajan toimesta koostettu ilmeisesti jouhista kietomalla jouhinipun pää yhteen rautalangalla. Nipun päässä on vankka rautakoukku, jonka varaan suti on asetettu kuivumaan. Esine muistuttaa veikeästi pölyhuiskaa. Pölyjä esineellä ei kuitenkaan ole pyyhitty, vaan sitä on käytetty valmiin hiekkamuotin peitostuksessa eli mustauksessa. Sudilla siveltiin hiekan pinta hiilipitoisella peiteaineella. Tarkoituksena oli estää hiekan palaminen ja tarttuminen valukappaleen pintaan sekä antaa valukappaleelle kaunis pinta. Mustaus kuivatettiin ilmakuivauksella tai uunissa polttamalla.

Esineen ajoitus on epävarma. Se on ollut esillä jo vuonna 1960 avatussa Högforsin tehdasmuseossa. Tuskinpa esinettä on museoon ihan uutena kiikutettu, joten se lienee valmistunut 1920-40 -luvuilla. Normaalisti suti on nähtävillä Suomen valimomuseon perusnäyttelyssä.

Palomiehen kypärä

Kuukauden museoesineenä on Karkkilan kauppalan palokunnan palomiehen kypärä. Esine on siinä olevan tarran mukaan tarkastettu vuonna 1970. Kypärä kuuluu siis varsin mielenkiintoiseen ajanjaksoon Karkkilan ja sen palokunnan historiassa.

Karkkilassa, silloisella Pyhäjärvellä, on ollut palokuntatoimintaa jo 1880-luvulta lähtien. Vapaapalokuntapohjalta toimivia hankkeita oli muutamia edellisvuosisadan vaihteessa, kunnes toiminta sai vakinaisen muodon vuonna 1928. Tuolloin perustettiin Högforsin tehdaspalokunta. Viimeinen innoitus kunnon palokunnalle oli Fagerkullassa Hakalan talon tulipalo vuonna 1927. Aineellisten vahinkojen lisäksi palossa sai surmansa yksi lapsi. Vanhaankylään oli jo vuonna 1927 noussut tehtaanjohtaja Edvard Cedercreutzin toimesta komea paloasema.

Vuonna 1936 Högforsin tehdas ja Karkkilan kauppala tekivät sammutussopimuksen. Sen mukaan tehtaan palokunta toimi myös kauppalan palokuntana lähtövalmiuden ollessa kaksi miestä. Samana vuonna laajennettiin myös paloaseman rakennusta. Vuonna 1969 Karkkilan kauppala ja Pyhäjärven kunta yhdistettiin Karkkilan kauppalaksi. Palotoimi järjestettiin kuntaliitoksen seurauksena uudestaan, ja vanha sammutussopimus irtisanottiin. Karkkilan kauppalan vakinainen palokunta vuokrasi vuonna 1969 käyttöönsä tehtaan paloaseman. Rakennuksessa tehtiin muutoksia ja korjauksia, esimerkiksi vuonna 1975 ensimmäiseen kerrokseen tehtiin sauna ja sosiaaliset tilat. Karkkilan palokunta toimi tehtaan paloasemalla 1990-luvulle asti.

Kypärä kuuluu siis siihen vaiheeseen, jolloin Högforsin tehdaspalokunta muutettiin kauppalan palokunnaksi vuonna 1969. Kyseinen kypärä lienee ensimmäinen, joka uudelle palokunnalle on vuonna 1970 hankittu. Kypärää koristaa Karkkilan vaakuna, joka oli ollut kauppalan käytössä jo vuodesta 1956, mutta päätyi siis vasta nyt paikkakunnan oman palokunnan tunnukseksi.

Högforsin istukkaventtiili

Kuukauden museoesineenä on Högforsin istukkaventtiili, joka on todennäköisesti valmistunut 1960-luvun alussa. Högforsin venttiilejä valmistettiin pääasiassa Högfors Salon tehtaalla. Tehdas perustettiin vuonna 1927 ja Högfors osti sen vuonna 1933. Salossa valmistettiin mm. radiaattoreita, ja Högfors halusi oston avulla turvata itselleen suuremman markkinaosuuden radiaattoreista. Sota-aikana Salossa aloitettiin luistiventtiilien valmistus. Tästä tuotannonhaarasta kasvoi valtava bisnes, ja lähes koko tehdas valjastettiin palvelemaan venttiilituotantoa. Saloon rakennettiin kokonaan uusi konepaja vuonna 1952 ja seuraavana vuonna sen oma valimo lakkautettiin. Siitä lähtien venttiilit valettiin Karkkilassa ja koneistettiin Salossa.

Kuukauden museoesinettämme ei ole koskaan liitetty vesijohtoverkostoon. Se on ollut opetuskäytössä ensin Högforsin Tehtaan Konepajakoulussa vuoteen 1977 saakka, ja sen jälkeen samoissa tiloissa toimineessa Lohjan kuntainliiton ammattikoulussa vuoteen 1988 saakka. Venttiili on ollut koulujen mallipiirtämisen opettajan käytössä, mahdollisesti myös konepajatekniikan opetuksessa. Mallipiirtämisen oppilaat ovat voineet mitata venttiiliin tehdystä avonaisesta kohdasta mm. seinämien paksuudet.

Högforsien Salo ja Karkkila tiet erkaantuivat vuonna 1985 yrityskauppojen myötä. Högfors Salo toimii edelleen ja kaiken lisäksi vanhalla perinteikkäällä Högfors-nimellä, josta Högforsin emotehdas on jo luopunut. Salon tehtaalla valmistetaan edelleen venttiilejä, mutta valurauta on vaihtunut hiiliteräkseen ja haponkestävään teräkseen. Tehdas muutti vuonna 2009 uusiin tiloihin 200 metrin päähän vanhasta tehdasrakennuksesta.