Saksalainen viinapullo

Kuukauden museoesineenä on saksalaisen Anton Riemerscmidin valmistama viinapullo noin sadan vuoden takaa. Riemerschmid perusti yrityksensä vuonna 1835 Müncheniin, ja vuonna 1852 yritys nimettiin uudelleen perustajansa mukaan. Yritys tuli erityisen kuuluisaksi pulloistaan, jotka nykyään ovat keräilyharvinaisuuksia. Riemerschmid oli ammatiltaan värjääjä, ja myös hänen pullonsa olivat usein hyvin värikkäitä. Arvokkaimpiin pulloihin maalattiin käsin kuva, ja joidenkin pullojen massaan oli jopa upotettu pieniä kultalastuja. Riemerschmidin perustama yritys toimii edelleen, mutta valmistettavaksi tuotteeksi on vaihtunut siirappi.

Museoesineemme on yrityksen historian ja maineen tietäen suorastaan vaatimattoman näköinen. Se on väritön, siinä ei ole maalattua kuvaa saatikka kultalastuja rungossaan. Kaiken lisäksi pullo lienee halpaa puristelasia. Jotain majesteetillista siinä silti on. Pullo on ylväs ja jopa röyhkeä, ja kantaa rintamuksessaan ylpeästi valmistajansa nimeä. Todellinen katseenvangitsija siis.

Esine kuuluu Juho Aaltosen museokokoelmaan, jonka Aaltonen testamenttasi 1977 Karkkilan seurakunnalle, ja joka myöhemmin siirtyi Karkkilan kotiseutuyhdistyksen omistukseen. Aaltonen on vain harvoin kirjannut esineen käyttöhistorian ylös, eikä tämä pullo tee myönteistä poikkeusta. Emme siis tiedä siitä käytännössä mitään. Arvailujen varaan jää, kuinka kyseinen viinapullo on kulkeutunut vaatimattoman ja uskonnollisen räätälin kokoelmaan. Onko hän kenties ostanut pullot uutena? Vai lieneekö tyhjä pullo vanginnut räätälin katseen jonkun tuttavan pöydällä samaan tapaan kuin tämän tekstin kirjoittaneen museoamanuenssin katseen?

KALE-koululaukku

Kuukauden museoesineenä on vuodelta 1944, siis sota-ajalta, peräisin oleva pahvinen KALE-koululaukku. Laukussa on paperinarusta valmistettu kantohihna. Lisäksi laukun sisällä on oleellisia koululaisen tarvikkeita: puinen penaali, pahvinen kellotaulu, kangaspallo sekä kankainen perhoskoriste, joka on ilmeisesti hoitanut kirjanmerkin virkaa. Materiaalit eivät siis ole niitä, muovia ja metallia, joihin nykyajan koululaiset ovat tottuneet. Sen sijaan käytetyt materiaalit olivat pula-ajalle hyvin tyypillisiä.

Laukku on ollut ensimmäisen luokan oppilaan käytössä Nyhkälän kansakoulussa vuodesta 1944 lähtien. Tämän jälkeen laukkua on käytetty usean vuoden ajan päätellen sen kuluneisuudesta. Tuohon aikaan ihan joka vuosi ei hankittu uutta, vaan hyödykkeet käytettiin ns. loppuun ja mahdollisuuksien mukaan kierrätettiin nuoremmilla sukupolvilla paljon innokkaammin kuin nykyään. Matkan varrella laukun sisältö on saattanut hiukan muuttua, ja esimerkiksi puinen penaali herättää muistikuvia myös 1970-luvulla syntyneen allekirjoittaneen mielessä.

KALE-koululaukut olivat pula-ajan muotituote. Ainakin Kotiliedessä oli vahva ja värikylläinen mainoskampanja, jolla markkinoitiin Helsingissä vuonna 1942 perustetun Kaleva Salminen Oy:n valmistamaa Kale-laukkua. Kaleva Salminen valmisti myös pula-ajan materiaaleista valmistettuja matkalaukkuja, salkkuja ja kenkiä. Paperin ja pahvin lisäksi käytettyjä materiaaleja olivat mm. puu ja kalannahka. Museoesineemme on olkalaukku, mutta myös KALE-selkälaukkuja eli tornistereita myytiin. Olkalaukut oli tarkoitettu lähinnä tytöille ja selkälaukut pojille, mutta ajalleen ennakkoluulotonta avarakatseisuutta osoittaen tämä olkalaukku on ollut pojan laukku.

Peitostesuti

Ennen kuin kaavauskoneet saapuivat valimoihin, oli valaminen tarkkaa käsityötä. Epätoivottu susikappale vaani jokaisen työvaiheen taustalla huolimatonta työntekijää. Huolimattomuuteen ei kuitenkaan ollut varaa, sillä suden tekeminen oli häpeä. Jos sutta ja sekundaa kaikesta huolimatta tuli, niin usein kappale saatettiin valaa uusiksi ihan omalla ajalla. Tällaisessa ilmapiirissä taidot karttuivat nopeasti ja työvälineet tulivat tutuiksi. Työvälineet valmistettiin usein itse, joten valajalla saattoi olla käytössään hyvinkin persoonallisia työkaluja, joiden käyttötapa ulkopuolisille oli täysi mysteeri.

Yksi tällainen omatekoinen valajan työväline on peitostesuti, joka on Högforsin valimossa tuntemattoman valajan toimesta koostettu ilmeisesti jouhista kietomalla jouhinipun pää yhteen rautalangalla. Nipun päässä on vankka rautakoukku, jonka varaan suti on asetettu kuivumaan. Esine muistuttaa veikeästi pölyhuiskaa. Pölyjä esineellä ei kuitenkaan ole pyyhitty, vaan sitä on käytetty valmiin hiekkamuotin peitostuksessa eli mustauksessa. Sudilla siveltiin hiekan pinta hiilipitoisella peiteaineella. Tarkoituksena oli estää hiekan palaminen ja tarttuminen valukappaleen pintaan sekä antaa valukappaleelle kaunis pinta. Mustaus kuivatettiin ilmakuivauksella tai uunissa polttamalla.

Esineen ajoitus on epävarma. Se on ollut esillä jo vuonna 1960 avatussa Högforsin tehdasmuseossa. Tuskinpa esinettä on museoon ihan uutena kiikutettu, joten se lienee valmistunut 1920-40 -luvuilla. Normaalisti suti on nähtävillä Suomen valimomuseon perusnäyttelyssä.

Palomiehen kypärä

Kuukauden museoesineenä on Karkkilan kauppalan palokunnan palomiehen kypärä. Esine on siinä olevan tarran mukaan tarkastettu vuonna 1970. Kypärä kuuluu siis varsin mielenkiintoiseen ajanjaksoon Karkkilan ja sen palokunnan historiassa.

Karkkilassa, silloisella Pyhäjärvellä, on ollut palokuntatoimintaa jo 1880-luvulta lähtien. Vapaapalokuntapohjalta toimivia hankkeita oli muutamia edellisvuosisadan vaihteessa, kunnes toiminta sai vakinaisen muodon vuonna 1928. Tuolloin perustettiin Högforsin tehdaspalokunta. Viimeinen innoitus kunnon palokunnalle oli Fagerkullassa Hakalan talon tulipalo vuonna 1927. Aineellisten vahinkojen lisäksi palossa sai surmansa yksi lapsi. Vanhaankylään oli jo vuonna 1927 noussut tehtaanjohtaja Edvard Cedercreutzin toimesta komea paloasema.

Vuonna 1936 Högforsin tehdas ja Karkkilan kauppala tekivät sammutussopimuksen. Sen mukaan tehtaan palokunta toimi myös kauppalan palokuntana lähtövalmiuden ollessa kaksi miestä. Samana vuonna laajennettiin myös paloaseman rakennusta. Vuonna 1969 Karkkilan kauppala ja Pyhäjärven kunta yhdistettiin Karkkilan kauppalaksi. Palotoimi järjestettiin kuntaliitoksen seurauksena uudestaan, ja vanha sammutussopimus irtisanottiin. Karkkilan kauppalan vakinainen palokunta vuokrasi vuonna 1969 käyttöönsä tehtaan paloaseman. Rakennuksessa tehtiin muutoksia ja korjauksia, esimerkiksi vuonna 1975 ensimmäiseen kerrokseen tehtiin sauna ja sosiaaliset tilat. Karkkilan palokunta toimi tehtaan paloasemalla 1990-luvulle asti.

Kypärä kuuluu siis siihen vaiheeseen, jolloin Högforsin tehdaspalokunta muutettiin kauppalan palokunnaksi vuonna 1969. Kyseinen kypärä lienee ensimmäinen, joka uudelle palokunnalle on vuonna 1970 hankittu. Kypärää koristaa Karkkilan vaakuna, joka oli ollut kauppalan käytössä jo vuodesta 1956, mutta päätyi siis vasta nyt paikkakunnan oman palokunnan tunnukseksi.

Högforsin istukkaventtiili

Kuukauden museoesineenä on Högforsin istukkaventtiili, joka on todennäköisesti valmistunut 1960-luvun alussa. Högforsin venttiilejä valmistettiin pääasiassa Högfors Salon tehtaalla. Tehdas perustettiin vuonna 1927 ja Högfors osti sen vuonna 1933. Salossa valmistettiin mm. radiaattoreita, ja Högfors halusi oston avulla turvata itselleen suuremman markkinaosuuden radiaattoreista. Sota-aikana Salossa aloitettiin luistiventtiilien valmistus. Tästä tuotannonhaarasta kasvoi valtava bisnes, ja lähes koko tehdas valjastettiin palvelemaan venttiilituotantoa. Saloon rakennettiin kokonaan uusi konepaja vuonna 1952 ja seuraavana vuonna sen oma valimo lakkautettiin. Siitä lähtien venttiilit valettiin Karkkilassa ja koneistettiin Salossa.

Kuukauden museoesinettämme ei ole koskaan liitetty vesijohtoverkostoon. Se on ollut opetuskäytössä ensin Högforsin Tehtaan Konepajakoulussa vuoteen 1977 saakka, ja sen jälkeen samoissa tiloissa toimineessa Lohjan kuntainliiton ammattikoulussa vuoteen 1988 saakka. Venttiili on ollut koulujen mallipiirtämisen opettajan käytössä, mahdollisesti myös konepajatekniikan opetuksessa. Mallipiirtämisen oppilaat ovat voineet mitata venttiiliin tehdystä avonaisesta kohdasta mm. seinämien paksuudet.

Högforsien Salo ja Karkkila tiet erkaantuivat vuonna 1985 yrityskauppojen myötä. Högfors Salo toimii edelleen ja kaiken lisäksi vanhalla perinteikkäällä Högfors-nimellä, josta Högforsin emotehdas on jo luopunut. Salon tehtaalla valmistetaan edelleen venttiilejä, mutta valurauta on vaihtunut hiiliteräkseen ja haponkestävään teräkseen. Tehdas muutti vuonna 2009 uusiin tiloihin 200 metrin päähän vanhasta tehdasrakennuksesta.

Inkkareita ja länkkäreitä

Jouluna monessa kodissa odotettiin jälleen jännityksellä, että mitä se pukki tuo. Usean pojan paketista varmasti löytyi elektroniikkaa, konsolipelejä, vaatteita, urheiluvälineitä tai ikisuosikkeja legoja. Myös perinteiset kirjat ja lautapelit pitivät pintansa, mikäli on uskominen netissä julkaistuja Parhaat lahjaideat -listauksia. Aika harvassa paketissa taisi enää olla muovisia pienoisfiguureja, jotka vielä 30 vuotta sitten kuuluivat lähes joka pojan lelulaatikon vakiotarpeistoon. Asiaan kuuluvalla nostalgian kultaamalla kaiholla kuukauden museoesineeksi onkin nostettu kokoelma inkkari ja länkkäri -figuureja suoraan 1970-luvulta.

Suomeen perustettiin ensimmäinen muovitehdas vuonna 1921, mutta varsinaisesti muovi alkoi yleistyä ja muuttua arkipäiväiseksi 1950-luvulla. Tietenkin leluteollisuus kulki kehityksen mukana. Muovisoturien edeltäjiä olivat tinasotilaat, joista vanhin on ajoitettu n. vuodelle 200 jKr. Varsinaisesti tinasotilaat yleistyivät leikkeihin 1800-luvulla, ja pysyivät pitkään suosituimpien lelujen joukossa. Halvemmat muoviset leikkisotilaat tulivat tinasotilaiden tilalle viimeistään 1960-luvulla. Suomessa muovisia leikkisotilaita ei tiettävästi ole lainkaan valmistettu, vaan ne tulivat pääsääntöisesti Hong Kongista, kuten tuli myös kuukauden museoesineemme. Kaikkein hienoimmat ja kalleimmat muovisotilaat valmistettiin kuitenkin Englannissa. Muovisotilaita saattoi ostaa isoissa pusseissa, ja varsin nopeasti niistä pystyi koota isonkin armeijan.

Leikkisotilaiden rinnalla yhtä suosittuja hahmoja 1960-80 -luvuilla olivat inkkarit ja länkkärit. Monesti muovifiguurien ohella oli mahdollisuus ostaa myös pahvista taiteltavia Villin lännen rakennuksia. Sellaisen on saanut myös näiden Hunson Trading Companyn valmistamien hahmojen mukana. Villi länsi aiheena oli vielä tuohon aikaan kuuminta hottia, mikä näkyi mm. elokuvatarjonnassa, sarjakuvissa ja leikkikaluissa. Genre painui 1980-luvun aikana marginaaliin, ja on siellä edelleen. Kauppojen hyllyiltä löytyy vielä nykyäänkin isoja pusseja muovisia leikkisotilaita, mutta inkkareita ja länkkäreitä ei juuri enää näy.

Högforsin kaulahaarniska n:o 2

Högforsin ruukin maineikas taidevalutuotanto lähti käyntiin jo 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin kyseessä olivat lähinnä koristevalut eli koristeelliset käyttöesineet kuten kynttilänjalat. Tilanne muuttui tyystin vuonna 1885 Volter Ramsayn ostettua Högforsin ruukin. Hän hankki tehtaalle runsaasti uusia valumalleja, joista suuri osa tuli Ruotsista Husqvarnan tehtaalta tai ainakin sen kautta. On myös mahdollista, että Ramsay hankkiessaan valumalleja toimi samalla Husqvarnan asiamiehenä, sillä aika moni Husqvarnan ja Högforsin identtinen esine on tullut tuotantoon suunnilleen samaan aikaan. Näin myös taidevalut, siis pelkästään taide-esineeksi tarkoitettu teos, joista varsin monen alkuperä on jäljitettävissä Keski-Eurooppaan.

Yksi tällainen taidevalu on kuukauden museoesineemme, Högforsin Kaulahaarniska N:o 2. Kaulahaarniskan aihe on varsin sotainen, sillä siinä kaksi haarniskoitua sotajoukkoa ottaa yhteen. Esine lienee ollut alkujaan osa isompaa kokonaisuutta. Ehkäpä se on kuulunut niin ikään Högforsin tuotantoon kuuluneeseen Henrik II:n paraatikilpeen, jossa esiintyy samanlaisella töyhtökypärällä varustettuja taistelijoita kuin tässä kaulahaarniskassa. Jos näin on, niin kaulahaarniskan kulku Ranskasta Suomeen on ollut samanlainen kuin monella muulla taidevalulla. Saksassa nimittäin alettiin kopioida keskiaikaisia ja antiikkisia taideteoksia, haarniskoja ja kilpiä valurautaisiksi taide-esineiksi. Niitä ei siis tarkoitettu sotilaskäyttöön, vaan kotien sisustukseen. Saksasta ne sitten levisivät myös muihin maihin aina Suomea myöten. Högforsin ruukin kuvastossa kyseinen kaulahaarniska esiintyi ainakin 1887, ehkä jo vuotta aiemmin.

Jos lukijoilla on tarkempaa tietoa kaulahaarniskan aiheesta tai kuvan haarniskoista, niin toivomme ottamaan yhteyttä Karkkilan museon henkilökuntaan!