Masuunin pata

Högforsin ruukki perustettiin vuonna 1820. Tehtaan 200-vuotisjuhlat kolme vuotta sitten olivat ikimuistoiset – lähinnä siitä syystä, että niitä ei järjestetty lainkaan koronan vuoksi. Högforsin historiasta kertova kirja kuitenkin julkaistiin juhlavuoden kunniaksi. Heinäkuussa 2023 on uuden juhlan aika, sillä tuolloin tulee tasan 200 vuotta siitä, kun ruukin ensimmäinen varsinainen tuotantolaitos – masuuni – käynnistettiin ensimmäisen kerran. Masuunin ensimmäinen puhallus eli rautamalmin sulatus käynnistettiin 23.7.1823. Silloin myös Karkkilassa valettiin ensimmäisen kerran rautaa.

Tapaus oli merkittävä tehtaan, paikkakunnan ja Suomenkin kannalta, sillä tehtaalla raudan valu on jatkunut näihin päiviin saakka, ja Componentan Karkkilan valimo on ylivoimaisesti vanhin edelleen toiminnassa oleva suomalainen valimo. Se on myös kapasiteetiltaan Suomen isoin valimo. Masuunin ensimmäistä puhallusta tuli seuraamaan syyskuussa myös itse kenraalikuvernööri Fabian Steinheil. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Suomen korkein viranomainen vieraili paikkakunnalla. Seuraavaa kertaa saatiin odottaa vuoteen 1995, kun presidentti Martti Ahtisaari vieraili Karkkilassa.

Högforsin masuunin ensimmäistä puhallusta johti masuunimestari Johan Skogman, joka oli palkattu Skogbyn masuunilta. Pääsääntöisesti masuunissa valmistettiin takkirautaa, mutta samalla myös jonkun verran valutuotteita. Ensimmäisen puhalluksen valutuotteista ei ikävä kyllä ole tarkkaa tietoa, mutta osviittaa tuotannosta antaa se, että työläisten joukossa oli inkoolainen patavaluri Karl Fredrik Östergren. Valutuotteita valmistui ensimmäisen puhalluksen aikana 5 kippuntaa eli 973 kiloa. Vuonna 1827 valutavaraa valmistui jo 34 kippuntaa, josta talousvaluja oli 25 kippuntaa. Tämä sisälsi muun muassa 538 pataa, 255 jalkapannua, kolme lättypannua, 80 paistinpannua, 24 huhmarta ja yhden vohveliraudan.

Högforsin ensimmäisissä valuissa oli HF-leima. Ihan tarkkaan emme tiedä, mihin asti kyseistä leimaa käytettiin, mutta varmuudella voidaan sanoa, että viimeistään vuonna 1872 valuissa alettiin käyttää leimaa, jossa oli sana ”Högfors” soikean pisteviivan sisällä. Kaikki HF-leimalliset valutuotteet ovat siis todennäköisesti tuota hetkeä vanhempia. Kuukauden museoesineenämme on Högforsin isokokoinen, pyöreäpohjainen ja kantosangallinen, ehkä suunnilleen 8-10 litran pata, jossa on HF-leima. Pata on yleensä ollut esillä Högforsin masuunissa, mutta on nyt tätä juhlahetkeä varten nostettu näkyvämmin esille.

Padasta tiedämme, että se on peräisin Högforsin oman tehdasmuseon kokoelmista, johon esineitä aikoinaan hankittiin esimerkiksi huutokaupoista. Padan varhainen käyttöhistoria on siis hämärän peitossa. Emme tiedä, onko pata valettu itse masuunissa vai 1830-luvulla rakennetussa erillisessä valimorakennuksessa. Todennäköisesti se on kuitenkin valettu masuuniraudasta, johon raaka-aine on ainakin osittain saatu Kulonsuonmäen kaivoksesta, joka palveli Högforsin ruukkia 1880-luvulle saakka.

Padassa on paljon puhuvat käytön jäljet: padan pohja on nimittäin lyöty puhki. Kyseessä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun puhkinaisia patoja tulee vastaan. Vaurio kertoo siitä, että sen jälkeen, kun pataa ei ole enää käytetty ruoanvalmistuksessa, siitä on tehty kukkapata. Harmillista, että näin on kohdeltu juuri HF-pataa, mutta toisaalta ilman kyseistä vauriota tietäisimme padan käyttöhistoriasta paljon vähemmän. Voimme siis arvailla ja olettaa, että pata on koko historiansa ajan ollut Högforsin ruukin piirissä: ensin se on valettu siellä, sitten siinä on valmistettu ruukkilaisille ruokaa, seuraavaksi pata on toiminut ruukkialueella värikkäiden kukkien alustana ja lopulta se on päätynyt museoesineeksi.

Juoksijapatsas

Kesäkuun museoesineeksi päätyi komea viestijuoksijaa esittävä palkintopatsas. Juoksijapatsaan historia jää kuitenkin osin mysteeriksi, mikä tekeekin siitä jollain tapaa kiehtovan ja mielenkiintoisen esineen. Patsas on ollut käytössä Helsingin Vallilassa sijainneen Centralgjuteri AB:n, eli Keskusvalimo Oy:n, sekä jonkin, todennäköisesti Pasilan konepajahallin välisenä urheilun kiertopalkintona. Konepajahallin sijainnista tai toiminnasta ei ole tarkkaa tietoa. Patsaan alaosassa sijaitseva teksti ”VANDRINGSPRIS I FRIIDROTT” sekä itse juoksija kertovat patsaan toimineen nimenomaan yleisurheilukilpailujen kiertävänä palkintona. Palkintopatsas on jaettu vuosina 1945, 1946 sekä 1949. Jokaisena vuonna palkinto on päätynyt Keskusvalimo Oy:lle. Viimeisen palkinnonjaon jälkeen patsas on toiminut muistoesineenä.

Urheilulla oli tärkeä rooli myös Karkkilassa. Ensimmäinen virallinen urheiluseura perustettiin Karkkilaan jo vuonna 1900, mutta työpaikkaurheilua sellaisenaan alettiin aktiivisesti harrastaa vasta 1930-luvun alun jälkeen. Högforsin tehtaan liittyminen Kymin Osakeyhtiöön vuonna 1933 vauhditti työpaikkaurheilun kehittymistä merkittävästi. Samalla perustettiin uusi urheiluseura Karkkilan Pojat. Högforsin työntekijät alkoivat aktiivisesti osallistua Kymin tehtaiden välisiin ja tehtaiden sisäisiin kilpailuihin vuodesta 1937 alkaen. Erityisen suosittuja urheilulajeja olivat hiihto, yleisurheilu, jalkapallo, suunnistus, tennis ja uinti. Sekä tehdas että tehtaan ammattikoulu saavuttivat hyviä tuloksia urheilukilpailuissa. Högforsin tehtaalla oli myös oma hyppyrimäki, joka oli suosittu etenkin Högforsin tehtaan konepajan oppilaiden kesken. Se purettiin kuitenkin jo 1960-luvun puolivälissä.

Vaikka tehtaan liikuntaohjelmissa pääpaino oli yksilöurheilussa, joukkuelajejakin harrastettiin. Vuonna 1935 Högforsin tehtaan sekä Karkkilan kauppalan välillä järjestettiin jalkapallo-ottelu, jossa pelasivat kummankin tahon virkamiehet. Ottelun suosio oli valtava ja se keräsi myös paljon paikallisen median huomiota. Vuonna 1952 tärkeäksi hetkeksi muodostui Högforsin tehtaan Kymin mestaruus jalkapallossa vieläpä omalla kotikentällä. Naisten keskuudessa suosituin urheilulaji oli lentopallo, josta myös voitettiin Kymin mestaruus. 1960-luvulla koripallosta tuli merkittävä laji Karkkilassa. Karkkila onnistuikin nousemaan valtakunnallisesti merkittäväksi koripallokaupungiksi, ja vastaava toiminta jatkuu edelleenkin.

Lukeva munkki

Högforsin yksi tunnetuimmista taidevaluista lienee Lukeva munkki. Muistitiedon mukaan Högfors on valmistanut reliefiä ”aina”. Ihan näin ei kuitenkaan ole, sillä Högforsin taidevaluja esiteltiin tehtaan virallisessa tuoteluettelossa viimeisen kerran vuonna 1908, ja siinä ei Lukevaa munkkia vielä näy. Tämän jälkeen Högforsin taidevaluista tuli lähinnä tehtaan liikelahjoja, joita tutkijoiden mieliharmiksi ei listattu juuri mihinkään. Lukevan munkin historia on siis pitkälti perimätiedon ja päätelmien varassa. Perimätieto kertookin meille, että tehtaan pitkäaikaisella pääkirjanpitäjällä Stig Calamniuksella oli hallussaan hyvin vanha Lukeva munkki, jonka mukana oli teksti ”valettu vuonna 1932 venäläiseen öljyhiekkaan”. Kyseinen vuosi saattaa siis hyvinkin olla Lukevan munkin aloitushetki Högforsin tehtaalla. Ainakaan varhaisempaa dokumenttia aiheesta ei löydy.

Kuukauden museoesineeksi valikoitunut kappale on hyvin erikoinen, koska se on taidokkaasti maalattu eri väreillä. Yleensähän taulua on saanut vain mustana. Ei ole tiedossa, onko reliefi maalattu lahjoittajan toimesta vaiko jo aikaisemmin tehtaalla firaabelityönä. Esine päätyi Työläismuseon kokoelmiin vuonna 1988 Hellä Vendelinin lahjoittaman ison erän yhteydessä. 

Reliefin on vuosina 1817-18 suunnitellut saksalainen Leonhard Posch. Taulun nimi oli alkujaan Der Gelehrte eli suomeksi ”Oppinut”. Miksi teoksen nimi on siis suomeksi Lukeva munkki? On esitetty teoria, jonka mukaan taidevalun nimeäminen olisi ollut kunnianosoitus Högforsin ruukin entiselle patruunalle Hjalmar Linderille, joka myi Högforsin pois vuonna 1918. Linder muistetaan avokätisistä lahjoituksistaan, ja vuonna 1920 yksi hänen Suomen taideyhdistykselle luovuttamistaan taideteoksista oli Rembrandtin arvokas maalaus nimeltään Lukeva munkki, jossa munkki todellakin lukee paperikääröä hivenen samaan tapaan kuin Högforsin taidevalussa. Todennäköisesti tieto tästäkin lahjoituksesta oli kiirinyt Högforsin perukoille, jossa Linderiä muisteltiin hyvällä.

Entä mitä mahtaa tarkoittaa latinankielinen teksti, jota munkki on lukemassa? Sekin on kyllä selvitetty: ”Hallitsijat olkaa taiteilijoille suosiolliset, sillä he tekevät elämästä elämisen arvoisen.”

Valmetin puhelinvaihde

Museot säilyttävät esineitään varastoissa. Niissä on yleensä paljon enemmän esineitä kuin näyttelyissä. Museon yksi tärkeimmistä tehtävistä onkin nimenomaan ”säilyttää”, joten ilman varastoja emme selviäisi. Varastoihin on saattanut vuosikymmenten saatosta eri henkilöiden toimesta kertyä esineitä, jotka ovat hieman jo päässeet hautautumaan. Joskus vastaan tulee esine, johon ei ole aikaisemmin kiinnittänyt lainkaan huomioita. Näin kävi nytkin, kun maaliskuun auringon valonsäteet valaisivat varaston hyllyllä kököttävää kiehtovaa laitetta, joka näytti ihan puhelinvaihteelta.

Ja sehän se olikin, vaikka aluksi laitteesta ei tuntunut löytyvän mitään tietoa. Asiakirjoista sentään selvisi, että se oli Tampereella toimineen Valmetin valimon toukokuussa 1989 lahjoittama vempele, joka oli merkitty luettelointilomakkeeseen ”tutkimuslaitteeksi”. Annettakoon tämä pieni virhe aikaisemmille tutkijoille anteeksi, sillä pari viikkoa tämän lahjoituksen saatuamme avautuivat Suomen valimomuseon ovet ensi kertaa, joten hoppu on ollut melkoinen, eikä ylimääräisiin yksityiskohtiin ole tuolloin ollut aikaa paneutua. Ja onneksi vahinko esineen käyttötietojen suhteen ei ollut korjaamaton, siitä pitivät huolen Facebookin Karkkila-Högfors ruukkimiljöön asiantuntijat.

Tämä puhelinvaihde on valmistunut Tukholmassa LM Ericssonin toimesta vuonna 1963, ja sellaiset ovat olleet yleisessä käytössä eri yrityksissä vielä 1970-luvulla. Laitteessa on 15 alanumeroa, ja valkoisten nappien alla on palanut merkkivalo, jos alanumero on ollut käytössä. Valkoisen napin yläpuolella olevasta valkoisesta kytkimestä keskuksenhoitaja on päässyt linjoille hätyyttelemään puhujaa, jos puhelu on esimerkiksi kestänyt liian kauan. Valintalevyn alla on numeroidut näppäimet, ilmeisesti ihan normaalit valintanäppäimet vaihtoehdoksi pyöritettävälle valintalevylle. Mysteeriksi jäivät alanumerojen alla olevien eriväristen nappien tarkoitus. Näissä laitteissa on yleisimmin ollut luuri laitteen vasemmalla puolella, ja sitä varten siellä on myös liitin. Tähän laitteeseen on ollut kuitenkin kytkettynä normaali puhelin, joka sekin löytyi museon varastosta.

Högforsin mortteli nro 2

Mortteli (tai huhmare) on maljamainen astia, jota käytetään aineksen, yleisimmin mausteen, hienontamiseen ja sekoittamiseen. Hienontaminen tapahtuu survimella (hiertimellä) painellen ja hiertäen. Morttelia käytetään myös apteekeissa lääkeaineiden tai kuvataiteessa väriaineiden hienontamisessa. Kuukauden museoesineenä on alkuperäisen nimityksen mukaan Högforsin Huhmar n:o 2.

Högforsin tuotannossa morttelit ovat olleet jo ainakin 1880-luvulla. Ensimmäisissä tehtaan kuvastoissa mainittiin kaksi erikokoista huhmarta, ja samat mallit jatkoivat aina vuoteen 1946 saakka, jolloin ne esiintyivät viimeisen kerran kuvastossa.

Tämä mortteli kuului Högforsin tehtaan oman, vuonna 1960 perustetun museon kokoelmiin. Se tarkoittaa myös sitä, että esineen käyttöhistoria ennen vuotta 1960 on kadonnut. Ainut, millä esinettä voi hieman tarkemmin ajoittaa, on sen pistereunainen leima. Nimittäin vuonna 1935 kyseinen leima korvattiin yksinkertaisemmalla H-leimalla.

Kyseessä on tyypillinen Högforsin sarjatuote. Merkittäväksi sen tekee, että se kertoo kansallisesti tärkeän yrityksen arkipäivän työstä ja tuotannosta.

Högforsin tuhkakuppi nro 3

Kun keräilyhuuma iskee, keräilijä voi kerätä lähes mitä tahansa. Rajoittavat tekijät ovat lähinnä varallisuus ja tila. Esimerkiksi postimerkkien keräily on hyvä harrastus, sillä siinä keräyskohteet vievät vain vähän tilaa ja varsin maltillisilla rahasummilla pääsee hyvään alkuun. Toinen ääripää ovat autot tai jopa lentokoneet.

Hyvä, ja myös yllättävän suosittu, keräilykohde on valurauta. Tuskin kovinkaan monella, ei edes kaikilla museoilla, on mahdollisuutta keräillä esimerkiksi valtavia dieselmoottoreiden runkoja. Vähempikin riittää. Esimerkiksi talous-, koriste- ja taidevalut ovat mitä mainioimpia keräilykohteita. Niinpä kuukauden museoesineenämme on Högforsin tuhkakuppi nro 3, jollainen puuttui Suomen valimomuseon kokoelmista aina viime vuoteen saakka. Viimein sellainen löytyi karkkilalaisesta osto- ja myyntiliikkeestä.

Esine on tullut tuotantoon vuosien 1887–1898 välillä tehtaan hintaluettelojen mukaan. Samaan aikaan tulivat tuotantoon myös muut, hiukan samantyyliset tuhkakupit, joita oli kahdeksan erilaista. Valumallit hankittiin todennäköisesti Saksasta. Valumalleja ei ole tämän jälkeen muutettu, joten varsinaista valmistusaikaa on vaikea arvioida. Joitakin tuhkakuppeja, kuten numeroa 1 (Koiranpää) ja numeroa 5 (Haikara) on mahdollista edelleen valmistaa, sillä valumallit ovat säilyneet. Kuuden muun, siis myös tämän leijonanpäätä esittävän kupin, valumallit ovat vuosikymmenten saatossa hävinneet. On lähes mahdotonta sanoa koska, mutta tuskin tätä numeroa 3 on enää 1960-luvun jälkeen valmistettu.

Karkkilan museo kannustaa maltilliseen keräilyharrastukseen, ja muistuttaa samalla, että tuhkakuppeja voi käyttää muuhunkin kuin niiden alkuperäiseen tarkoitukseen. Taidokkaat valurautaesineet toimivat jo ihan sellaisenaan ihan koriste-esineinä.

Kosthollin vaaka

Kuukauden museoesineenä on historiaa nähnyt ja kolhuja kokenut pöytävaaka. Sen on valmistanut Lahden rautateollisuus Oy, ja se on ollut käytössä Karkkilassa Tehtaanhotellissa eli Kosthollissa. Tarkemmin sanottuna tätä kymmenen kilon vaakaa on käytetty Kosthollin keittiössä, joten sen avulla on valmistettu ties millaisia herkkuja tehtaan arkeen ja juhlaan. Vuosien saatossa vaa’an kuppi on hävinnyt, kuten myös sen viisari, mutta onneksi esineen ylväs ryhti ja siro kauneus ovat säilyneet. Vaaka lahjoitettiin enemmän kuin täysin palvelleena Suomen valimomuseon kokoelmiin vuonna 1997, jolloin Tehtaanhotellia remontoitiin.

Lahden rauta- ja Metalliteollisuustehdas Oy perustettiin vuonna 1908. Kyseessä oli konepaja, jossa ilmeisesti heti alusta lähtien oli myös valimo. Aluksi siellä lähinnä korjattiin koneita ja valmistettiin rautasänkyjä. Yrityksen nimi lyheni vuonna 1912 muotoon Lahden Rautateollisuus Oy, ja kaksi vuotta myöhemmin valmistuivat ensimmäiset vaa’at, joista tuli yrityksen hittituote. Pöytävaakojen ohella valmistettiin kymmenysvaakoja, joissa oli puinen alusta. Vuonna 1917 tehtaalle valmistui uusi valimo, minkä jälkeen tuotanto vauhdittui entisestään. Yrityksen vaakaosasto eriytettiin vuonna 1943 omaksi tytäryhtiöksi, ja sen nimeksi tuli Lahden vaaka Oy. Kuukauden museoesineemme on siis valmistunut ennen kyseistä vuotta.

Miksi vaaka on kelpuutettu Suomen valimomuseon kokoelmiin? Syy on selvä, sillä sen runko on valurautaa. Lahden Rautateollisuus Oy:stä kehkeytyi sodan jälkeen merkittävä vientiyritys, jonka pääartikkeli oli puunjalostusteollisuuden koneet. Vuonna 1983 yritys vaihtoi nimekseen Raute Oy, ja seuraavalla vuosikymmenellä tehtaan koko tuotanto siirrettiin Nastolaan. Tuolloin lakkautettiin myös Raute Oy:n oma valimo. Yritys toimii edelleen, ja on Lahden seudulla tärkeä työllistäjä.