Karhulan lasitehtaan keittiötölkki

Karhulan lasitehdas (1889-2009) on yksi Suomen tunnetuimmista lasitehtaista. Karhulan lasitehtaalla valmistettiin mm. taidelasia, ja yrityksen palveluksessa olivat mm. Alvar ja Aino Aalto sekä Tapio Wirkkala ja Göran Hongell. Ihmisten mieliin Karhulan lasi on kuitenkin syöpynyt tavallisten pakkauslasien kautta, sillä yritys ehti valmistaa satoja miljoonia lasipakkauksia ja lukuisia muita tuotteita. Suomen viimeisenä pakkauslasitehtaana se vastasi parikymmentä vuotta yksin alan tuotannosta maassamme. Karhulan lasitehtaan kohtaloksi koitui yrityskauppa vuonna 1995, kun yhdysvaltalainen lasinvalmistuskonserni Owens-Illinois inc. osti tehtaan ja lakkautti sen 2009 vedoten lasintuotannon ylikapasiteettiin Euroopassa.

Yksi Karhulan lasin bulkkituotteista oli kuukauden museoesineemme: kaunis, neliskulmainen, puolen litran Keittiötölkki, joka ajoittunee vuosiin 1938-40. Tölkin väri on erikoinen, merenvihreä, jonka valmistaminen alkoi 1938, mutta lopetettiin jo vuonna 1940 sota-aikana. Uudelleen merenvihreä tuli käyttöön vuonna 1947, jolloin pakkauslasin tuotanto oli osittain siirtynyt Karhulasta Iittalaan. Yleisimmin tämän väriset Keittiötölkit on kuitenkin ajoitettu sotaa edeltävälle ajanjaksolle. Merenvihreän lasin valmistus oli edullista, sillä väriä voitiin tehdä kotimaisesta hiekasta.

Karhulan Keittiötölkkien historia on melko pitkä, sillä niiden valmistus on ollut käynnissä jo 1930-luvun alussa, ehkä jo 1920-luvun puolellakin, ja päättynyt 1960-luvun alussa. Loppuvaiheissaan tölkin muodot hieman pyöristyivät. Tölkkien koot vaihtelivat puolesta litrasta kahteen litraan. Tölkki on saanut vaikutteita funktionalismista, sillä nelikulmaisena sen säilytys on ollut kätevää ja käytännöllistä, eikä hyllyihin jäänyt hukkatilaa. Tölkin suunnittelija ei ole tiedossa. Kyseinen Keittiötölkki on ollut käytössä usean vuosikymmenen ajan Karkkilan Vattolassa.

Karhulan lasitehtaan vaiheista kiinnostuneille tiedoksi, että Kotkassa Merikeskus Vellamossa on toukokuussa avautunut aihetta käsittelevä näyttely, joka on avoinna vuoden 2021 alkuun saakka.

Larin-Kyöstin katajatuoppi

Museon kuukauden museoesine on monella tapaa merkityksellinen. Sen on puhdetyönä valmistanut Erik ”Eerikki” Enqvist (1870-1953), joka tunnetaan ehkä parhaiten siitä, että hän toimi ennätyspitkän ajan, 67 vuotta, Högforsin valimossa lähinnä malliviilarina. Hän asui ja vaikutti Fagerkullassa ns. vanhana poikana. Hän harrasti yhtä innokkaasti niin metsästystä kuin kulttuuriakin. Hän oli erityisen taitava käsistään muotoillessaan katajasta erilaisia tarve-esineitä, joista tämä tuoppi on yksi esimerkki. Eerikki on kaivertanut tuoppiin nimikirjaimensa ”E.E.” sekä vuosiluvun ”1947”, joten tuopilla on ikää jo 70 vuotta. Tällaisia tarve-esineitä Eerikki lahjoitti tai myi monille kylän asukkaille. Myös tämä tuoppi on ollut käytössä, tai koriste-esineenä, useita vuosikymmeniä Fagerkullan kylässä yhdessä perheessä.

Eerikki on kaivertanut tuopin kylkeen muutakin kuin vuosiluvun ja nimikirjaimensa. Esineessä nimittäin ylimpänä lukee ”Larin-Kyösti” ja hiukan alempana ”Tulkai veikeät veitoset kun silmä nuorena säihkyy kun rinta laulusta lämpenee ja viini maljassa läikkyy”. Kyseessä on siis mitä ilmeisemmin Larin-Kyöstin kirjoittama runonpätkä. Vuonna 1873 syntynyt Larin-Kyösti, eli Karl Gustaf Larson, on Suomen tunnetuimpia runoilijoita. Ensimmäisen runokokoelmansa ”Tän pojan kevätrallatuksia” hän julkaisi vuonna 1897. Larin-Kyöstin runoissa oli huoletonta kulkuriromantiikkaa sekä luonnon kuvausta. Ei ihme, että luonnossa viihtynyt Eerikki viehtyi Larin-Kyöstin teoksiin. Larin-Kyösti kirjoitti myös näytelmiä. Hänen tunnettuja näytelmiään olivat ”Juhannustulilla” (1900), ”Kuisma ja Helinä” (1902) ja ”Ulkosaarelaiset” (1922).

Larin-Kyösti kuoli vuonna 1948 eli vuotta myöhemmin kuin Eerikki oli saanut häntä kunnioittavan tuoppinsa valmiiksi. Myös Eerikin elämä alkoi siinä vaiheessa olla loppusuoralla, sillä hänet siirrettiin vuonna 1950 eläkkeelle Högforsin tehtaalta kunnioitettavassa 80 vuoden iässä. Muutamaa vuotta myöhemmin hänenkin elämänsä päättyi.

Kupittaan Saven kannu

Kuukauden museoesineenä on turkulaisen Kupittaan Saven 1930- tai 40 -luvulla valmistama kannu. Esine on ollut käytössä Karkkilassa fagerkullalaisessa työläisperheessä usean vuosikymmenen ajan. Kannua on perheessä selvästi osattu arvostaa: se on joskus kaatunut ja nokka on hajonnut moneen osaan. Huolellisesti ja siististi nokka on kuitenkin liimattu uudelleen kasaan. Kohtuullisen massiivinen kannu on ollut kodissa todellinen katseenvangitsija, sen korkeus on 32 cm ja painoakin melkein kolme kiloa. Fajanssista tehty kannu ei siis ole mitään herkkää posliinia vaan oikea käyttöesine.

Kupittaan Savi perustettiin vuonna 1921 tarkoituksenaan valmistaa lähinnä katto- ja seinätiiliä sekä viemäriputkia. Aurajoen rannoilta löytyvää punaruskeaa savea oli hyödynnetty keramiikassa jo 1700-luvulta lähtien, joten tehdas jatkoi pitkää turkulaista keramiikkateollisuusperinnettä. Tehdas lakkautettiin vuonna 1969. Kodin käyttö- ja koristekeramiikka oli aluksi pelkkä kylkiäinen, joka kasvoi näkyväksi tuotannonhaaraksi jopa siinä määrin, että se sai osakseen huomiota myös ulkomailla ja erilaisilla messuilla. Kupittaan Saven tuotteet olivat siis käyttökeramiikkaa, jota valmistettiin punasavesta ja fajanssista. Ero on selvä esimerkiksi Arabian posliiniin, joka muotoutui notkeampiin muotoihin kuin Kupittaan Saven materiaali. Tehtaan tuotantoa leimaa siis tietty kansanomaisuus, suomalaisuus, joka johtui käsillä olleen materiaalin lisäksi esineisiin valituista aihepiireistä. Hyvin moni muistaa esimerkiksi Matti ja Maija -hahmot, jotka ovat tehtaalle hyvin tunnusomaisia. Lisäksi tuotteet olivat hinnoiteltuja niin, että ne olivat kaikkien hankittavissa.

Monet Kupittaan Saven tuotteet ovat nousseet klassikoiksi ja suosituiksi keräilykohteiksi, sillä niiden hinta ei edelleenkään kirpputoreilla päätä huimaa ihan pahimmalla mahdollisella tavalla. Esineiden taattu suomalaisuus myös kiehtoo keräilijöitä. Tuotteiden menekki oli laaja, vaikka tehdas toimi vain joitakin vuosikymmeniä. Tehdas käytti esineiden muotoilussa tunnettuja, suomalaisia taiteilijoita, mutta suunnittelijoiden joukkoon mahtui myös ihan tavallisia, nyt jo anonyymejä tehtaan työntekijöitä. Tehtaalla kuka tahansa sai ehdottaa omia aiheitaan tuotantoon otettavaksi. Myös kuukauden museoesineemme lienee anonyymin taiteilijan suunnittelema. Esineen pohjassa on Signeeraus AP, joka tarkoittanee Arvi Puistoa, joka hetken aikaa kuului tehtaan palkkalistoille. Samaa kannua on kuitenkin olemassa myös muilla signeerauksilla, joten Arvi Puisto ei välttämättä ole esineen suunnittelija, vaan todennäköisemmin kannun kyljen kukka-aiheella koristellut taiteilija.

Nokia Communicator 9300

Suomalaiset ovat aidosti ylpeitä omista suuryrityksistään, jotka ovat niittäneet mainetta maailmalla. Arabia, Marimekko, Kone ym. yritykset ovat tuoneet maahan runsaasti veromarkkoja sekä -euroja, ja ennen kaikkea luoneet maailmalla positiivista Suomi-kuvaa. Suurin ja kaunein tällä saralla lienee kuitenkin ollut Nokia 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin yrityksen valmistamat kännykät valtasivat maailman. Nokian historia käytännössä ulottuu jo vuoteen 1865, mutta varsinaisesti Nokia Oyj:n lähtölaukaus pamautettiin vuonna 1966, kun Suomen Kumitehdas, Nokia Osakeyhtiö ja Suomen Kaapelitehdas fuusioitiin Oy Nokia Ab:ksi. Vuonna 1984 yritys esitteli ensimmäisen kannettavan NMT-autopuhelimen, Mobira Talk Manin. Maailman ensimmäinen GSM-puhelin lanseerattiin Nokian taholta vuonna 1991. Matkapuhelimilleen Nokia oli pari vuotta aiemmin, laitteiden koon jatkuvasti pienentyessä, rekisteröinyt tuotemerkin, jota ei periaatteessa saa muiden valmistajien matkapuhelimista käyttää – kännykän!

Yrityksen voittokulku oli hurjaa 1990-luvun puolivälistä aina 2010-luvulle saakka. Uusia tehtaita avattiin ympäri maailmaa, mm. Kiinaan ja Saksaan. Suomessa kännyköitä kasattiin Salon tehtaalla. Nokian kehityksessä mukana olivat myös yrityksen alihankkijat, eikä vähiten Suomen valimoteollisuus. Kännyköiden metallirungot tehtiin aluksi alumiinista, kunnes siirryttiin vieläkin kevyempään magnesiumiin, mistä siirryttiin, pahimman minikokoisuushuuman mentyä ohi, takaisin huokeampaan alumiiniin. Merkittävin valimo tällä alalla oli Jyskän Metalli Oy, joka myöhemmin fuusioitumisen myötä on vaihtanut nimekseen Alteams. Jyskän Metalli toimitti rungot jo varhaisiin Mobira Talk Maneihin. Valimo sai vuonna 1994 Hyvä Valu -palkinnon uusista magnesium-rungoistaan. Jyskän Metallin osaamista hyödynsivät myös Nokian kilpailijat Benefon ja Ericsson, jopa siinä määrin, että parhaimmillaan Jyskän Metallin runkoja oli joka kymmenennessä maailman matkapuhelimessa. Kilpailu alalla oli kuitenkin kovaa, Suomessa runkoja valmistivat myös ainakin Alsiva ja Abloy, ja lopulta runkojen valmistus päätyi halpatuotantomaihin.

Kuukauden museoesineemme on Nokian valmistama Communicator 9300, joka tuli markkinoille vuonna 2004. Kyseessä oli melko varhainen älypuhelinmalli, jonka sisältä avattaessa löytyi iso nestekidenäyttö sekä näppäimistö. Vuotta myöhemmin markkinoille tuli 9300i, jossa lisukkeena oli langaton lähiverkko, WLAN. Nokia 9300 ja 9300i olivat viimeiset Nokian kännykkämallit, joiden rungot valmistettiin Suomessa (Alteamsin Jyväskylän tehtaalla). Tämän jälkeen Nokian kännyköiden alamäki alkoi hitaasti mutta varmasti jyrkentyä päättyen siihen, että Nokia myi kännykkätoimintansa Microsoftille vuonna 2014.

Högforsin masuunin rautaharkko

Kuukauden museoesineemme on Högforsin masuunin valmistama rautaharkko. Masuunissa, joka aloitti toimintansa vuonna 1823, valmistettiin pääasiassa takkirautaa eli rautaharkkoja Högforsin tehtaan tarpeisiin. Takkirauta oli tarkoitus sulattaa uudelleen tehtaan kupoliuunissa, minkä jälkeen siitä valettiin esineitä. Högforsin masuunin takkirautaharkkoja ei ole juurikaan säilynyt, joten kyseessä on siis todellinen harvinaisuus.

Harkon valmistumisajasta ei ole tarkkaa tietoa. Tuskinpa kyseessä on masuunin alkuajan tuote, vaan pikemminkin loppupuolen. Masuuni lopetti toimintansa vuonna 1915. Melko varmasti harkko on valmistettu ainakin osittain tai kokonaan järvimalmista, sillä 1880-luvulta lähtien tehtaan oma Kulonsuonmäen rautakaivos oli ehtynyt, ja masuunissa käytettiin pelkästään järvimalmia, mitä oli jo aiemmin käytetty kaivoksesta saadun malmin ohella. Tietoa ei ole myöskään siitä, miksi harkko on aikoinaan jäänyt käyttämättä. Ehkä syy on se, että harkko on melkoinen muotopuoli.

Masuunin harkolle löytyi yllättävää käyttöä yli 50 vuotta masuunin sulkemisen jälkeen. Högforsin tehdas vietti 150-vuotisjuhliaan 29.5.1970. Juhliin kutsuttiin mm. tasavallan presidentti Urho Kekkonen, jolle valmistettiin muistolahja: Kymin metallin ammattikoulussa (ent. konepajakoulu), vt. rehtori Erkki Mattssonin, joka myös tehtaan sosiaalipäällikön ominaisuudessa vastasi juhlien järjestelystä, toimeksiannosta rautaharkosta leikattiin irti osa ja se asetettiin mustaan, nahkaiseen koteloon. Tämän vuoksi harkossa on kiiltävä leikkauspinta. Koteloon tuli myös pala uutta, erikois-SG-rautaa, Kymeniteä. Nämä palat edustivat tehtaan uutta ja vanhaa tuotantoa. Presidentti Kekkonen ei kuitenkaan päässyt juhlapaikalle, joten muistoesine luovutettiin hänen edustajalleen.

Kuorma-auton jousenkannatin

Högforsin tehtaalla elettiin myrskyisiä aikoja 1970-luvun puolivälissä. Energiakriisi oli sysännyt maineikkaan tehtaan ahdinkoon, sillä kylpyammeet eivät menneet enää kaupaksi. Mutta tapahtui Högforsissa muutakin: vuonna 1946 maailmalla kehitellyn, erikoislujan pallografiittiraudan ominaisuuksia oli tutkittu Högforsissa 1940-luvun lopulta lähtien, ja vuonna 1961 kyseisen rautalaadun valmistus alkoi valimossa. Samalla Högfors alkoi ottaa entistä enemmän valutuotetilauksia vastaan muilta konepajoilta. Kehityskulku huipentui vuosiin 1969 ja 1970, jolloin lähes kaikkien tehtaan omien tuotteiden valmistus lakkautettiin. Högforsista oli tullut tilausvalimo.

Pallografiittiraudan jatkokehittelyyn panostettiin edelleen. Högforsin tehtaalla aloitettiin 1970 SITRA:n tukemana pallografiittiraudan jatkokehitys. Tuloksena oli Kymenite eli ADI-rauta, jolle haettiin patentti useassa maassa vuosikymmenen puolivälissä. Kymenite loi uusia mahdollisuuksia tilausvalutoiminnan kehittämiselle. Uusia asiakkaita hankittiin ulkomaita myöten, lähinnä Ruotsin autoteollisuudelta. Lopulta ulkomaan vienti kasvoi kotimaan kauppaa isommaksi.

Yksi tehtaan kehityskulun merkkipaaluista oli kuorma-auton jousenkannatin, kuukauden museoesineemme, joka oli Högforsin valimon ensimmäisiä tuotteita ajoneuvoteollisuuteen. Kymenitestä valmistettu jousenkannatin sopi kaikkiin kuorma-autotyyppeihin, ja siitä tuli valtaisa myyntimenestys. Esineen valmistus alkoi vuonna 1975 Scanialle ja sitä jatkettiin vielä 2000-luvun alussa, minkä jälkeen valmistus menetettiin ulkomaille.

Högforsin tehtaalla kehitelty Kymenite-rauta on Suomen valimohistorian tärkeimpiä innovaatioita. Keksinnön turvin mm. Högforsin tehdas on selvinnyt pahoista kriisivaiheista alkaen 1970-luvun ammetuotannon loppumisen aiheuttaman romahduksesta, ja jatkuen 1980- ja 90 -luvuilla, jolloin tehtaan taru oli lähellä päättymistä pariinkin otteeseen. Nyt Componenta Finland Oy Högfors -nimellä toimiva tehdas näyttää jatkavan komeasti kohti vuonna 2020 tapahtuvaa 200-vuotisjuhlaansa.

Kone ja Silta Oy:n kahvipannu

Kuukauden museoesineenä on teräksestä puristettu, emaloitu kahvipannu, jonka keltaisesta oranssin kautta punaiseen vaihteleva emaliväri lienee tuttu kaikille vähänkään kirpputoreja kierteleville ihmisille. Pannu on ollut käytössä Karkkilan Vattolassa todennäköisesti 1970-luvulle saakka.

Helposti voisi otaksua, että pannu on valmistettu läheisessä Högforsin valimossa ja sen maineikkaassa emalilaitoksessa, joka julistautui Suomen ensimmäiseksi emalilaitokseksi vuonna 1926, jolloin se perustettiin. Otaksuma, kuten myös tehtaan julkilausuma, ovat virheellisiä. Helsingissä toiminut Kone ja Silta Oy aloitti teräksestä puristettujen tavaroiden valmistuksen ja emaloinnin jo vuonna 1923. Tuotantoon kuului valtava määrä erilaisia keittiöastioita, ämpäreitä ja kulhoja – kuten myös kahvipannuja. Yleisin väri oli juuri oranssinpunainen. Emalitavaroiden tuotanto oli jo ensimmäisenä vuotena huikea 200 tonnia.

Kuukauden museosineemme löytyy jo tehtaan ihan ensimmäisistä tuoteluetteloista ”emalji-tavarana” N:o 33. Kaikkiaan tuotannossa oli kolme erilaista kahvipannua, joista kutakin oli useita kokoja. Tämä pannu oli mallin N:o 33 pienikokoisin, vetoisuudeltaan vain 0,9 litraa, ja täten siis sopiva yksin elävälle. Pannukoot vaihtelivat, eikä tämä pienin koko ollut mukana vielä ensimmäisissä luetteloissa. Eri kokoja oli noin tusinan verran, ja isoin koko oli vetoisuudeltaan reippaasti yli 10 litraa. Isoimmat mallit kuitenkin poistuivat tuotannosta melko nopeasti.

Kone ja Silta Oy liitettiin Wärtsilään vuonna 1938, mutta emaloitujen metallitavaroiden valmistus jatkui menestyksekkäästi 1960-luvun loppuun saakka. Emalitaitoksen toiminta alkoi uudelleen vuonna 1973 Järvenpäähän siirrettynä, kun Wärtsilä aloitti valurautapatojen emaloimisen. Vuonna 1984 Järvenpään emali myytiin Hackmanille, joka puolestaan myi yrityksen vuosikymmentä myöhemmin Höglundin perheelle. Nykyään emalilaitos toimii nimellä Temal Oy.